Mielessä jälleen, pienen poikamme ECMO-tarina

Teksti

Sitä yötä en unohda koskaan. Tulen muistamaan aina sen puhelun, kun soitin lasten teho-osastolle eikä kukaan vastannut. Kuullessani ne toivottomat tuuttaukset vailla vastausta hämärässä hotellihuoneessa istuen, minusta tuntui kuin jokainen niistä repisi sydämeni rikki.

Silloin minä tiesin sen. Tiesin, että pojallamme oli hätä  jo ennen kuin ne tuuttaukset loppuivat ja vaihtuivat kiireisen hoitajan ääneen, ja kuulin selvästi elvytysryhmän työskentelevän poikamme huoneessa. Puhelu loppui siihen.

Puolen tunnin kuluttua puhelimeni soi. Muistan teho-osaston lääkärin sanat tarkkaan; ”ECMO-ryhmä on hälytetty Ruotsista. Tulkaa pian sairaalaan, vauvan tila romahti.”.

Poikamme oli hengissä, mutta kriittisessä tilassa ja meille tuli kiire lähteä takaisin sairaalaan.

Muistan teho-osaston lääkärin sanat tarkkaan; ”ECMO-ryhmä on hälytetty Ruotsista. Tulkaa pian sairaalaan, vauvan tila romahti.”.

Hetkeä myöhemmin kelasin niin kovaa kuin pystyin sairaalan hiljaisilla käytävillä mieheni juostessa perässäni. Huusin jokaiseen ovipuhelimeen, että päästäkää sisään, lapseni kuolee!

Lasten teho-osaston liukuovi avautui hitaasti ja näin huoneessa kodeistaan hälytetyt lääkärit omissa vaatteissaan. He olivat vakavina. Elvytysryhmä oli jo lähtenyt.

Siinä teho-osaston ovella tasatessani hengitystäni, katseeni etsi lohtua edessäni aukeavasta hämärästä teho-osaston huoneesta ja lääkäreiden katseista. Sitten näin hänet, pienen poikamme, ja romahdin.

Hän makasi sängyllään hengityskoneen yrittäessä epätoivoisesti saada hänet hapettumaan ja hengittämään. Hänen sänkynsä vierellä olevat monitorit oli hiljennetty, mutta ne vilkuttivat erivärisiä hälytysvalojaan. Hän taisteli.

Äänettöminä vilkkuvia monitoreja katsoessani, muistin jälleen puhelun aikana kuuluneet hälytysäänet ja sen hälyn, kun elvytysryhmä oli auttamassa poikaamme hengittämään, ja minusta tuntui kuin olisin katsonut koko tilannetta ulkopuolisena. Kuin olisin unessa. Sitten kuulin oman ääneni huutavan teho-osaston ovelta huoneeseen; ”Hätäkaste, heti!”.

Sitten kuulin oman ääneni huutavan teho-osaston ovelta huoneeseen; ”Hätäkaste, heti!”.

Silloin pelko poikamme kuolemasta oli todella vahva. Miten voisimme koskaan selvitä, jos vauvamme kuolee, ja mitä hautakiveenkin sitten kirjoitettaisiin? PoikaA kuten hänen sairaalarannekkeessaan luki? Ei, en halunnut, että poikamme joutuisi kuolemaan ilman nimeä!

Hoitajat toteuttivat pyyntöni ja poikamme kastettiin 8.2.2017 kello kaksi yöllä, jonka jälkeen hän ei ollut enää vain vauva tai poikaA. Silloin hänestä tuli meidän oma pieni, kaunis, mutta niin vakavasti sairas L.

Sitten odotimme.

Pelko omasta kuolemasta palautti mieleeni poikamme taistelun elämästään

Maaliskuussa 2017 saadessani istua viimein omalle kotisohvalle imettämään kuusiviikkoista tervettä pientä poikaamme, toivoin, ettei perheessämme jouduttaisi enää koskaan pelkäämään kuolemaa. Olin niin kiitollinen hänestä ja siitä hetkestä, että kaikki muu unohtui ympäriltäni.

Kuitenkin jo huhtikuussa 2018, hieman yli vuosi myöhemmin, sairastuin itse leikkauksen jälkeen vakavaan bakteeritulehdukseen, joka toi kuolemanpelon jälleen perheeseemme, kun taistelin sitä vastaan kahdesti.

Oman kuoleman pelkääminen ja kivuliaat jäähyväiskirjeet toivat vahvempina kuin koskaan L:n ECMO-hoidon ja kaikki ne kamalat hätäkasteyön tapahtumat mieleeni, mutta se, että me molemmat jouduimme taistelemaan tulehdusta vastaan tuntui jäähyväiskirjeitä miettiessäni kohtuuttomalta.

Olin kamalan peloissani, mutta samalla ihan valtavan vihainen – miksi me ja meidän perhe? Miksi taas?

Mieleeni palasi ensin L:n hätäkaste ja sitten leikkaus, jossa hänet kiinnitettiin ECMO-koneeseen. Leikkaus kesti yli kaksi tuntia.

Kelatessani leikkaussaliksi muutetun teho-osaston ovesta sisään, näin ensimmäisenä lattialla L:stä vuotanutta verta ja kasvosuojuksen. ECMO-kone naksutti tasaisesti lähellä sänkyä, jossa poikamme nukkui. Hänen kaulassaan oli ECMO-lääkärin kuvailemat kanyylit, joiden kautta ECMO-kone pumppasi hänestä hapetonta verta ja palautti sen hapetettuna takaisin häneen.

Sängyn vierelle päästyäni, huomasin, että hänellä ei ollut enää toista vaaleansinistä villasukkaa jalassaan ja näin, että pienet varpaat olivat kauniin punakat – hän hapettui jälleen, ECMO-hoito toimi!

Muistin elävästi Karolinskan ECMO-teholla ECMO-koneen rääkäisevän painehälytyksen, jonka jälkeen lääkärit kiirehtivät poikamme sängyn vierelle tarkistamaan, ettei letkuissa ole tukoksia. Muistin teho-osaston tuoksun ja sen kylmyyden. Ne lukuisat verensiirrot, sen valtavan lääkemäärän, mitä poikaamme verenkiertoon pumpattiin ECMO:n kautta, dialyysihoidot ja ne värikkäät kankaat, jolla peitettiin ne suhteettoman suuret ECMO-kanyylit hänen kaulallaan, ettei meidän tarvitsisi jatkuvasti nähdä niitä.

Mutta ilman näitä kamalia muistoja poikamme ei olisi enää kanssamme. Hän olisi kuollut ja hänen hautakiveensä olisi kirjoitettu ne kolme kaunista nimeä, jotka hän pyynnöstäni sai sinä kauheana hätäkasteyönä.

Muistin, kun meille kerrottiin, ettei poikamme keuhkot enää täyttyneet hengityskoneen yrityksistä huolimatta ja sen, kun laitoin hoitajan kehotuksesta käteni varovaisesti hänen rinnalleen. Tunsin kuinka pieni sydän löi, mutta rintakehä ei liikkunut – hän ei voinut enää hengittää. ECMO-hoito piti hänet hengissä.

ECMO

Mutta ilman näitä kamalia kipeitä muistoja poikamme ei olisi enää kanssamme. Hän olisi kuollut ja hänen hautakiveensä olisi kirjoitettu ne kolme  kaunista nimeä, jotka hän sinä kauheana yönä ehti hätäkasteessa saamaan.

Kaiken tämän kauheuden vuoksi hän selvisi!

Muistot, jotka pysyvät ja elämä joka jatkui ja jatkuu edelleen – meillä molemmilla

On selvää, ettemme voi koskaan unohtaa poikamme taistelua ja hätäkasteyön tapahtumia. Se meille kerrottiin jo ECMO-hoidon aikana. Jo L:n kaulallaan oleva ECMO-arpi kertoo meille päivittäin hänen rajusta taistelustaan, mutta se on myös arpi, joka kertoo toivosta.

ECMO-hoito on ihan ällistyttävän edistyksellistä lääketiedettä. Silloin se, kun mitään ei ollut enää tehtävissä saatiin muuttumaan yllättäen toivoksi, johon tartuimme kynsin hampain – emme koskaan menettäneet toivoa, vaikka sitä ei juuri silloin ollutkaan niin paljon kuin olisimme pojallemme suoneet.

Kohdallani ne kaikki hätäkasteyön kipeimmät muistot ovat ikuisesti palaneet verkkokalvoilleni ja arpeutuneet sydämeeni. Jääneet mieleeni ja pysyvät siellä.

Oman lapsen kuoleman pelkääminen on…no sille ei ole olemassa yhtään sopivaa sanaa. Se on kuin sydän revittäisiin rinnasta ja sytytettäisiin tuleen, jonka jälkeen se laitettaisiin kovakouraisesti takaisin ja yritettäisiin sitten saada elpymään – lyömään jälleen ja elämään kipeänä, heikkona ja vaurioituneena.

Olisin vaihtanut sinä kamalana helmikuisena pakkasyönä paikkoja poikamme kanssa koska tahansa, vaikka en tiennyt vielä silloin miltä kuoleman pelkääminen tuntuisi.

Nyt mietin, pelkäsikö hänkin taistelleessaan elämästään.

Miten lapsen kuolemasta voi selvitä? Pystyykö palanut rikkinäinen sydän enää elpymään? Ehkä, jos on pakko, mutta Luojan kiitos, minun ei tarvitse tietää vastausta!

Oman kuoleman pelkääminen ei todellakaan ollut mitään verrattuna oman lapsen kuoleman pelkäämiseen. Olisin vaihtanut sinä kamalana helmikuisena pakkasyönä paikkoja poikamme kanssa koska tahansa, vaikka en tiennyt vielä silloin miltä kuoleman pelkääminen tuntuisi.

Nyt mietin, pelkäsikö hänkin taistelleessaan elämästään.

Olemme selvinneet perheenä kuolemanpelosta nyt kahdesti ja se on tehnyt meistä vahvempia kuin koskaan. Mutta niinhän se on, että rakkaus on vahvempi kuin kuolema ja voi miten paljon me rakastammekaan!

Me selvisimme. Jälleen kerran.

Kommentit

12 kommenttia
Selina

Voi kamalaa! 🙁 onneksi saitte pitää lapesenne! ❤ Toivottavasti kaikki on hyvin nyt! Kaikkea hyvää ja ihanaa joulun odotusta!

Avatar

Et usko miten nuo kaksi viimeistä kuvaa saivat kyyneleiset silmäni kyynelehtimään lisää, mutta onnesta. Hän selvisi, pieni taistelija selvisi <3 En voi olla itkemättä, kun luen tätä tekstiä joka käsittelee L:n taistelua ja sinun tuskaasi äitinä..! Sitä avuttomuuden tunnetta, sitä, kun vain voit odottaa ja toivoa parasta, peläten jatkuvasti sitä kaikkein pahinta.
On oikeasti tärkeää, että puhut tästä aiheesta jotta pystyisit itsekin sitä jollain tasolla käsittelemään <3
*Halaus*

Selina

❤ Halaus sinullekin!

Avatar

Kylmätväreet meni monta kertaa kun luin sun kirjoitusta… hurjia asioita ootte joutunut kokemaan, pahimpia pelkoja mitä ihmiselle voi tulla vastaan. Ihanaa, että kaikki meni lopulta hyvin ja saatte nauttia toisistanne! Minäkin nautin, taas hiukan enemmän, omista aarteistani.

Selina

Avatar

Kiitos tästä kirjoituksestasi. Sylissäni on lukiessa oma pieni voittajani ja hän makaa hakemassa turvaa ja luottamusta siihen, että hänen äitinsäkin selvisi. Olemme voittaneet myöskin kahdesti pelon ja kauhun. Toivon teidän perheelle kaunista ja tasaisempaa tulevaa. Olet voimanainen ❤️

Selina

❤ Toivon teille kaikkea hyvää! ❤

Avatar

Kahden lapsen äitinä tämä kirjoitus otti sydämestä. En voi kuin kuvitella miten hirveää teillä on ollut. Onneksi kaikki on nyt hyvin!

Itse olen esikoisen kanssa ollut yön sairaalassa, kun hänellä oli keuhkokuume ja jo se oli riittävän pelottavaa! Itse taasen päädyin keskenmenon takia ambulanssilla sairaalaan vuotaessani suihkun lattialla niin rajusti. Silloin pelotti. 3v. esikoinen itki, kun ambulanssiin lähdin ja mielessä kävi pelko miten itselle käy. Pääseenkö vielä hänen luokseen. Onnekseni vuoto väheni yön aikana ja pääsin aamulla kotiin heikon olon ja matalan hemoglobiinin kera.

Selina

Onneksi tosiaan kaikki on nyt hyvin! Kiitollinen olen joka hetkestä, vaikka välillä äitiys luonnollisesti ottaa koville.

Keuhkokuume on kyllä valtavan pelottava tauti minkä ikäiselle tahansa! Itse olen sairastanut muutaman, tosin aspiraatiosta johtuen, mutta oletan, että osaan kuvitella niistä oloista millainen keuhkokuume on.

Keskenmeno on jo itsessään niin kamala ja kipeä kokemus, mutta sitten kun siihen lisätään raju vuoto, niin alkaa sanat loppumaan. Toivottavasti olet päässyt yli pahimmasta. Kaikkea hyvää teidän perheelle! ❤

Avatar

Siitä on jo 5 vuotta aikaa ja kuopus on syntynyt sen jälkeen. Hän on sellainen persoona, että olen ajatellut, että näin sen kuului mennäkkin. Meidän piti saada juuri tämä lapsi esikoisen kaveriksi. ❤

Ja kaikkea hyvää teillekin! ❤

Selina

Avatar

Se pelko on peloista pahin. Me jouduimme kohtaamaan tuon hirviön muutamavuosi sitten lapsemme äkillisen ja vakavan sairastumisen myötä. Silloin kauhujen yönä oli pakko olla vahva lapsen vuoksi vaikka sydäntä raastoi ja tunteet täytyi survoa piiloon. Osastolle päästyä ja pojan nukkuessa lääkeunta, kävin ulkona itkemässä puhelinessa miehelle. Saimme pitää lapsen,mutta kaikki se tapahtunut vyöryi myöhemmin käsiteltäväksi. Mikään ei ole pahempaa pelkoa kun oman lapsen menettämisen pelko kuoleman uhan edessä.

Vastaa käyttäjälle Ansku Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä