Tavallinen oksennustauti vei minut tehohoitoon

Teksti

Tahtomattani melkein viikoksi venyneen blogihiljaisuuden jälkeen on todella helppo sanoa, että ihanaa olla taas täällä! Kuten viime postauksessa kerroin, sairastimme mieheni kanssa ikävän oksennustaudin uutena vuotena. Oksennustauti, joka ei onneksi tarttunut lapsiin, ei todellakaan ollut paras tapa aloittaa uusi vuosi lähes kolmen rankan vuoden jälkeen, mutta olin kiitollinen, että selvisin taudista todella vähällä. Tai niin ainakin luulin.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sain yllättäen massiivisen kouristuskohtauksen, joka vei minut jälleen sairaalahoitoon. Kodissamme oli hätä, kun mieheni joutui heräämään keskellä yötä kouristeluuni ja soittamaan minulle ambulanssin, joka hälytti heti lisäapua paikalle. Sairaalaan mentiin kiireellä.

Muistikuvani pitkittyneestä rajusta kouristuskohtauksesta ovat todella hatarat, mutta muistan pieniä väläyksiä. Muistan, kun lapset heräsivät ja itkivät. Muistan kuulleeni mieheni äänessä huolen, kun hän soitti hätäkeskukseen samalla pitäen minua kädestä. Muistan, kun ensihoitajat saapuivat ja kuulin, kun he keskustelivat matalasta happiarvostani ja siitä, kuinka huuleni alkoivat sinertää. Sen jälkeen pimeni, kun kouristin jälleen ja menin tajuttomaksi.

Sairaalassa minut siirrettiin välittömästi teho-osastolle, jossa minut nukutettiin. Ensiavussa oli upea lääkäri, joka oli soittanut myös miehelleni minun siirryttyä tehohoitoon. Tämän vuoksi hänen ei tarvinnut aamulla miettiä, missä minua hoidetaan, vaan hän oli sänkyni vierellä heti, kun minut herätettiin.

Valitettavasti aamulla kouristukset kuitenkin uusivat, mikä on sairaudelleni hyvin tyypillistä, ja minut nukutettiin uudelleen. Lopulta kolmesti. Heräsin kunnolla vasta iltapäivällä ja oloni oli kamala – kuin jyrän alle jäänyt! Siellä minä makasin isossa tehohoitohuoneessani hiukset oksennuksessa ja mustelmilla kaikkien valvontalaitteiden piuhojen ja letkujen keskellä. Olin elossa, mutta niin valtavan pettynyt ja surullinen. Miksi meille kävi taas näin? Eikö tämäkään vuosi voisi olla hyvä?

Onneksi kouristelu loppui ja pääsin illalla siirtymään tehovalvonnan osastolle kevyempään tehohoitoon toipumaan massiivisesta kouristuskohtauksesta. Osasto oli sama, jossa vietin viikkoja sairastuessani keväällä vakavaan bakteeritulehdukseen ja, jossa toivuin syksyllä viimeisen leikkaukseni jälkeen.

oksennustauti vei teho-osastolle

Kerroin kouristuskohtauksesta blogin Instagramissa kaksi päivää sitten.

Mutta mistä kouristuskohtaus sitten johtui?

Kun heräsin nukutuksesta, lääkäri kysyi minulta, olenko ollut sairaana. Kerroin hänelle hieman hämmentyneenä toipuneeni vain muutama päivä aiemmin oksennustaudista ja lääkäri alkoi epäillä kouristuskohtauksen johtuneen sairastamastani taudista, koska vaikea yleistynyt dystonia altistaa juuri tällaisille kouristuskohtauksille tavallisten infektioiden yhteydessä. Sairastamani virustaudin vuoksi jo valmiiksi heikko elimistöni oli heikoimmillaan, joten siksi dystonian aiheuttamat pakkoliikkeet muuttuivat koko kehon kouristeluksi.

Kouristuskohtaus oli mieheni mukaan todella raju enkä erittäin hatarista muistikuvistani huolimatta voi olla kuin samaa mieltä. Juuri nyt jokaista lihastani särkee ja silmien revenneet verisuonet ja kehoni mustelmat kertovat taistelusta, jota kävin useamman tunnin yleistyneen dystonian kouristaessa kehossani niin voimakkaasti, että minut jouduttiin nukuttamaan. Tässä minä kuitenkin nyt olen, omassa sängyssäni, enkä keksi juuri nyt mitään parempaa tapaa toipua kuin tämä hetki ja vieressäni nukkuvien lasten tuhina.

Aivan tavallinen ja erittäin lieväoireinen oksennustauti vei siis minut lopulta tehohoitoon ja kauhulla ajattelen, millaisessa kunnossa olisin ollut, jos tauti, jonka olen onnistunut välttämään 16 vuotta, olisi tullut päälle pahempana!

Olen aina ajatellut, että pärjään hyvin sairauteni kanssa, mutta viimeinen puoli vuotta on osoittanut luuloni vääräksi. Vakavat bakteeri-infektiot, hypokalemia, vatsaani levinneet dystoniaoireet ja nyt tämä kouristuskohtaus ovat osoittaneet minulle jälleen pienuuteni tämän harvinaissairauden edessä. Välillä tuntuu niin vaikealta yrittää olla reipas ja jaksaa pahenevien oireiden kanssa, kun oma keho pettää jatkuvasti.

Mutta en luovuta. Minulla on vielä paljon annettavaa ja edes kaikissa kehoni tahdonalaisissa lihaksissa jylläävä yleistynyt dystonia ei tule viemään minulta elämäniloa ja kasvoiltani hymyä. Onnellinenkin olen vielä joskus. Sen olen päättänyt!

Kommentit

9 kommenttia
Selina

❤️

Sinulla on aivan ihana asenne! Ja onni, että miehesi heräsi kouristeluusi yöllä ja soitti apua, ja että sairaalassa on osattu hoitaa tilaasi. Tsemppiä kovasti ja onnea uuteen vuoteen sinulle ja koko perheellesi.

Voi ei, tuotakaan kokemusta en olisi sinulle toivonut. Ihanaa kuitenkin, että olet nyt kotona. Voimia tuleviin päiviin! ♥️

Tuo sun asenne on kyllä mahtava! Voimahalaus ja parempia päiviä♥

Ihanaa olet siellä kotona universumin parhaimpien lääkkeiden vierellä! Sisulla ja syrämmellä normiarkea, tuota unelmaa, kohden!

Onnen pisaroita päiviisi ja toipumisiin, kyllä niistä iso puro onnellisuutta kasvaa ❤️ sun asenne on rautaa 💪🏼

Selina

❤️

Kurkkua alkoi kuristaa, kun luin kuvatekstin ja sitten silmiini tulivat kyyneleet.
Olen pahoillani. Olen niin pahoillani puolestasi 🙁

Mutta sait hyvää ja asiantuntevaa hoitoa, se on pääasia <3 Ainakin niin toivon!!

*Lämmin halaus* Toipumista sinulle <3<3

Selina

❤️ Kiitos halauksesta! Se tuli todella tarpeeseen. ❤️

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä