#10YearChallenge – minä vuonna 2009 ja vuonna 2019

Teksti

Somessa on liikkunut viime vuoden viimeisistä päivistä lähtien haaste, jossa ihmiset ovat jakaneet itsestään kaksi kuvaa. Yhden kuvan 10 vuoden takaa ja yhden nykyhetkestä, ja sitten kertoneet mitä näiden vuosien aikana onkaan tapahtunut.

10 vuoden haaste, tai sometermein #10YearChallenge, on jatkunut myös vuoden 2019 puolella. Haastetta seuratessani olen saanut lukea iloisia oivalluksia yhden vuosikymmenen ajalta, onnistumisista ja vuosista, jotka ovat ottaneet enemmän kuin antaneet.

Mutta millainen minä olin vuonna 2009 ja mitä ajattelen juuri alkaneesta vuodesta 2019?

Minun vuosi 2009

Vuonna 2009 elin täysillä tulevan aviomieheni opiskelija-arkea Oulussa. Rakastin sitä kaupunkia! Mukulakivikadut, Toriranta, Ainolan puisto ja Cafe Bisketti. Näistä paikoista minulla on Oulun parhaimmat muistot!

Oulu on rakkauskaupunkimme edelleen ja sinne on aina ihana palata. Siellä oli meidän ensimmäinen yhteinen koti, jonka pihassa käymme lähes joka kerta Oulussa käydessämme. Ihan vain fiilistelemässä ja muistelemassa suhteemme alkuaikoja.

Vuonna 2009 mieheni aloitteli maisterivaiheen opintojaan Oulun yliopistossa ja minä olin kotona. Lukion olin lopettanut vuotta aiemmin neurologisen sairauteni pahentuessa ja viedessä minut jälleen pyörätuoliin.

Ystäväni oli minulla henkilökohtaisena avustajanani, odotin leikkausaikaa selkäydinstimulaattori kokeiluun ja kävin lähes joka päivä erilaisissa kuntoutuksissa. Olin myös juuri toipunut elämäni kolmannesta vakavasta masennuksesta ja toinen koiristamme oli pentu. Vuosi 2009 oli siis monin tavoin murroksen vuosi.

© Jussi Hella

Masennuksesta toipumisen jälkeen elämä täyttyi ilosta ja jännityksestä. Päivät kuluivat häitä suunnitellen ja koiranpennun kanssa touhuten. Vielä alkuvuodesta 2009 minulla oli valtavasti kipuja ja sain voimakkaita kipukohtauksia joskus useita viikossa. Lääkkeitä oli paljon, osa vahvoja opiaatteja, jotka menivät maksimiannoksilla ja silti kipu hallitsi elämääni jatkuvasti ja se näkyi myös käytöksessäni.

Elämäni muuttui kuitenkin maaliskuun lopussa, kun sain ensimmäisen selkäydinstimulaattorini. Silloin aloin elämään jälleen. Tuntui ihan uskomattomalta jälleen nähdä, tuntea ja kokea asioita, kun jatkuva polttava kipu ei vienyt kaikesta nautinnosta osaa mukanaan.

Kipujen helpottaessa ja häidemme lähestyessä aloin haaveilemaan enemmän perheestä. Halusin olla äiti sairaudestani ja kivuistani huolimatta, vaikka minua pelotti valtavasti.

En ollut ollenkaan varma, tuleeko raskaus koskaan onnistumaan keholtani, joka oli ollut jo silloin niin pitkään vaikeasti sairas. Äitiys oli kuitenkin haaveeni, joka auttoi minua jaksamaan taistelussa kipuja vastaan ja luulen, että se myös motivoi minua parhaiten opettelemaan elämään kipujen kanssa.

Elokuun 1. päivänä vuonna 2009 menin naimisiin elämäni miehen kanssa. Kun hän vastasi papin kysymykseen ”tahdon”, tiesin saavani aivan kaiken, mistä olin haaveillut; oman puolison ja rakkaimman ihmisen rinnalleni.

Vuonna 2009

© Jussi Hella

Loppuvuosi 2009 piirtyy nyt kymmenen vuotta myöhemmin mieleeni hyvin onnellisena. Tasaisena lapsettoman nuoren avioparin arkena, jota toki sairauteni väistämättä varjosti. Muistan monesti ajatelleeni tuolloin, millaiset seuraavat elinvuoteni tulevat olemaan etenevän sairauden kanssa, mutta koska olin niin nuori, vasta kaksikymmentäyksivuotias, elin tietenkin vain hetkessä. Ja hyvä niin.

Minun vuosi 2019

Nyt vuonna 2019 elän kiireistä lapsiperhearkea mieheni ja kahden lapsen kanssa. Terminä ruuhkavuosi kuvaa arkeani täysin.

Viikot täyttyvät menoista. Maanantaisin esikoisella on viulutunti ja tiistaisin baletti. Keskiviikkoisin menen kuopuksen kanssa perhekerhoon. Torstai-iltana menen aina, kun on mahdollista esikoisen kanssa kahdestaan seurakunnan iltaperhekerhoon. Se on meidän kahdenkeskistä aikaa. Perjantaina alkaa sitten jälleen odotettu viikonloppu ja perheen yhteinen aika.

Tähän, kun lisätään minun kuntoutukset, viime viikon lopulle ja tämän viikon alkuun yksi oksennustauti ja tartuntavaara, soppa on valmis! Ai mitkä ruuhkavuodet?!

Tässä selvästi ruuhkavuosien keskiössä elävänä erilaisena äitinä olen ollut myös ihan valtavan kipeä. Kivut ovat tehneet tästä alkavasta vuodesta hyvin synkän ja olen romahtanut niiden painosta useita kertoja.

Minä vuonna 2019
Viime vuoden viimeisinä päivinä oikein odotin uutta alkavaa parempaa vuotta, mutta jo uuden vuoden ensimmäiset viikot veivät minut jo toistamiseen teho-osastolle ja sairaalahoitoon.  Nämä vastoinkäymiset tuntuvat todella epäreiluilta, kun oikeasti uskoin tähän vuoteen ja sen hyvyyteen ja sitten sain…no tällaisen alun vuodelle.

Rankka vuoden alku aiheuttikin minulle aikamoisen kriisin, josta avaudun myös täällä blogissa. Mutta voi miten ihania kommentteja teiltä siihen postaukseen sainkaan! Kiitos teille jokaiselle ihanalle, jotka tsemppasitte ja kerroitte miksi luette blogiani!

Rankasta alkuvuodesta huolimatta, en ole luovuttanut – vuosi 2019, minä uskon sinuun vielä(kin)! Tämä vuosi tuo tullessaan monia kivoja ja odotettuja juttuja, ja sisältää myös uusia kokemuksia, oikein kalenterin kanssa etsittyjä lepohetkiä arkeen niin mieheni kuin ystävieni kanssa, ensimmäisen tatuoinnin hankkimisen sekä odotetun 10-vuotishääpäivämatkan  kahdestaan mieheni kanssa.

Miten nämä kymmenen vuotta ovat muuttaneet minua?

Ulkoisesti paljonkin, mutta sisäisesti vieläkin enemmän.

Vuonna 2019 en ole enää merkittävästi ylipainoinen, kuten olin kymmenen vuotta sitten. Painan tänä päivänä yli 50 kiloa vähemmän kuin 10 vuotta sitten ja se tuntuu todella hurjalta!

Kymmenen vuotta sitten kykeni syömään vielä suun kautta. Silloinen ylipainoni ei kuitenkaan johtunut pelkästään herkuttelusta tai muuten huonoista ruokailutottumuksista, vaan oikeasti pääosin hermokipulääkityksestä, joka keräsi kehooni valtavasti kiloja ja nopeasti.

Isoin kokemani muutos on kuitenkin äitiys, joka oli suurin haaveeni kymmenen vuotta sitten. Olen saanut kaksi ihanaa ja ihmeellistä lasta, enkä voisi olla kiitollisempi heistä molemmista!

Kymmenen vuoden aikana podin muutamia kertoja ihan järkyttävää vauvakuumetta, mutta nyt olen vakuuttunut, että vauvakuumeiluni on kuumeiltu. Lopullisesti. Perheemme on koossa ja näin on hyvä.

Minä vuonna 2019 Minä vuonna 2019

Minulla on edelleen hermokipuja, mutta huomattavasti vähemmän kuin 10 vuotta sitten. Ensi kuussa tuleekin kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun sain ensimmäisen stimun, ja voi miten paljon lääketiede ja kivunhoito onkaan kehittynyt siitä päivästä!

Stimu on mahdollistanut minulle paljon muutakin kuin kymmenen lähes kivutonta vuotta niin monen kipeän vuoden jälkeen. Sen tuoma helpotus jatkuviin kipuihini on mahdollistanut minulle raskaudet ja sen, että voin olla parempi äiti, vaimo, ystävä, sisko ja tytär. Toisaalta se on myös vienyt minut tämän vuosikymmenen aikana kymmeniä kertoja takaisin leikkauspöydälle ja vei lähes henkeni taistellessani leikkauksesta saamaani bakteeritulehdusta vastaan. Mutta selvisin siitä, kuten jokaisesta näistä ehkä liiankin raskaista vuosista.

Jos nyt pääsisin kymmenen vuotta ajassa taaksepäin, sanoisin kaksikymppiselle minälleni, että nauti elämästä vieläkin enemmän. Kehottaisin häntä imemään itseensä uusia kokemuksia, olemaan rohkeampi, matkustelemaan ja nauttimaan ajasta rakkaidensa kanssa. Muistuttaisin, että kipuun tottuu – myös siihen kovimpaan – ja painottaisin hänelle, ettei mikään kerro elämästä paremmin kuin eletty elämä!

 

Miltä sinun viimeiset 10 vuotta näyttävät ja mitä sanoisit itsellesi, jos pääsisit ajassa taaksepäin vuoteen 2009?

Kommentit

2 kommenttia
Selina

Ms-taudin oireisiin on ollut varmasti vaikea sopeutua ja siihen mitä se teki tuolloin elämällesi. Lasten hoitoon vieminen oli varmasti vaikea päätös!

Ihanaa ystävänpäivää Susanna sinullekin! ❤

Avatar

Vuonna 2009 olin sairaslomalla. Olin kotiäiti, mutta jouduin viemään kaksi nuorinta lastani hoitoon MS- tautini takia. Vuodesta 2010 alkaen olen ollut työkyvyttömyyseläkkeellä. Nämä 10 vuotta on olleet tasapainoilua sairauteni kanssa.
Ihanaa ystävänpäivää sinulle Selina!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä