Ruumiinkuvan häiriö – kun vaa’an luku ja peili eivät kerro mitään

Teksti

Olen pyörittänyt tätä postausta roskiksen ja luonnoksen väliä kuukausia. Aihe on aika henkilökohtainen, mutta lisäksi haastava, koska rehellisyyden nimissä jatkuvasti pinnalla oleva kehopositiivisuuden ilosanoma ei täysin aukea minulle. Ei, vaikka mielestäni on erittäin OK hyväksyä kehonsa juuri sellaisenaan kuin se on.

Minusta tuntuu, että aina kun puhutaan kehopositiivisuudesta, löytyy joku, monesti minä, joka on lopulta ymmärtänyt sen viestin jokseenkin vääristyneesti. Siksi en kirjoita tässä postauksessa enempää kehopositiivisuudesta, vaan jätän sen heille, jotka sen oikeasti handlaavat. Esimerkiksi blogikollegani Jasmin on kirjoittanut aiheesta blogissaan.Kehopositiivisuuden sijaan postaan nyt ruumiinkuvan häiriöstä, joka diagnosoitiin minulla jo vuosia sitten asuessani Oulussa. Diagnoosi oli tosin epävirallinen, eikä siitä ole kuin maininta papereissani. Sitä ei edes koskaan lisätty diagnoosilistaani koodein, mutta uskon ihan tavallisena kotiäitinäkin lääkärin ajatuksen ruumiinkuvan häiriöstä pitävän vielä tänäkin päivänä paikkansa, koska minulla ei ole kaikki kunnossa katsoessani peilikuvaani. Ei ole ollut vuosiin.

Miten ruumiinkuvan häiriö oireilee minulla?

Olen maininnut blogissa useassakin postauksessa siitä, että vuosia sitten olin vaikeasti lihava. Lihavana pelkkä pyörätuolissa istuminen oli vaikeaa, enkä tuntenut oloani hyväksi kehossani. Vihasin joka hetkeä!

Tavallaan kuitenkin totuin runsaaseen ylipainooni. Olin aina se lihava kaksonen, enkä lopulta edes välittänyt painolukemistani, vaikka todellisuudessa en kyennyt enää katsomaan edes ikkunaan heijastuvaa peilikuvaani, peilistä puhumattakaan.

Vaikka olen laihtunut useita kymmeniä kiloja, tosin en omaehtoisesti, vaan sairauteni vuoksi, näen edelleen kehoni isona katsoessani itseäni peilistä. Silti, vaikka olen indeksien mukaan normaalipainoinen.

Ongelmaa pahentaa varmasti myös pyörätuoli – ihmiskeho näyttää ehdottomasti kauniimmalta pystyasennossa, kun taas istuessa kaikki kehon mahdollinen pyöreys, löystynyt iho ja sellulliitti oikein korostuvat näkyville. Se on todella tylsää!Se miten näen itseni on hirmu vaikea selittää. Minulla ruumiinkuvan häiriö keskittyy vain kokooni. Siihen, miten paljon painan suhteessa pituuteeni ja kuinka kilot ovat jakautuneet kehooni.

Pidän kasvojani pyöreinä ja lantiotani leveänä. Vihaan löysiä käsivarsiani ja reisiäni, ja löydän kehostani sieltä sun täältä kohtia, jotka eivät vain yksinkertaisesti tunnu omilta.

Minulla ei taida olla kunnollista käsitystä siitä, minkä kokoinen todellisuudessa olen. Olen saanut kuulla ihan ammattilaisen sanomana, että näen itseni 5, jopa 10 kiloa isompana kuin todellisuudessa olenkaan. Se tuntuu hurjalta!

Uskon, että ruumiinkuvan häiriön vuoksi minulla on edelleen vahva tunne siitä, että olen vaikeasti ylipainoinen enkä siksi hahmota todellista kokoani. Tämä näkyy siinä, että saatan vieläkin mennä ostamaan housuja ja sitten todeta pukukopissa, että ne ovat ainakin kolme kokoa liian suuret, vaikka laihtumisestani ylipainoisesta normaalipainoiseksi on kulunut jo viisi vuotta.Ruumiinkuvan häiriöOlen kuitenkin päättänyt, että vaikka en pidä kehostani tällaisena(kaan), se ei saa näkyä lapsille. Siksi en koskaan peilaile itseäni tai puhu kehostani rumasti heidän kuulleen. En todellakaan halua siirtää kieroutunutta ajatusmaailmaani heille, vaan haluan opettaa heidät rakastamaan itseään yhtä paljon kuin minä heitä sekä pitämään huolta itsestään ja arvostamaan omia kehojaan.

Mistä häiriöni sitten johtuu?

Koen vahvasti, että se kun sairastuin teini-ikäisenä vaikutti suuresti ruumiinkuvan häiriön kehittymiseen. Ennen sairastumistani elämässäni oli kaikki hyvin. Kävin koulua, urheilin ja tapasin ystäviäni ja poikaystävääni, ja sitten yhtäkkiä matto vedettiin alta ja tilalle tuli runsas lääkepöhö, sairas kipuisa keho ja pyörätuoli.

Itseäni tämä rauhoittaa, olihan se ihan mieletön muutos elämässäni, joka oli silloin iästäni johtuen hyvin ulkonäkökeskeistä. Aikuistuminen on onneksi muuttanut ajattelutapaani, eikä ruumiinkuvan häiriö onneksi hallitse elämääni enää niin paljon kuin teini-iässä ja varhaisaikuisena. Tulen suorastaan surulliseksi muistellessani masennusaikaa ollessani 20-vuotias, kun ajattelin, että ylipainoni oli jotain niin hirveää, etten pystynyt näkemään kehossani mitään muuta kaunista kuin hiukseni.

Uskon, että myös kipu vaikuttaa ruumiinkuvan häiriöön jollain tasolla – miten voisinkaan pitää kehoani kauniina ja sopivana, kun sen kipu repii minut kappaleeksi useita kertoja viikossa.

Aikuistuessani olen oppinut arvostamaan itseäni ja kehoani enemmän, mutta teen edelleen päivittäin töitä sen eteen, että vielä jonain päivänä saan taas hymyillä peilikuvalleni ja hyväksyn kehoni sellaisena kuin se on.

 

Löytyykö täältä kohtalontovereita? Onko Sinulla samanlaisia oireita?

 

 

Postauksen kuvat on ottanut ihana Eveliina. #eveliinadanielaphotography.

Kommentit

12 kommenttia
Selina

❤️

Avatar

Jossain määrin kärsin vastaavasta häiriöstä varmaan myös. En sitä arjessa tiedosta mitenkään ja haen kaupassa ihan oikeenkokoset vaatteetkin sovituskoppiin, mutta valokuvista sen huomaa! Valokuvissa huomaan että oon paljon hoikempi kuin ihmiset joiden kokoiseksi itseni ajattelen. Valokuvissa huomaan että oonpas ollut hyvässä kunnossa, hoikka ja lihaksikas. Mutta se on aina vaan valokuvissa ja aina vaan ”oonpas OLLUT”, koskaan ikinä peili ei näytä mulle sitä samaa kuvaa, oli kunto ja paino sitten mitä tahansa?! Enkä siis muutenkaan ajattele itseäni esim lihavaksi tai varsinaisesti soimaa ulkomuotoani, mutta en myöskään erityisemmin tykkää katsoa peiliin ja kun katson, näen siellä selvästi isomman ja löysemmän ihmisen kuin valokuvissa. Aina.

Selina

Hei hyvä huomio tuo oman kuvan katsominen valokuvasta. Olen kokenut samaa ja ihmetellyt miksi näen peilistä erilaisen kuvan. Se on vähintäänkin hämmentävää.

Avatar

Mä sanon, että peili vääristää. Tai siis sä näet peilistä itsesi eri tavalla, kuin miten toiset näkee sut. Huomaat herkästi virheet. Ja sen takia valokuvista monesti saattaakin huomata kokonaisuuden olevankin vallan hyvä! Itselläni ainakin on monesti näin.

Mulla on lähinnä se, että kun olin teininä todella hoikka ja pieni, niin nyt tämä aikuisen, synnyttäneen naisen vartalo aiheuttaa välillä stressiä. Mä olen se jonka hoikkuutta aina ihasteltiin ja jolla ei pahemmin tullut vatsamakkaroita ja nyt yhtäkkiä reisien välissä ei olekkaan väliä ja istuessa tulee ne makkarat. Okei, on kiva kun vihdoin on kunnon tissit 😂, mutta muuten koen monesti stressiä. Etenkin vatsastani. Eikä turvottava IBS auta asiaa yhtään. Mutta kiinnittävätkö ulkopuoliset vatsaani tai reisiini negatiivisesti huomiota? Tuskin.

https://naissanelioissa.wordpress.com/

Selina

Peilit saattavat todellakin vääristää. Tuntuu että vaatekaupoissa on ihan erilaiset peilit kuin meillä kotona, mutta toisaalta peilikuvan vääristyminen saattaa johtua myös valaistuksesta.

Naisena on välillä vaikea olla, kun ulkonäköpaineet pistävät mielen tiukalle. Ja niin totta että ulkopuoliset eivät varmastikaan kiinnitä huomiota minunkaan löysiin käsivarsiini, vaan ongelma on vain minun päässäni.

Haleja alkavaan syyskuuhun!

Avatar

Mielenkiintoinen teksti!

Minun kehonkuvani on ehkä vähän tposinpäin. En osaa nähdä pelistä itseäni ylipainoisena. Silti jokaisen ammattilaisen vaaka huutaa punaisena. Tiedän kyllä, että he ovat oikeassa. Tiedän ostavani isompia vaatteita kuin ennen. On vain valtavan ristiriitaista, että edelleen pidän siitä näkemästäni peilikuvasta. Ihan kuin minulla olisi kotona väärät peilit.

Valokuvista minua katsoo vieras ja lihava ihminen. Vanha ja kulunut.
Se sama vieras ihminen voi osua silmiini hissin peilissä tai kaupan sovituskopissa. Totuus vilahtaa silmieni ohi.

Selina

Kiva kuulla, että postaus oli sinusta mielenkiintoinen! 🙂

Kuulostaa rankalta! Toivon sinulle kaikkea hyvää! ♥️

Avatar

Olipa kiintoisa kirjoitus! Ja rohkeaa, että kerrot avoimesti ruumiinkuvan häiriöstäsi. Sydän sille! Ruumiinkuvan häiriö eli BDD on mullekin tuttu ystäväpiirini kautta, ja myös itselläni olen joskus epäillyt olevani häiriö ainakin lievänä muotona…muotojahan on BDD:ssä monia kuten monissa muissakin psykologisissa häiriöissä. Mutta todella raskasta voi olla elää häiriön kanssa, pahinta on että tosiaan mikään järkipuhe ei siihen auta eikä välttämättä edes se, että tietyllä tasolla tajuaa itsekin vääristymän olevan pelkkää mielen häiriötä eikä todellisuutta.

Olen kirjoittanut omaan blogiini aiemmin postauksen ruumiinkuvan häiriöstä, jos kiinnostaa käy lukemassa:
https://mustikkapasta.blogspot.com/2019/05/silmalasikomplekseja-ja-vaaristyneita.html#more

Anna / Mustikkapasta-blogi

Selina

Kiva, että tykkäsit postauksesta! 🙂

Tiedän kyllä tunteen, kun tähän ei järkipuhe auta. Näen kehoni vain itse toisin kun muut.

Kiitos linkistä. Käyn lukemassa! 🙂

Avatar

Tunnistan tuon ihan täysin! Hyvä kirjoitus 🙂
En ole ollut ylipainoinen ikinä, silti koen että olen aina liian iso ja syön liikaa tai väärin. En ole pystynyt enää harrastamaan liikuntaa niin paljon kuin ennen, enkä todellakaan niin paljon kuin haluaisin.
Olen laihtunut vuoden aikana melkein 10kg ja silti koen että, koska en liiku paljon niin en voi syödä paljon.
On myös hankalampi nykyään ylipäätään syödä ja Sekin jotenkin sekoittaa koko palettia. Välillä koen että olen laihtunut ja aika laiha ja välillä koen että en ole laihtunut yhtään ja olen ihan liian iso. En osaa suhteuttaa peilikuvaani minuun, enkä jotenkin ymmärrä tilannetta, siksi helpompi pitää ”kotivaatteita” ja olla katsomatta peiliin.. Naisilla tuppaa muutenkin olemaan se ainainen 5kg mitä pitäisi laihduttaa ja se ei näköjään muutu vaikka olisi jo laihtunut sen kaksikin kertaa 😉 outoja me naiset ja tyytymättömyys

Selina

Voi kuulostaa todella raskaalta. Toivon sinulle kovasti voimia! ♥️

Avatar

Kyynelehdin täällä aamiaispöydässä.
Ihanaa kun teillä on toisenne ❤️❤️❤️❤️

Vastaa käyttäjälle Sanniska/äiti kolmelle Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä