Ajopelko tekee minusta vaarallisen kuskin

Teksti

Minulla on ihan kamala ajopelko. Osaan tarkasti sanoa, milloin se alkoi – silloin, kun huomasin olevani toista kertaa raskaana.

Voin vielä muistaa, kun istuin viimeisen kerran auton rattiin varmana ja se oli juuri ennen niitä kahta viivaa tikussa. Sen jälkeen aloin pelkäämään autolla ajamista. Pelkäsin, että ajan kolarin ja ratti ja turvatyynyt iskeytyvät vatsaani tappaen pienen hennon elämän alun.

Pelkäsin, että ajan kolarin ja ratti ja turvatyynyt iskeytyvät vatsaani tappaen pienen hennon elämän alun.

Plussan jälkeen en halunnut enää ajaa autoa ja silloin ajopelko teki minusta vaarallisen kuskin. Siitä plussasta on ihan pian kolme vuotta, mutta mikään ei ole muuttunut – pelkään edelleen autolla ajoa.Ajopelko

Hallitseva ajopelko

Kuvittelin, että ajopelko hellittäisi, kun vauva syntyy. Silloin minun ei tarvitsisi enää pelätä auton rattia ja turvatyynyjen laukeamista mahdollisessa kolaritilanteessa, mutta näin ei käynytkään. Pelko vain vahvistui.

Synnytyksen jälkeen aloin keksimään liudan muita tekosyitä siihen, ettei minun tarvitsisi ajaa autoa. Yritin perustella itselleni, miksi vauva tarvitsee minut viereensä takapenkille ja miksi en voi luottaa peiliin, joka heijasti vauvan kuvan peruutuspeiliini.

Aluksi kieltäydyin ajamasta kaupunkimme keskustassa. Sen jälkeen kauppareissutkin alkoivat tuntua epävarmoilta, vaikka suunnittelin reitin huolellisesti päässäni ja lopulta sairauden vaikeutuessa käsissäni ja silmien alueella, kieltäydyin myös pidempien matkojen ajamisesta.

Ajopelko hallitsee minua liikenteessä joka kerta, kun istun auton rattiin.

Ajopelko hallitsee minua liikenteessä joka kerta, kun istun auton rattiin. Aina, kun ajan auton takaisin autokatokseen, huokaisen helpotuksesta. Kaikki on hyvin, mitään pahaa ei sattunutkaan.ajopelkoEniten pelkään, että aiheutan onnettomuuden, jossa perheeni saa vammoja. Tai, että ajan jonkun ihmisen päälle ja aiheutan hänelle pysyvän vamman tai jopa kuoleman. Pelkään itseäni liikenteessä ruuhka-aikana. Silloin, kun kaistan vaihtaminen pitää tehdä sukkelaan. Niin, etten ehdi valmistautua siihen omasta mielestäni tarpeeksi.

Koen, että jos auton kuljettaja pelkää ajamista, hän ei kykene olemaan liikenteessä tarpeeksi tarkkaavainen. On melkein sama asia tehdä typeriä itsemurhaohituksia sokkona kaartuvaan mutkaan tai ajaa autoa liian väsyneenä. Tai räplätä ajon aikana kännykkää. Pelokkaana kuskina olen yhtä vaarallinen kuin he vaikkakin ihan tarkoittamattani.

Jos auton kuljettaja pelkää ajamista, hän ei kykene olemaan liikenteessä tarpeeksi tarkkaavainen. On melkein sama asia tehdä typeriä itsemurhaohituksia sokkona kaartuvaan mutkaan tai ajaa autoa liian väsyneenä.

En ole (onneksi) koskaan ajanut kolaria, saanut ylinopeussakkoa tai edes parkkisakkoa. Olen lainkuuliainen liikenteessä ja ajan aina juuri rajoitusten mukaan – en yhtään yli enkä ali sallitun tilannenopeuden. Tiedän myös, että osaan liikennesäännöt ja hallitsen autoni käsihallintalaitteet, mutta ajaminen on silti minulle valtavan raskas suoritus.

Mutta minulla on tavoite; kesän aikana aion opetella päästämään pelosta irti. Pienin askelin. Ehkä jo syksyllä koen olevani jälleen hyvä ja ennen kaikkea itselleni ja muille turvallinen kuski!

 

Kuulostaako tämä tutulta – kärsitkö sinäkin ajopelosta?

 

Kommentit

14 kommenttia
Selina

Se on varmasti juuri se rutiini, jonka puute antaa ajopelolle vallan. Itse en ajanut yli vuoteen yhtään ja kynnys istua auton rattiin oli todella suuri. Toivon, että ajopelko alkaa kohdallasi hellittää. Että löytäisit jonkin milekkään tavan päästä siitä eroon. Kaikkea hyvää! ❤

Avatar

Tuttu tunne,joskin en ihan nuin paljon ole pelännyt että jättänyt autoilun väliin. Aikaisemmin olen pellännyt olla auton kyydissä,varsinkin pimellä jos auto tuli vastaan,peitin kasvot ja odotin kunnes rysähtää-ikinä ei rysähtänyt. Kun olin raskaana,pelkäsin kolaria mutta ajoin silti etten aivan unohda ajotaitoa.
Hieno tavoite Selina! Tsemppiä! Tule kertomaan välillä tavoitteen toteutumisesta tännekkin.

Selina

Hienoa lukea, ettet pelostasi huolimatta jättänyt autoilua väliin!

Tiedostan, että minunkaan ei olisi saanut jättää autoilua väliin, mutta tekosyitä oli paljon helpompi keksiä kuin vain hypätä rattiin ja ajaa. Onneksi en koe, että olen unohtanut liikennesännöt, mutta kertaaminen varsinkin kaupunkiajossa tekisi kieltämättä terää.

Joo pitääkin tulla kertomaan syksyllä kuulumisia ajamisesta, hyvä idea! 🙂

Avatar

Ethän oikeasti säädä auton peilejä niin että näet vauvan/lapsen?! Ei ole sattumaa että autossa on peilit. Ne ovat jotta voit nähdä liikennettä takanasi, ei vauvaa. Erittäin vaarallista säätää peilit niin ettet näe liikennettä!

Selina

En tietenkään! Totta kai säädän peilit niin, että näen liikenteen. Autoani ajaa myös mieheni, joten meillä on autossa aivan eri ”säädöt” niin peileissä kuin penkeissä. Kun L oli vauva, meillä oli vauvalla sellainen oma peili, joka heijasti peruutuspeiliini hänen peilikuvan. Sitä peiliä sai säädettyä niin, että näin peruutuspeilistä sekä vauvan, että kaiken takanani olevan.

Avatar

Mä en kärsi ajopelosta, vaikka olen kerran käynyt ojassa liukkailla keleillä (lapsi kyydissä) ja kerran ollut kyydissä kun kolmion takaa meidän auton eteen ajoi auto. Sen sijaan mä en halua enää istua kenenkään kyydissä. Johtuu mun paniikkihäiriöstä. Tilanne ei ole silloin mun hallinnassa, joten en kestä istua pelkääjän paikalla.

https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/04/27/joskus-jaan-kotiin/

Selina

Hyvä kuulla, ettet kärsi ajopelosta, vaikka oletkin ollut hurjan kuuloisissa tilanteissa niin kuskina kuin matkustajana.

Paniikkihäiriö on varmasti sairautena rankka. Voimia jokaiseen päivään sen kanssa! Ja kiitos linkistä! Tutustun siihen. 🙂

Avatar

Pelkään. Enimmäkseen pelko on muuta liikennettä kohtaan, suunnistamista määränpäähän ja tuota että satuttaisin lapsiani tai muita. Mummullani ei ole korttia ja on aina ollut pelokas apukuski, äitini alko saamaan paniikkikohtauksia ratissa isäni kuoleman jälkeen, oli säikkynä kyydissä kun sain kortin ja nykyään pelkää talviajoa. Olen ollut kolmesti kolarissa kuskista riippumattomista syötä ja kolme siskoni ystävää on kuollut alle 20-vuotiaana kolareissa. Kaikesta huolimatta ajoin autoa muutaman vuoden ongelmitta, mutta kun opiskeluaikoina rutiini ajamiseen katosi ja mieheni ajaa mielellään on ajaminen tullut itselleni peikoksi ja tärisen holtittomasti ajamisen jälkeen ja välttelen sitä. :/

Avatar

Itse kärsin ajopelosta. Johtuu ihan siitä etten moneen vuoteen ajanut ihan siksi ettei siihen ollut mahdollisuutta ja näin ollen kynnys kasvoi ja tässä sitä ollaan. En edes muista koska olen viimeksi ajanut. Meillä ei omaa autoa mutta mahdollisuuksia rattiin kyllä olisi mutta sanon aina ei. Harmittaa että tästä tuli näin kynnys itselleni.

Selina

Minullakin varmasti ajopelko johtuu ihan tästä ja kynnys ajaa on todellakin suuri.

Tsemppiä ajopelon kanssa. Toivon, että sinäkin pääsisit vielä auton rattiin ilman pelkoa! ❤

Avatar

Viimeisimmän raskauden aikana pelkäsin auton kyydissä ja varsinkin jos mieheni ajoi. Koska aivan raskauden alussa olimme liikenneonnettomuudessa. Pelko oli aivan raastavaa ja joka kerta kun pääsimme onnellisesti perille, ajattelin aina että koskaan en enää mene hänen kyytiin. Onneksi pelko hävisi vauvan syntymän myötä.

Selina

Liikenneonnettomuus varmasti jättää jälkensä ja pitkään. Toivottavasti pelko ei enää palaa! ❤

Avatar

Raskaana ollessa (olin 6-8 kk välillä) oli pari läheltä piti tapahtumaa. Eka olisi ollut täysin oma vika. Katselin ohituspaikkaa maantiellä mielestäni liian hitaasti ajavan takana. Olin jo siirtymässä vastaantulevien kaistalle, kun sieltä näkyikin auto. Jäin siis hidastelijan taakse ja siinä samassa suuri hirvi juoksi tämään hitaan edestä. Onneksi aamuliikenteessä ei tullut kolaria.

Toisella kerralla olin ajamassa töistä kotiin ja 80 km/h olin sillalla, taas ruuhka-aikaan, ja vastaan tuli auto joka vain ajautui lähemmäksi keskiviivaa. Lopulta tuli niin lähellä, että osui minun kuskin peiliini. En nähnyt mitä kuski teki, ei ainakaan katsonut eteensä.

Selina

Hui mitä tilanteita! Onneksi ei käynyt pahasti! ❤

Itsekin olen ollut kerran todella läheltä piti tilanteessa hirven kanssa. Tykytteli vielä pitkään sen kohtamisen jälkeen ja nykyisin tarkkailen vaistomaisesti metsää hirvien varalta.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä