Raskaus 3.7.2013
TEKSTI Meriannen

Synnytyskertomus

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kaikki tapahtui niin nopeasti ja arvaamatta; sairaalalaukutkin olivat vasta ajatusasteella. Raskausviikkoja oli takana 33.

Se oli perjantaipäivä huhtikuussa 2013. Olin tajuttoman väsynyt. Hädin tuskin olin noussut pehkuista syömäänkään! Poikkeuksellisesti Dan löysikin minut töistä tullessaan unten mailta. Tuo arkeni sankari toi minulle kupillisen teetä sänkyyn ja alkoi touhuamaan meille ja meille illaksi tulleelle esikoistyttärelleen illallista.

Teen juotuani tunsin, kuinka alapäässä lorahti. Se oli iso, jättimäinen purskahdus, ei mikään siveän pieni lirahdus. Hypähdin sängystä ylös niin ketterästi kuin ison jumppapallon nielaissut vain kykeni ja tuijotin shokissa pohkeitani (ainut osa jaloistani, mitä isolta mahaltani näin): jotain märkää valui niihin. Jotain kirkasta. Se ei tuoksunut pissalta enkä pystynyt sitä pidättelemään mitenkään.

Ensimmäinen ajatukseni oli:

Ei vielä.

masut

“Daaa–aan?!” huusin, ja Danillakin kesti hetki sisäistää tilanne.
”Tiedät kai, mitä tämä tarkoittaa?” hän kysyi.

Jostain syystä päätin vaappua vessaan; ehkä suojellakseni noita englantilaisten rakastamia kokolattiamattoja. Istahdin pöntölle kuuntelemaan suloista (?) lirinää. Ehdin posliinipytyllä tuumailla tosin vain sen hetken, mikä Danilla kesti ottaa kaiken valmistamansa ruoan pois liedeltä (sinne meni hyvä kanawokki!) sekä varmistaa että Ruby pysyy kiireisen tyytyväisenä jonkun pelin parissa. Sitten hän ajoi minut muutaman pyyhkeen kanssa sänkyyn ja käski tomerasti pysyä selällään. Pyyhkeet haaruksissa kuuntelin, kun Dan soitti sairaalaan – pikaisesti hän vilahti makuuhuoneen puolella kysymässä, oliko vesi veristä (ei), ja jatkoi sitten puhelua sairaalan suuntaan. Saimme ohjeet ottaa taksi allemme ja ilmestyä Poolen äitiysklinikalle.

Hämmentyneenä, mutta jopa kummallisen seesteisenä, minä kuuntelin haaruksistani kajahtelevaa loiskintaa. Oloni oli kuin olisin saanut hullun runsaat ja täysin kivuttomat kuukautiset.

Seuraavaksi Dan soitti äidilleen, joka nopeasti ilmestyi lievästi panikoivan Danin avuksi (niin nopeasti, että epäilen heidän käyttäneen helikopteria. Tai sitten ajantajuuni ei ole luottamista). Grandma pakkasi vauvan sairaalalaukun ja Dan minun. Kuulin Danin selittävän hätäisesti Rubylle, että hänen pikkusisaruksensa oli nyt matkalla maailmaan. Ihana Ruby ilmestyi välittömästi makuuhuoneen ovelle katsomaan, jos hänen uusi siskonsa/veljensä olisi jo ehtinyt saapua!

Vastahakoisesti hän lähti Grandman matkaan.

Kun viimein sain luvan nousta sängystä, uskoin sänkymme muuttuneen vesisängyksi. Kävellessäni ulos taksille tajusin kuitenkin olevani edelleen rauhallinen.
Minua ei pelottanut.
Ihan oikeasti!

Häiritsi vain se sotku, minkä jätin taakseni.

Ehkä pelottomuuteeni vaikutti se, että minulla ei ollut minkäänmoisia kipuja. En osannut edes sanoa supistiko minua – alituinen lorina vei kaiken huomioni. Taksissa puristin vieressäni istuvan Danin kättä ja iloisesti soitin äidilleni Suomeen.

”Hei äiti! Ajattelin vain soittaa ilmoittaakseni, että tää mun vauva seuraa äitinsä jalanjälkiä!”

Olinhan järkyttänyt aikanaan oman äitini tiukalla potkaisulla, joka sai myös lapsivedet liikenteeseen. Synnyin raskausviikolla 32.

harbour

Vastaanottotiskillä ei ollut ketään. Dan lähti metsästämään hoitajaa paikalle, minä katselin huvittuneena tiskiin nojaavia pyörätuoleja. Kärrättäisiinkö minutkin tuollaisella osastolle niin kuin elokuvissa?

Reippaasti märät kengät loiskuen seurasin sairaanhoitajaa kävellen synnytysosastolle. Meidät ohjattiin pieneen huoneeseen, ja hädin tuskin ehdin asettautua edes makuulle, kun minut kytkettiin supistuskäyrään, kyseltiin kaikki mahdolliset terveystiedot, otettiin verikokeita ja piikitettiin kannikkaan joku annos vahvistamaan vauvan keuhkoja. Peppua kuumotti sen piikin jälkeen. Oli hyvin lohduttavaa kuulla, että kyseisen lääkkeen pitäisi ehtiä olla vaikuttamassa ainakin 12 tuntia ennen kuin siitä olisi mitään hyötyä…

Kohdunsuu ei ollut vielä avautunut eikä supistukset olleet kivuliaita. Meitä päivitettiin jatkuvasti mahdollisuuksistamme: jos kaikki olisi hyvin, synnytystä yritettäisiin viivyttää mahdollisimman pitkään. Jopa viikon verran! Normaalistihan jokainen kohdussa vietetty päivä on syntymättömän lapsen eduksi.

Vauvan sydänäänet paljastuivat laiskahkoiksi, mikä huolestutti sairaanhoitajat vauvan unisuudesta. Niin sitä äkkiä otettiin ultraäänikuvaa, mistä ilmeni 80% lapsivesistä lirahdelleen jo systeemistäni ulos, vauva oli pää alaspäin ja hänen kehossaan oli paljon nestettä. Paikalle kutsuttiin vielä yksi lääkäri lisää, ja tässä vaiheessa oli jo melko selvää tilanteesta tärähtäneelle tulevalle äidillekin, että jotain oli todenteolla pielessä. Olin tähän mennessä seurannut ja ottanut osaa käytyihin keskusteluihin hyvin rauhallisesti, hätääntymättä.

Ymmärsinköhän edes koko tilanteen laajuutta oikeasti?

Muistan, kuinka koko ajan pidin vain sormia ristissä luonnolliselle alatiesynnytykselle, olinhan sitä toivonut alusta asti.
En osannut/uskaltanut edes ajatella sitä mahdollisuutta, että vauvalla saattaisi olla jotain hätänä.

Huoneeseen saapui lastenlääkäri vastasyntyneiden teho-osastolta. Tämä ystävällinen versio lääkäri Housesta vilkaisi lävitse työkavereidensa keräämät tiedot ja ilmoitti skottiaksentillaan, että vauva voi hyvin huonosti eikä luonnollinen alatiesynnytys olisi siten mahdollinen. En osannut järkyttyä. Ajattelin, että minulla olisi hetki aikaa sulatella tätä tietoa. Ettei mitään tapahtuisi ihan heti. ”House” kertoi olevansa synnytyksessä paikalla valmiudessa auttamaan pientämme välittömästi. Hymyilin, nyökkäilin.

Minulle iskettiin käteen pari keltaista läpyskää, joilla antaisin luvan keisarileikkaukselle. Pöllämystyneenä kysyin, että milloin moinen operaatio sitten tapahtuisi?
Kätilö tokaisi nopeasti, että ”puolen tunnin sisään”. Jaa, niin, ei kait siinä!

Luettuani paperit lävitse (ei mitään muistikuvaa mitä niissä oli), taiteilin nimikirjaimeni minulle osoitettuun kohtaan. Välittömästi minua alettiin työnnellä kohti operaatiohuonetta.

Tässä vaiheessa alkoi jo ihan oikeasti jänskättää!

Ilmoitin tarvitsevani Danin mukaani, ja minulle vakuutettiin, että kunhan minuun oli puudutus isketty, Dan päästettäisiin leikkaussaliin sisälle. Minut pyöräytettiin keskelle salia. Nukutuslääkäri, jonka olin jo pikaisesti tavannut pikkuhuoneessa, tuli juttelemaan ja muistutti olevansa kanssani koko leikkauksen ajan ja että minun pitäisi kertoa hänelle heti, jos mikään alkaisi tuntua pahalta. Ilmoitti tuo nuori lääkäri, että todennäköisesti selvitään koko leikkaus epiduraalipuudutuksella, mutta että tarvittaessa minut voitaisiin laittaa myös uneen.
Uneen? Että missaisin yhden elämäni tärkeimmistä hetkistä? Ei missään nimessä!

Tiedättekö, mikä oli koko synnytysurakkani kivuliain osuus?
Niiden kirottujen puudutuspiikkien iskeminen selkään. Tai no, ehkä se kannikkaan isketty piikki oli loppupeleissä kivuliaampi, mutta se oli vain kertarykäisy. Puudutusta varten anestesialääkäri iski monta kertaa piikin selkään, jota minun piti pitää pyöreäni ja niin paikallaan kuin vain mahdollista. Jos olisin liikahtanut piikin ollessa selkärangassa, olisin voinut aiheuttaa itselleni pahaakin vahinkoa. Ei paineita siis! Yritin siinä sitten pitää selkää ohjeiden mukaisesti pyöreänä, mikä oli kovin vaikeaa raskausmahan kanssa. Pari kertaa puudutuspiikki säteili hyvin ikävästi oikeaan jalkaan, mitä säikähdin molemmilla kerroilla ulahtaen ja säikäyttäen tuon selkäni takana ahertavan lääkäripolon – mitä ei yhtään helpottanut se, että hänellä kesti aksenttini takia aina hetki ymmärtää mitä sanoin. Onneksi kätilö ymmärsi täydelleen, ja välitti viestini tarvittaessa nukutuslääkärille. Nukutuslääkäri valitteli, että selkäni oli jotenkin kauhean vaikea hänen piikittää. Minulla meinasi mennä usko koko hommaan jo – tuntui, ettei tuo lääkärisetä ollut ikinä valmis. Mielessä pyörähteli kysymys: jos en edes tästä selviä, miten itse leikkauksesta selväisin?

Ei ollut edes Dan pitämässä kädestä kiinni, vaan hartioitani puristi tuo tuntematon sanojani toistanut hoitajatäti.

Juuri, kun olin heittämäisilläni hanskat tiskiin, oli lääkäri yllättäen työhönsä tyytyväinen ja pääsin makuulle.

Synnytyksen huvittavin osuus oli puudutuksen leviämisen tarkkailu! Lääkäri käski nostella jalkoja, minä tein työtä käskettyä. Kerta kerralta homma vaikeutui, kunnes lääkäri otti spraypullon näköisen putelin käteensä ja ilmoitti sumuttavansa jotain kylmää mahani alueelle. Minun olisi ilmoitettava heti, jos pystyin aistimaan aineen kylmyyden. Minä siinä sitten ihan äimänkäkenä, kun mitään ei oikein tuntunut missään.

Olin virallisesti tisseistä alaspäin aivan turta, tunnoton, enkä pystynyt edes varpaitani heiluttelemaan itse. Koko muu tiimi heräsi henkiin ympärilläni, ja pian masuni oli minulta piilotettu sairaalakaavun taakse.

Silloin Danin annettiin tulla huoneeseen.
Enkä enää saanut silmiäni irti hänestä.

Hän oli saanut päälleen sairaalan sinisen uniformun ja jalkoihinsa crocsien kaltaiset oranssit muovikengät – hän näytti aivan lääkäriltä. Henkeäsalpaavan komealta. Hän istahti viereeni ja otti minua kädestä kiinni, eikä päästänyt irti koko aikana. Juteltiin Danin isästä, joka viskin maistelun takia ei ollut voinut olla meille aiemmin kuskina sekä tietysti nimivaihtoehdoista samalla, kun vatsaani tehtiin viilto ja sisuskalujani sorkittiin. Mikään ei sattunut. Tunsin vain kosketuksen paineen. Ajantajuni katosi lopullisesti viimeistään tässä vaiheessa, en osaa yhtään sanoa miten kauan sairaalakaavun helman nostosta kului vauvan syntymään. En myöskään voi sanoa muistavani sitä tunnetta, kun pienokaisemme vedettiin mahastani ulos maailmaan.

Dan ei sitä nähnyt, hän oli niin keskittynyt minuun.

Vauvamme ei päästänyt piipahdustakaan syntyessään. Elokuvista tuttua ”Onneksi olkoon, hän on ..” – hetkeä ei tapahtunut, sillä kaikilla oli niin kiire saada pieni kalpea perheenjäsenemme hoidettavaksi. Samasta syystä en luonnollisesti saanut häntä rinnalleni ihasteltavaksi heti syntymän jälkeen, kuten terveen vauvan kanssa olisi käynyt. Kun kukaan ei kertonut meille lapsemme sukupuolta, minä kysyin sitä sitten uskollisesti kosketusetäisyydellä pysytelleeltä nukutuslääkäriltä. Tämä hämmentyen tajusi, ettei itsekään ollut huomannut asiaa ja kysyi sitä sitten kätilöltä, joka juoksi vauvamme hoitavan lääkäritiimin tykö.

Hänen palattuaan se koitti. Se ihana hetki. Elämäni yksi taianomaisempia.

Teille tuli tyttö.

puristanisiasormesta-620x658

En vaan voinut lopettaa hymyilemistä. Kehoni oli täyttynyt siitä suuresta lämpimästä ilosta, onnen tunteesta, niin järisyttävästä ettei sitä vaan pysty tyydyttävästi kuvailemaan. Samalla olo oli hämmentävän tyhjä – mahani oli edelleen auki, ja tunsin kuinka kädet siellä elimiäni siirtelivät ja tökkivät. Anestesialääkärin mukaan tämä oli se vaihe, jota moni nainen ei kestänyt – tämä mies kuvaili sitä kokemaani tunnetta siksi, kuin joku sekoittaisi käsilaukun sisältöä sisälläsi. Siltä se vähän tuntuikin, vaikka minä en sitä olisi osannut kuvailla muuksi kuin omituiseksi. En kuitenkaan välittänyt, purin vain ajoittain huulta. Oli niin paljon tärkeämpiä asioita mietittävänä kuin ne hassut alavatsani tuntemukset, kuten se, että minusta oli juuri tullut äiti, Danista isä uudelleen, ja meillä oli pieni tyttö. Tyttö.

Isän annettiin juosta katsomaan pientä pikaisesti ennen kuin hänet kärrättiin vastasyntyneiden teho-osastolle. Dan sai otettua hyvin valkoisesta vauvastamme äkkiä kännykällään kuvan. Tuon kuvan kautta näin tyttäreni ensimmäistä kertaa. Pikkuruinen hyvin turvoksissa oleva vauveli sieltä kuvasta paljastui. Nokia Lumian ruudulta.

Päätimme tytön nimen samalla, kun minua ommeltiin umpeen. Heräämössä odotin kärsivällisesti, että pääsisin itse näkemään vauvamme. Kun minut todettiin leikkauksesta selvinneeksi, minut kärrättiin synnyttäneiden naisten osastolle. Minuun ei sattunut; tunto oli vasta hiipimässä takaisin.

Sain osastolta poikkeuksellisesti oman huoneen. Sairaanhoitajienkin mukaan olisi ollut ilkeätä laittaa minut muiden juuri synnyttäneiden äitien sekaan samaan huoneeseen, kun heillä oli omat vauvansa siinä vieressä ja minun ei ollut. Enpä minä tuota itse osannut ajatellakaan, kuten en mitään muutakaan yksityiskohtaa synnytyksestä ja sen kulusta vielä silloin. Tunsin vain pyörryttävän epäuskoista onnea. Olin äiti. Äiti.

Odotimme Danin kanssa kaksistaan huoneessa vielä jonkin aikaa, ennen kuin saimme luvan mennä teho-osastolle. Sairaanhoitajat työnsivät minut sänkyineen kaikkineen käytäviä pitkin ja löysin itseni monien piippaavien laitteiden keskeltä.

Siellä isossa keskoskaapissa hän oli. Minun maailman mullistajani. Pieni, pyöreä ja nyt verensiirroista niin punainen vauvani. Koko maailmani pysähtyi, kun keskoskaappia oli laskettu alas ja minun sänkyäni taas nostettu tarpeeksi ylös, että yletin koskettamaan häntä. Hänen silkkisen pehmeää ihoa.

Hän oli hengityskoneessa ja niin monta johtoa oli häneen kytketty, etten oikein edes tiennyt mihin sormeni voisin turvallisesti asettaa. Mutta pitelin häntä kädestä ja hymyilin. Muistan hämärästi, kuinka ympärillä pyöri runsaasti sairaalan henkilökuntaa. Muistan hymyileviä kasvoja. Muistan, kuinka Dan kysyi että ”Mites se kipu, sattuuko?”, mihin minä vastasin että ”Ai mikä kipu?”

Minusta oli vaan outoa, että hän moista kyseli. Ei minuun sattunut. Olin maailmani luona.

Sinne keskoskaappiin hän jäi, eikä hän sieltä vielä moneen päivään ulos päässyt. Sairaalaelämääkin hänen tuli vietettyä yli 70 päivää, huhtikuusta kesäkuun loppuun. Mutta enhän minä sitä vielä tuolloin tiennyt. Olin vain onnellinen, että esikoiseni oli elossa.

Kun olin niin valmis kuin äiti vaan voi olla jättääkseen vauvansa taakseen, minut kärrättiin takaisin omaan pikkuruiseen huoneeseeni nukkumaan. Huoneeseen, josta tuli kotini melkein kahdeksi viikoksi.

perhekolmikko-620x465

Koko perhe uusimman perheenjäsenen luona seuraavana päivänä.

Näin yhtäkkiä hän tuli maailmaamme, ja kivikkoinen alkutaipaleemme on tallennettuna päiväkirjaani ja muistiini. Kuten tästä käy ilmi, en tällaiseen äkilliseen käänteeseen millään tavalla ollut valmis. En ollut ajatellutkaan hätäsektiota synnyttämismuotona, tai oikeasti henkisesti valmistautunut keskosen äidiksi. Mutta milloin sitä toisaalta olisi?

Tämä tuore äiti, joka raskausmahastaan joutui luopumaan ”väkivaltaisesti” ja nopeasti, nukahti sairaalapetiinsä käsittelemättä juuri tapahtunutta mielessään tai Danin kanssa.

Samaan aikaan tyttäremme hengitti laitteen avulla ja nukkui keskoskaapin lämmössä päästämättä ääntäkään.


This is definitely a story of life. Sudden, unexpected. Definitely nothing like what I had expected or hoped for the birth of my first child.

I had been tired all day and Dan found me in bed when he came back from work. After drinking a cup of tea something odd happened – my waters broke. Couple of phone calls later I was on a backseat of a taxi, feeling like there’s a Niagara in my vagina. We were on our way to the hospital, and I called my mum to tell her the baby was following her mums footsteps as I was born as early myself. When in hospital it wasn’t as amusing anymore as we found out the baby wasn’t doing that well in my womb and we needed to have a emergency caesarean. Soon I found myself laying on a table, numb from tits down and holding hands with Dan. They were so in rush to save our baby that they didn’t even have time to tell us the sex of our baby: the nurse taking care of me had to run after them to check it. We were proud parents of a girl. Girl, that was not breathing and had to be brought back to life. White as a paper she was hurried upstairs to NICU. Dan saw her before she was taken to upstairs, I saw her first time through Dans mobile phone. Three hours later I officially saw her for the first time. I held her tinky tiny hand.

rakkaudellam

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (2)

Oi kiitos Atro! 🙂




0
1 vastaus

Olit hyvin urhea.




0
1 vastaus

Oi kiitos Atro! 🙂




0
1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Meriannen mielessä
pyörittää hektistä erityislapsiperheen arkea brittimiehensä Danin kanssa Englannissa. Uusperheeseen kuuluu Danin esikoinen Ruby (7/2005) ja pariskunnan yhteiset lapset "Elsa" (4/2013) ja "Anna" (12/2015). Elsa syntyi keskosena ja hänellä on diagnosoitu vakava kuulonalenema, cp-vamma ja aivoperäinen näkövamma. Blogissaan Meriannen kuvailee perhearkeaan ja tunteitaan avoimen rohkeasti - millaista elämä tällaisessa perheessä on? Ota yhteyttä: meriannen@outlook.com

Arkisto

Instagram

  • We escaped from the heatwave to cool down by one of the streams in new forest. And it was lush.

meriannen

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: