Muut 22.3.2014
TEKSTI Meriannen

Eroon rikkaruohoista, päätti kukkanen.

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

kirsikkakukka

Vähän reipas viikko sitten kirjailin tänne blogiini tuntemuksiani kehostani – kuinka tunnen olevani kauneimmillani kuin ikinä, vaikkakin samaan aikaan myös isoimmillani kuin koskaan. Suorastaan liikutuin vastauksistanne. Luin rivien välistä huolta terveydestäni ja ehkä jännitystä siitäkin, miten ilmaista asiat minua loukkaamatta tai satuttamatta. Se kosketti.

kirsikkakukka2

Kiitos teille kaikille, sain teiltä paljon tosi hyviä vinkkejä! Kommenttinne pistivät suoranaisen F1-ajatusrallin pyörimään mielessäni. Joskus kolahteli vähän ajoradan reunoihin, toisinaan kolaroitiin, mutta hirveän hyvä kisa se kokonaisuudessaan oli! Maaliviivalla odotti palkintopokaalina valmis päätöspaketti.

Ensinnäkin, päätin olla kieltämättä mitään itseltäni. En tee elämänmuutoksesta millään tavalla negatiivista, en halua tehdä siitä rajoittavaa. En halua joutua paikkaan, jossa joudun kieltäytymään jonkun tarjoamasta suklaakakusta, tai kahvipöytään kannetuista kekseistä. Mutta se, mihin voin vaikuttaa jäämättä paitsi suklaan nautinnosta, on herkkujen määrä. Seuraavalla kerralla jonkun tarjotessa minulle suklaakakkua, minä leikkaan siitä itselleni pienemmän palan kuin normaalisti. Jos Dan mussuttaa vieressä suklaata ja minun tekee mieli, saan minäkin ottaa. Mutta en syö puolta levyä, niin kuin normaalisti.

Toisekseen, heitän mittanauhankin nurkkaan, enkä anna kenenkään tuoda vaakaa lähelleni. Jos terveyskeskuksella pakottavat käymään vaa’alla, suljen silmät ja pyydän etteivät sano lukemaa ääneen. En halua tuijottaa numeroita. En halua muuttua niistä fanaattiseksi, enkä menettää yöuniani kun en laihtuisi mielestäni tarpeeksi nopeasti. Ainut, millä tavalla annan itseni kuin teidänkin seurata edistystäni, on kerran kuussa otettu kuva minusta. Olisiko siinä ideaa? Kuukausittainen kuva?

Enkä halua keskittyä itse laihtumiseen. Tulostan kuvat insuliinipiikeistä ja liimaan ne jääkaapin oveen kera kysymyksen: ”Tätäkö haluat?” Kuin myös teiltäkin upeasti ilmaistuna lause: ”Kai haluat olla tyttäresi kanssa niin pitkään kuin mahdollista, terveenä?” Sekä: ”Minkä esimerkin elämästä haluat tyttärellesi antaa?”
Tuossa pitäisi olla motivaattorit kohdallaan. Ainakin nuo lauseet ovat mielessäni soineet jo kuin rikkinäisessä levysoittimessa.

Niin, entäs se liikunta?

Jälleen, en halua tehdä liian isoja muutoksia. Painostaa itseäni liikaa. Tiedän, että minun on aloitettava olemaan aktiivisempi, pelkästään terveellisempi ruokavalio ei auta. Rikkaruoho nimeltä liikkumattomuus pitää nykäistä pois juuriltaan. Mutta se on sellainen ruoho se, että jos multiin jää pienikin juurentynkä, se kasvaa takaisin. Siksi sitä pitää pikkuhiljaa lähteä kitkuttamaan pois, varoen.

Aloitan yksinkertaisesti sillä, että tästä lähin kävelen kaikkiin Elsan vastaanottoaikoihin, mihin on vain mahdollista. Esimerkiksi kiropraktiaa hänellä on kahdesti viikossa, ja kävelymatkaa sinne meiltä yhteen suuntaan on vähän päältä neljä kilometria. Ei paha. Joten, jos vain aikataulut sallivat muiden vastaanottoaikojen osalta, kävelen sinne ja takaisin, tai vähintään yhteen suuntaan. Kahdesti viikossa.

Toisekseen voin kävellä terapiaani. Se on aina illasta, joten todennäköisesti tallustelisin sinne ja ottaisin bussin vain paluusuuntaan. Siitä tulisi vähän alle kolmen kilometrin lisä viikon kävelytaksaan.

Silloin tällöin, fiiliksestä ja säästä riippuen, voisin lähteä joko vaunujen kanssa tai ilman nauttimaan lähipuistoista. Ehkä jopa ottamaan hölkkäaskelia rannalle. Sitten, kun into liikkumiseen on palannut, voisin alkaa jumppailemaan kotona. Rahatilanteesta riippuen käydä uimahallissa uimassa.
Itseäni pakottamatta, liikunnan tuomalla hyvinvoinnilla palkitsemalla.

Miltä tämä kuulostaa? Haluaisitteko lisätä jotain, mitä minun kannattaisi elämänmuutokseeni lisätä ja asiaa pohtia?

kirsikkakukka1

Kiitos jo suuresti antamastanne tuesta. Se merkitsee minulle paljon!

rakkaudellam

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (4)

Oi, kiitos ihana! Tämä ei tosiaan ole itsestäänselvyys: aina ennen olen ihan suoraan sanottuna vihannut itseäni. Pitänyt epäkelvollisena, huonona, rumana, kelpaamattomana, riittämättömänä. En osaa tasan tarkkaan sanoa, mikä muuttui – mutta pikaisesti mietittynä voisin sanoa, että perhe-elämä sopii minulle. Se turvallisuus ja päivittäin osoitettu rakkaus. Tyttären luottavainen ja rakastava katse, riippumatta siitä, miltä se äiti näyttää. Ja se, että Dan ei välitä, miten minulla on hiukset päässä – mutta muistaa sanoa, jos joku vaatekappale näyttää erityisen hyvältä meikäläisen päällä.
Siksi tämä pelottaakin tämä elämänmuutos, että miten pystyn pitämään mielen näin positiivisena enkä muuttuisi keskittymään taas niihin negatiivisiin asioihin kehossani niin kuin aikaisemmin. Että miten saan keskittymisen pysymään niin, että en motivoi itseäni ulkonäöllisillä seikoilla vaan sillä energialla ja terveydellä, mitä liikunta suo..

Minä koin jo raskauden aikaisen diabeteksen, eikä sekään herkkua ollut. Vaikkakin sokerit pysyivät hyvin kontrollissa pelkän dieetin avulla, pelkästään ajatus siitä että pitäisi vielä tarkemmin sokereita mittailla, lääkkeitä ottaa ja miettiä ruoan hiilihydraattimääriä suhteessa insuliiniannokseen.. Jos vain voin sen välttää, niin yritän parhaani olla saamatta sitä. Olen niin pahoillani, että sinulla on diabetes! Ja pidän sormia ristissä, että pian löydetään parannuskeino!

Bloglovini jo ilmoittelikin uudesta postauksesta, käyn sen nyt het lukemassa! Kiitos kauheasti tsemppauksesta, kommentista ja tuosta uudesta postauksesta!

<3




0
1 vastaus

Moikka, piti kommentoida jo aikaisempaan postaukseesi, mutta jotenkin jäi. Ensiksi mä haluan sanoa, että on ihanaa huomata, kuinka olet itseesi tyytyväinen ja onnellinen yleisesti, musta se selkeesti näkyy sun valokuvissasi. Myös sun suunnitelma kuullostaa nimenomaan sellaiselta, että parantaa elämänlaatua eikä vain laihduttamista. Vinkkinä muuten että frozen joghurt on yksi kiva snack (enkä tarkota nyt että sun tarttisi olla haukkana hiilareiden ja rasvojen suhteen), koska ainakin Yoomoon versioissa on vain alle prosentti rasvaa per purkki ja hiilareita banaanin verran eli terveellinen herkku mutta oikeasti maistuu ihan jäätelölle. Eli ei tarvitse uhrata herkuttelua mutta siitä voi tehdä terveellisempää. 🙂

Toinen juttu, mitä haluan sanoa, on että musta on tosi hienoa, että käytät diabeteksen ”pelkoa” motivaationa ja VALITSET olla terve ja vähentää diabeteksen riskiä. Olen itse tyypin 1 diabeetikko, enkä ikinä suosittelisi kenellekään. Huonoimpina päivinä (toki järjellä tietäen että elämä vaan tapahtuu ja on myös periytyvääkin eikä kukaan oikeasti sairautta halua) olen ollut jopa vihainen, kuinka toiset valitsevat diabeteksen elämäntavoillaan, kun itse olen jumissa sen kanssa enkä ole siihen itse voinut millään tavalla vaikuttaa. Sen takia olen sinusta todella ylpeä, että olet nimenomaan valinnut olla sairastumatta. Se on minusta ihanaa ja vaikka itse en voi parantua (tai ainakaan vielä), on minusta hienoa nähdä, kuinka työllä ja päättäväisyydellä on yksi ihminen vähemmän diabeteksen kanssa. Kiitos!

Olen lähiaikoina kirjoittelemassa diabeteksesta ja diabeteksen hoidosta Britanniassa. Sitäkin saa käyttää motivaation lähteenä, jos siltä tuntuu.

Tsemppiä elämänmuutokseen! 🙂




0
1 vastaus

Oi, kiitos ihana! Tämä ei tosiaan ole itsestäänselvyys: aina ennen olen ihan suoraan sanottuna vihannut itseäni. Pitänyt epäkelvollisena, huonona, rumana, kelpaamattomana, riittämättömänä. En osaa tasan tarkkaan sanoa, mikä muuttui – mutta pikaisesti mietittynä voisin sanoa, että perhe-elämä sopii minulle. Se turvallisuus ja päivittäin osoitettu rakkaus. Tyttären luottavainen ja rakastava katse, riippumatta siitä, miltä se äiti näyttää. Ja se, että Dan ei välitä, miten minulla on hiukset päässä – mutta muistaa sanoa, jos joku vaatekappale näyttää erityisen hyvältä meikäläisen päällä.
Siksi tämä pelottaakin tämä elämänmuutos, että miten pystyn pitämään mielen näin positiivisena enkä muuttuisi keskittymään taas niihin negatiivisiin asioihin kehossani niin kuin aikaisemmin. Että miten saan keskittymisen pysymään niin, että en motivoi itseäni ulkonäöllisillä seikoilla vaan sillä energialla ja terveydellä, mitä liikunta suo..

Minä koin jo raskauden aikaisen diabeteksen, eikä sekään herkkua ollut. Vaikkakin sokerit pysyivät hyvin kontrollissa pelkän dieetin avulla, pelkästään ajatus siitä että pitäisi vielä tarkemmin sokereita mittailla, lääkkeitä ottaa ja miettiä ruoan hiilihydraattimääriä suhteessa insuliiniannokseen.. Jos vain voin sen välttää, niin yritän parhaani olla saamatta sitä. Olen niin pahoillani, että sinulla on diabetes! Ja pidän sormia ristissä, että pian löydetään parannuskeino!

Bloglovini jo ilmoittelikin uudesta postauksesta, käyn sen nyt het lukemassa! Kiitos kauheasti tsemppauksesta, kommentista ja tuosta uudesta postauksesta!

<3




0
1 vastaus

Tsemppiä elämänmuutokseen 🙂 Kiloja olis täälläkin kadotettavaksi asti, samanlaista yritystä olla parempi esimerkki tyttärelle löytyy täälläkin. Vaunulenkit on hyviä ideoita, siitä sitä vaan lenkkarit päälle ja ihan oikeasti pikakävelylle. Itse yritän käydä joka päivä kävelemässä, joskus ihan rennosti ja joskus vähän tavoitteellisemmin. Kantsii tsekata kans jos teidän lähellä puistoissa on niitä ulkoilmakuntosaleja joita alettiin rakentaa pari vuotta sitten, ne on ihan käteviä jos joskus innostuu reippaileen enemmän, ja ilmaisiakin kanssa (kätevää näin äitiysloma-aikoina).




0
1 vastaus

Voidaan tsempata toisiamme! Ja yrittää lisätä jossain vaiheessa lihaskuntoharjoitteita, ehkä juuri siellä puistoissa (loistava idea)! Kiitos tsemppauksesta! <3




0
1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Meriannen mielessä
pyörittää hektistä erityislapsiperheen arkea brittimiehensä Danin kanssa Englannissa. Uusperheeseen kuuluu Danin esikoinen Ruby (7/2005) ja pariskunnan yhteiset lapset "Elsa" (4/2013) ja "Anna" (12/2015). Elsa syntyi keskosena ja hänellä on diagnosoitu vakava kuulonalenema, cp-vamma ja aivoperäinen näkövamma. Blogissaan Meriannen kuvailee perhearkeaan ja tunteitaan avoimen rohkeasti - millaista elämä tällaisessa perheessä on? Ota yhteyttä: meriannen@outlook.com

Arkisto

Instagram

  • #frenchbraids, how hard can it be? I'm determined to learn this art, and so I practice.

meriannen

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: