Muut 13.3.2014
TEKSTI Meriannen

Kukka kauneimmillaan

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kirjoitin pari päivää sitten päiväkirjaani, että vaikka todennäköisesti olen lihavimmillani kuin koskaan, tunnen itseni kuitenkin kauniimmaksi kuin ikinä.

Tiedän, näin laihuuden ihannoimassa läntisessä kulttuurissa moisen sanominen on hyvinkin ristiriitaista. Näitä eilen Danin ottamia kuvia katsoessani kyllä näen ison masun, joka on ihan sitä ehtaa läskiä eikä mitään muuta ihmettä. Mutta kai sitä nyt äitiyden myötä on tullut itselleen armollisemmaksi.

Aiemmin yritin mahastani ahdistuneena tietoisesti ajatella, että muisteleeko kukaan minun läskimakkaroitani kuoltuani? Vai muistaisivatkohan kuitenkin kaikki mukavat tekoni, hymyni, kädenjälkeni? Nyt moista ajatusta ei tarvitse edes ajatusjuoksuun syöttää. Kun en enää välitä. Katso nyt, tässä on masu! Iso, hieno ja pehmeä masu onkin.

”Dan, voisitko ottaa minusta kuvia?”
”Tottakai, haluat vissiin kuvia Lauran tekemästä meikistä?”
”Joo. Ja sitten ihan kuvia minusta kokonaisuudessaan. Koska haluan tehdä postauksen blogiin siitä, miltä tuntuu nyt itseni kanssa.”
”Mikä on?”
”Että tunnen itseni kauniiksi.”
”Koska sinä olet!”
”Mutta minä en ole koskaan aiemmin kokenut itsestäni niin. Mutta tiedät kai, mistä se johtuu?”
”Koska sinä olet nyt onnellinen.”
”Koska sinä teet minut onnelliseksi.”

”Olenko minä isoimmillani ikinä?”
”Olet isoimmillasi siitä mitä minä olen sinut tuntenut.”
”Eli olen joo.”
”Tiedäthän, että se ei minua haittaa?”
”Tiedän. Siksi rakastankin sinua.”

Vaikka minua ei rehellisesti sanottuna nyt ahdistakaan tämä maha, niin silti elämänmuutos pyörii mielessä. Onhan minulla sukurasite esimerkiksi diabetekseen, mihin juuri maharasva ei pahemmin asiaa auta. Raskaana ollessahan raskausajan diabetes tuli jo koettua, ja vaikka se ei raskauden jälkeen pysynytkään, niin kukaan ei tiedä mitä tapahtuisi seuraavan raskauden jälkeen. Jos en pidä itsestäni huolta.

Mutta miten muuttaisin syömis- ja liikumistapojani niin, ettei siitä tulisi laihduttamissuuntaista ja siitä siten jopa pakkomielteistä? Että en vain tuijottaisi tuloksia ja siten vaikka ahdistuisi siitä, että laihtumista ei tapahdukaan tai mielestäni vyötäröni pienenisi liian hitaaseen tahtiin?

Minulla ei ole syömishäiriötaustaa. Ainakaan diagnosoituna. Nuorempana laihduttaminen meni kyllä ihan liiallisuuksiin asti, katsoin syömisiäni turhankin tarkkaan ja liikuin maanisesti. Ensimmäiseltä laihdutuskerralta varhaisteiniajoilta muistan, kuinka saatoin laihtua muutamia kiloja viikossa. Lukiossa vanhojen tanssien aikaan skippasin aterioita tai korvasin niitä jollain todella pienellä, kuten yhdellä ruisleipäviipaleella salaatinlehden kera. Parinkympin tälläkään puolella laihdutuspäätökseni eivät ole pysyneet ihan terveellisissä mitoissa, sillä juoksin muutamaa kertaa viikossa noin 10 kilometrin lenkkejä ja saatoin illalliseksi syödä popcornia.

Tehokasta laihduttamista, mutta itseni näännyttämistä. Enkä missään nimessä halua mennä tuohon takaisin.

Tiedän, että voisin helposti saada painoni laskemaan yksinkertaisilla nikseillä, kuten säännöllisillä ruokailuajoilla päiväsaikaan. Tämä tarkoittaisi ruokailua kolmen tunnin välein, jolloin keho oppii ettei rasvaa tarvitse kerätä kehoon varalle, kun ravintoa tulee kuitenkin. Eli terveellisiä välipaloja, ja lautasmallia noudattaen! Arkiliikunnallakin voisin jo saada ihmeitä aikaan, eli nousemalla täältä sohvan perukoilta tarpeeksi ajoissa ehtiäkseni kävellen noihin EL:n vastaanottoaikoihin. Tähän jos lisäisi esimerkiksi suuresti rakastamani uimisen ja salilla käynnit lihastreenejä varten, olisi terveellinen elämäntapa valmis.

Mutta kysymys kuuluukin – miten voin pysyä siinä ajatusmallissa, että teen tätä itselle ja oman terveyteni takia, ja laihtuminen on vain kiva sivutuote? Että en tuijottaisi tuloksia ja miettisi ulkonäköpainotteisesti koko urakkaa?

Bloggaajana en myöskään halua lisätä paineita kenellekään uudelle äidille raskauskilojen pudotukseen. En halua antaa kuvaa, että vauva-arjesta huolimatta pystyin laihtumaan näin nopeasti näin paljon, ja saada ketään tuntemaan itseään huonommaksi, kun unenpuutteen vuoksi omenan sijaan maistuukin levy suklaata ja siis mikä liikunta, kun vauva on niin itsessä vielä kiinni? Tämä ajatus kumpuaa siis noista iänikuisista lehtiotsikoista julkimoista, jotka jo synnytyssairaalasta kävelevät ulos ilman ylimääräistä vyötäröllään tai sitten jo parissa viikossa/kuukaudessa ovat taas mallin mitoissaan. Sekä noista upeista fitmama-projekteista, joita itse olen ihaillen seurannut. Omalla kohdallani tartuin nimenomaisesti tuohon ajatukseen siitä, mistä haluan viestiä. Haluanko osoittaa omilla teoillani, että kilot uudellakin äidillä on suuri ja ehdoton ei, ja uudesta arjenpyörityksestä huolimatta kiloista olisi päästävä eroon?

Ei, sitä en halua viestittää kenellekään. Tässä haluankin huomauttaa, että minun vauvelini on jo ensi kuussa vuoden vanha, joten raskaudestakin on siten ehtinyt jo vähän vierähtää. Tyttö ei ole enää luonnollisesti maitoruokinnalla, ja voin siten helpommin iltaisin jättää hänet isänsä hoitoon, jos itse haluaisin lähteä vauvavapaata aikaa viettämään esimerkiksi lenkin muodossa. Muutama kuukausi sitten moinen ei vielä olisi tullut mieleenikään, ja jos sinun käsivarsillasi lepää pieni ihminen ja kehosi on kerännyt vararavintoa yli tarpeidensa, niin älä huoli. Kaikella on aikansa. Elämäsi helpottuu vielä. Sitten myöhemmin voit halutessasi päästä niistä vararenkaista eroon. Mutta, kaikkien muiden äitien helposti kokemien syyllisyyden tunteiden lisäksi, älä lisää itsellesi paineita siitä, miten nopeasti raskauskiloista voisi päästä eroon!

Olisiko teillä antaa minulle vinkkejä siihen, miten voisin tehdä elämänmuutosrempan järkevästi ja ilman ulkonäkösyitä, -paineita ja tulosten tuijottamista? Miten te olette tässä onnistuneet?

rakkaudellam

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (14)

Näin minäkin olen ajatellut, että dieeteistä ei oikeasti ole mihinkään. Saahan niillä nopeasti painon putoamaan, mutta entäs sitten kun dieetti loppuu? Sellainen hassun hauska jojo-ilmiö tapahtuu. Hänen antamansa vinkki on muuten aivan kullanarvoinen! Tässä olen ylianalysoivia aivonystyröitäni rassannut sillä, että miten tämän tarvittavan muutoksen saisin aikaan, ja osittain juuri sen muutoksen tekeminen on jollain tavalla pelottanut. Kun ei itseltään toisaalta haluaisi mitään kieltää, ettei koko hommasta tulisi jollain tavalla rajoittavuuden kautta negatiivista. Mutta vastaushan tuossa tuli, pienillä muutosaskelilla eteenpäin ja niin ei lopulta se iso elämänmuutos tunnukaan ”niin pahalta”! Kiitos hänelle tuosta viisaudesta, ja sinulle sen jakamisesta!

Kiitos tsemppauksesta! <3




0
1 vastaus

Ite oon ehdottomasti sitä mieltä, että jotain kannattaa asian eteen alkaa tekemään. Tuo diabetesriski on mun mielestä avainsana ja se, miksi en itse uskaltaisi antaa tilanteen vain olla. Kiikuta vaaka ja mittanauha pois ja pysy päätöksessäsi. Mieti sitä sairautta ja sitä, mitä se toisi mukanaan, äläkä missään vaiheessa ota lukuja ylös. Pystythän sä halutessasi esim. vuoden päästä palaamaan näihin kuviin ja näkemään muutoksen, ei siihen vaakaa tarvita.




0
1 vastaus

Totta, diabeteksellä ei ole leikkimistä! Vaakaahan me emme edes omista, joten pitää vain mittanauhasta hankkiutua eroon. Just mietin, että pitäisikö jääkaapin oveen liimata tavoitekuviksi insuliinipiikit niiden normaalien bikinikuvien sijaan..!




0
1 vastaus

Joo sillä ei todellakaan ole leikkimistä. Oon ollu sairaalassa koulun tutustumiskäynnillä ja kyllä silloin pysäytti, kun hoitajat kertoivat potilaista, joille diabeteksen takia oli jouduttu tekemään amputaatio. Lisäksi sairaalassa silläkin hetkellä oli vakiasiakkaina pari todella nuorta ihmistä (alle 30v), joille diabeteksen myötä oli puhjennut nefropatia ja uusia munuaisia odotellessa dialyysihoidoissa käytiin päivittäin. Surullisinta oli se, että hoitajat sanoivat suoraan, että potilaita kuolee jonoon, kun sopivaa munuaista ei ehditä löytää. (Tästä on tosin muutamia vuosia jo aikaa, joten en tiedä, että onko tilanne parantunut uuden elinluovutuslain myötä.) Mutta nämä on asioita, jotka kannattaa tiedostaa. Diabetes voi pahimmillaan mennä oikeesti tuohon, joten haluatko ottaa riskin?




0
1 vastaus

Diabeteksesta on minulla tosiaan henkilökohtaista kokemusta, onhan se tosiaan sukurasite. Koskaan se ei ihan noin pitkälle ole mennyt, mutta verensokerien vaihtelut on tullut nähtyä ja miltä se näyttää sekä mitä pitää tehdä. Sekä miten tarkkaa se on, että milloin syö ja kuinka paljon sekä mitä. Sitten se leikkiminen insuliinin kanssa, jos on niin epäonnisessa asemassa että se pitää piikittää. Ymmärtääkseni kuitenkin se pilleri on paljon helpompi (?)..

Mutta. Totta. En minä diabetesta halua. Olisi vähän turhan rankka rangaistus siitä, että pelottaa lähteä ”laihduttamaan”.
Kiitos ajatusten herättämisestä ja kommenteistasi <3 !




0
1 vastaus

hei. pakko sanoa, että vaikka onkin ihanaa että olet onnellinen ja tyytyväinen itseesi niin kuvia katsoessa tulee ajatus että jotain kannattaisi tosiaan alkaa tekemään…ei minusta se, että raskauden jälkeen haluaa pysyä terveenä ja saada kilot pois tarkoita mitänä pinnallisuutta tai median ihanteen seuraamista vaan ihan vaan itsen arvostamista. ei siis pahalla, mutta tulee sellainen olo tästä postauksesta, että olet alkanut arvostaa itseäsi jollain tasolla mutta et niin paljon että pitäisit kehostasikin ja terveydestä huolta… terveydenhoitoalalla työskentelevänä sanoisin että keskivartalossasi on riski moniin sairauksiin kuten itsekin varmaan tiedät. tsemppiä projektiin !




0
1 vastaus

Hei, ihana että uskalsit sanoa!

Olen tiedostanut jo jonkin aikaa, että jotain todellakin kannattaa lähteä tekemään, mutta juuri se on samalla pelottanutkin. Ettei asiasta tule pakkomielle, etten ala vain laihduttamaan ja kadota itseäni siihen. Ettei mene yli niin kuin silloin muutama vuosi sitten. Ja tuon median, johon blogitkin osaltaan kuuluvat, halusin nostaa esiin helposti koettavan painostuksen vuoksi. Tahattomankin! Kaikilla uusilla äideillä, itsestään arvostuksesta riippumatta, ei vain ole mahdollista irroittautua lenkille, salille tai vaikka ihan lattialle punnertamaan. Jos mieliala, mahdollisuudet ja energiat siihen riittävät, niin aivan loistavaa! Itsellänihän, kuten kuvistakin on nähtävissä, ei noin käynyt. Halusinkin tuoda siten sen esille, että syyllisyyttä asiasta on ihan turha kokea, pienen vauvan kanssa tekemistä riittää muutenkin ja valitettavasti niitä aiheita turhaankin syyllisyyden potemiseen löytyy ilman tätäkin. Ja että aloittaa ehtii myöhemminkin!

Haluaisitko kertoa, mitä mitä muita sairauksia olen riskialtis saamaan tällä masulla? Voisin lisätä ne motivaatiolistaani!
Kiitos tsemppauksesta! <3




0
1 vastaus

Ihana ja niin lohdullinen teksti. Tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa on siis joku toinenkin joka on itseensä tyytyväinen ja sinut painonsa kanssa, vaikka vähän jenkkakahvaakin löytyisi ;D diabetes on kyllä sellainen sairaus jota ei kenellekään soisi. Sen riskin takia kiinnittäisin huomioni kokonaisvaltaisesti terveellisiin elämäntapoihin! Liikuntaa, nautinnollista sellaista, ei mitään pakkopullaa! Säännölliset ateriarytmit ja terveellisiä ja terveyttä edistäviä ruokia. Herkutella saa, mutta välillä herkuttelunkin voi ottaa kevyemmin. Kesä kun tulee niin terveellisiä marjoja karkkien sijasta kannattaa hyödyntää 🙂




0
1 vastaus

Kyllä meitä löytyy! Tulee ihan mieleen sosiaalisessa mediassa löytämäni sitaatti, odotas… Ha! Löysin:
“If tomorrow, women woke up and decided they really liked their bodies, just think how many industries would go out of business.” — Dr. Gail Dines

Diabetes on toisaalta kiva tauti, koska se jos mikä pistää elämän järjestykseen! Sitten on oikeasti pakko syödä säännöllisesti ja vain vähän hiilareita, koska ihan oikeasti oma terveys riippuu siitä! Ja eron ei huomaa vain pitkällä aikavälillä niin kuin normaalisti, vaan ihan hetkessä! 😉 mutta on se kuitenkin sellainen kurjimus, jota ei kenellekään toivoisi..

Mmm, kesä ja marjat, joo! <3




0
1 vastaus

Mua on auttanut se, että alkaa harrastamaan sellaista liikuntaa, josta nauttii. Ja toisaalta pienten lasten äitinä omaa aikaa on niin vähän, että sinne lenkille on kiva lähteä kun siellä saa hetken olla yksin! Ruokavalion suhteen mua on auttanut kun pyrin syömään sen viisi annosta hedelmiä ja kasviksia päivässä. Kun sen kokonaisuudessaan syö niin ei aina sitten mahdu herkkuja enää mahaan. Tosin liian usein tulee napattua se suklaapatukka ja ajateltua, että syön ne hedelmät sitten huomenna! Tsemppiä muutokseen!




0
1 vastaus

Muistiin kirjoitettu:
1. Lomaa vauvasta hikilenkillä – aivot nollille
2. Makeanhimossa hampaat päärynään eikä karkkiin
– Kiitos! Tsemppauksesta ja kommentista <3 Miten sinulla mieli pysyy motivoituneena terveyden kannalta eikä laihduttamisen? 🙂




0
1 vastaus

En oo oikeastaan kokenut, että olisi ollut tarvetta laihduttaa ulkonäön takia tai siis ylipäänsä tarvetta laihduttaa. Mulla on siis tarkoitus ollut liikkua ja syödä terveellisesti ihan oman ja lasten terveyden takia: melkein kaikkien syöpien riski mm pienenee ihan hurjasti kun syö terveellisesti ja vähän punaista lihaa. Ja lapsethan oppivat ruokailutottumuksensa aikalailla vanhemmiltaan. Siinä vasta hyvä motivaattori!




0
1 vastaus

Tosi hyviä pointteja! .. Mitä esimerkkiä näytän perheen pienimmille.. Kiitos, toi on tosi hyvä ajatus! <3




0
1 vastaus

Hyva ystavani paatti vuosien dieettien ja painon vuoristoratailun jalkeen etta nyt riitti. Dieeteista ei ole mihinkaan, vaan sen muutoksen on todellakin oltava kokonaisvaltainen elamantavan muutos. Hanella kahden lapsen yh:na ja opiskelijana tilanne ei todellakaan ole helpoin mahdollinen, mutta paatoksessaan han on pysynyt – liikkuu enemman ja syo terveellisesti. Taman elamantapamuutoksen ”sivutuotteena” painoa on tahan mennessa pudonnut jo 15 kiloa ja mika parasta, myos hanen lapsensa, jotka olivat aiemmin koko ajan painokayrien ylapuolella, ovat nykyaan paljon aktiivisempia, ”normaalikokoisia” (anteeksi, inhoan tuota sanaa mutten nyt muutakaan tahan hataan keksi) lapsia. Hanen ohjeensa vinkkeja kyseleville: aloita muutos pienista asioista ja vahan kerrallaan. Sillatavoin muutoksista tulee pysyvia, eivatka lapsetkaan valita ruokavalionmuutoksesta laheskaan niin paljoa kun se tapahtuu pienin askelein. Mutta kirjoituksesi pointti on hyva – pienen lapsen aidin ei todellakaan pitaisi tarvita huolehtia siita milta nayttaa, vaan nauttia vauva-ajasta sen pienen hetken kun se kestaa!!! Tsemppia!




0
1 vastaus

Näin minäkin olen ajatellut, että dieeteistä ei oikeasti ole mihinkään. Saahan niillä nopeasti painon putoamaan, mutta entäs sitten kun dieetti loppuu? Sellainen hassun hauska jojo-ilmiö tapahtuu. Hänen antamansa vinkki on muuten aivan kullanarvoinen! Tässä olen ylianalysoivia aivonystyröitäni rassannut sillä, että miten tämän tarvittavan muutoksen saisin aikaan, ja osittain juuri sen muutoksen tekeminen on jollain tavalla pelottanut. Kun ei itseltään toisaalta haluaisi mitään kieltää, ettei koko hommasta tulisi jollain tavalla rajoittavuuden kautta negatiivista. Mutta vastaushan tuossa tuli, pienillä muutosaskelilla eteenpäin ja niin ei lopulta se iso elämänmuutos tunnukaan ”niin pahalta”! Kiitos hänelle tuosta viisaudesta, ja sinulle sen jakamisesta!

Kiitos tsemppauksesta! <3




0
1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Meriannen mielessä
pyörittää hektistä erityislapsiperheen arkea brittimiehensä Danin kanssa Englannissa. Uusperheeseen kuuluu Danin esikoinen Ruby (7/2005) ja pariskunnan yhteiset lapset "Elsa" (4/2013) ja "Anna" (12/2015). Elsa syntyi keskosena ja hänellä on diagnosoitu vakava kuulonalenema, cp-vamma ja aivoperäinen näkövamma. Blogissaan Meriannen kuvailee perhearkeaan ja tunteitaan avoimen rohkeasti - millaista elämä tällaisessa perheessä on? Ota yhteyttä: meriannen@outlook.com

Arkisto

Instagram

  • We escaped from the heatwave to cool down by one of the streams in new forest. And it was lush.

meriannen

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: