Perhe-elämä 17.12.2012
TEKSTI Meriannen

”Sä oot kuin Nalle Puhin Ihaa!”

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

puut

Jos minusta ei mitään muuta tiedä, niin ainakin yksi asia voi pistää silmään kaiken muun keskeltä: minä olen ainainen huolehtija, murehtija, etukäteen asioista huolestuja. Stressaan, märehdin ja puntaroin asioita niin kauan, kunnes ne jollain tavalla todistavat kuuluvansa ”ratkaistut ongelmat” – kansioon.

Viime aikoina tämä luonteenpiirteeni on käynyt suorastaan ylikierroksilla: ilmassa on ollut kymmeniä huolipalloja, joiden kanssa olen jongleerannut. Olin esimerkiksi jossain vaiheessa hyvinkin huolestunut siitä, josko ikinä voisin tulla raskaaksi – tähän ei ollut mitään järkevää syytä, kunhan murehdin asiasta ja mietiskelin, miltä minusta tuntuisi jos lapsettomuus-diagnoosi sattuisikin omalle kohdalle. Siskontyttöjen kanssa leikkiessä ja heitä hoitaessa pohdin usein sitä luonnollista sidettä heidän ja vanhempiensa välillä – sitä, että tässä on oikeasti sitä ”omaa lihaa ja verta”.

Entä, jos en itse koskaan kokisi moista taianomaista tunnetta henkilökohtaisesti?

No, tässä vaiheessa on jo varmaan kaikille selvää, että kyseinen huoli on jo todistettu ihan turhaksi. Tsekkaa vaikka aiempi postaukseni.

pajunkissa

Sitten murehdin määräaikaisesta vuokrasopimuksestani – kuinka en ikinä saisi ketään asumaan sijastani vuokrakämpässäni heti tammikuusta, jotta itse olisin vapaa vuokrasitoumuksestani. Vuokrasopimuksenhan olin allekirjoittanut jatkumaan kesään asti, ja en uskaltanut toivoakaan löytäväni ketään muuttointoista näin kesken vuotta.

Kuinkas kävikään? Innokas vuokralainen löytyi välittömästi jo toisesta kyselijästä, ja kaikille muille lukuisille kyselijöille jouduinkin sitten myymään kuuluisaa ei-oo’ta. Tätä viestiä naputtelenkin jo muuttolaatikoiden keskeltä omasta huoneestani vanhempieni luota: olen vapaa!

Sitten pelkäsin, etten löytäisi samanhenkisiä ihmisiä uudelta kotipaikkakunnaltani, joista muodostuisi uusi tukiverkostoni. Olinhan kuitenkin siellä viettänyt jo vaihtovuoden, mutta paikallisista Dania lukuunottamatta en sydänystäviä löytynyt. Ja hekin, joihin olin ystävyyssuhteet luonut, ovat vielä maailmalla omaa työharjoitteluaan suorittamassa.

Mites sitten kävikään? Internetin syövereistä löytyi samalla paikkakunnalla asuvan suomalaisopiskelijan blogi, ja hänen kauttaan facebookista ryhmä, joka oli täynnä Bournemouthissa asuvia suomalaisia.

jalanjaljet

Sitten olivat vielä ne kouluhuolet – kuinka saisin opintoni järjestymään niin, että voisin valmistua vielä ihan hyvissä ajoin vaikkakaan en voisi käydä enää koulua paikan päällä?

Tämä oli huoli, jonka jaoin niin Danin vanhempien kuin omien vanhempieni kanssa. Etunani kouluasiassa oli kuitenkin se, että olin jo kolmannen vuoden opiskelija koulutusohjelmassa, jonka ohjesuoritumisaika on 3,5 vuotta. Minulla ei siis ollut enää mielettömästi suorittamattomia kursseja jäljellä, vain kourallinen, minkä lisäksi minulta puuttuu vain toinen harjoittelu sekä opinnäytetyö.

Minua jännitti mielettömästi mennä juttelemaan kurssieni opettajille; mielikuvissani näin heidän arvostelevan minua raskauteni ajoituksesta, pelkäsin kuulevani moitteita ja saavani palkaksi nuhteita eikä kurssien suoritustavat järjestyisi mitenkään.

Hupsu minä. Poikkeuksetta kaikki opettajat onnittelivat ”siunattua tilaani”, ja miellyttävänä yllätyksenä sain seurata kuinka vaivattomasti saimme yhteistyöllä pohdittua tulevan kevääni opinnot. Nyt on neuvotteluista seuranneet paperityöt vetämässä jossain opintotoimiston syövereissä, ja kaikki näyttää hyvältä.

Tästä saan myös kiittää aivan uskomattoman ihania koulukavereitani. Ilman heidän tukeaan en varmaan olisi saanut kaikkea järjestettyä. Ja se, että he ovat kertoneet kantavansa vaikka läppärinsä kontakteille mukaan, jotta jos ei mikään muu auta niin voin seurata luentoa vaikka sitten Skypen välityksellä: näin ihania kaverini ovat.
Minulla on ollut paljon onnea, että olen saanut juuri teidät ystävikseni. Kiitos ihan kaikesta, mä en tiedä mitä mä olisin tehnyt ilman teitä. Kiitos.

Näinpä järjestyksessään kaikki on aikanaan osoittanut, että asioilla on – oikeasti – tapana järjestyä, ja huolipallot ovat poksahdelleet olemattomiin melkein kuin itsestään.

vinski

Niin, ja kerroinko jo, että olemme maksaneet varausmaksun eräästä kämpästä?


So I would love to say I’m a warrior, but it mostly comes down to being a worrier. I worry about anything and everything – I have wondered how it would be like if I were not ever able to conceive and have children on my own, I was worried for not getting rid of my fixed term tenancy of my student flat and obviously was really anxious to arrange my studies so that I would be able to study from England.. All the worrying I did, I don’t know if it helped with anything.. But at least I learned things do tend to sort themselves out!

rakkaudellam

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Meriannen mielessä
pyörittää hektistä erityislapsiperheen arkea brittimiehensä Danin kanssa Englannissa. Uusperheeseen kuuluu Danin esikoinen Ruby (7/2005) ja pariskunnan yhteiset lapset "Elsa" (4/2013) ja "Anna" (12/2015). Elsa syntyi keskosena ja hänellä on diagnosoitu vakava kuulonalenema, cp-vamma ja aivoperäinen näkövamma. Blogissaan Meriannen kuvailee perhearkeaan ja tunteitaan avoimen rohkeasti - millaista elämä tällaisessa perheessä on? Ota yhteyttä: meriannen@outlook.com

Arkisto

Instagram

  • We escaped from the heatwave to cool down by one of the streams in new forest. And it was lush.

meriannen

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: