Yleinen 16.5.2016
TEKSTI Miia Metso

Elämäni suurin menetys

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Yli 12 vuotta sitten selasin Keltaisen Pörssin sivuja. Mietin tarkkaan. Olisiko sydämessäni tilaa toiselle koiralle? Jekku oli kaksivuotias ja halusin tarjota hänelle kaverin seuraksi. Entä jos uusi koira ja Jekku eivät tulisikaan toimeen, ja tämä olisi virhe.

Löysin ilmoituksen puolivuotiaasta nartusta, joka etsii uutta kotia. Hän, Whiskers Polivag, oli nykyisille omistajilleen liikaa, aika ei riittänyt vilkkaan koiranpennun kanssa olemiseen.

Punkki kotiutui iltakymmeneltä, ja välittömästi alkoi hirvittävä kahden koiran ralli ympäri kaksiota. Aamuviiteen asti Jekku ja Punkki leikkivät taukoamatta, ravasivat ilman taukoa ja tutustuivat toisiinsa :) Parivaljakkoni oli koossa.

12 vuotta. Luulin ettei Punkki koskaan kuolisi, niin terve hän oli. Vahva. Tai jos kuolisi niin suorilta jaloilta tai ehkä taistelussa karhun kanssa.  









Täydellä sydämellä mukana kaikessa, jääräpäinen, rakastava, ehdoton. Voimakas, suojeleva ja perheelle omistautunut. Sellainen oli meidän Punkki.

Viime viikko oli elämäni raskaimpia. En ole koskaan menettänyt kuolemalle ketään rakastani.

Miten ehdoton ja lopullinen kuolema onkaan. Aivoni tekivät minulle temppuja, halusin väkisin nähdä Punkin. Ajattelin, että hän jollain ihmeellä olisikin vielä elossa, juoksisi pihalla täysissä voimissa minua vastaan.

Itkisin onnesta. ”Punkki! Sinä oletkin elossa? Tämä on ihme!” Siinä se hassu pusuttelija taas olisi ja ihan terveenä. Mutta eihän se ole mitenkään mahdollista, kun koiralle on annettu lopetuspiikki.

Punkin vei vaikea, tuntematon sairaus. Hänen tilansa rapistui nopeasti, ja eläinlääkärit eivät tienneet mikä häneen iski. Ensin oireili iho, lääkkeet eivät auttaneet. Kysyin apua toisesta lääkäristä, ja verikokeet eivät tuoneet tietoa. Punkin tila huononi nopeasti. Kolmas lääkäri tajusi tilanteen vakavuuden ja Punkki oli kaksi päivää tiputuksessa. Pahalaatuisia kasvaimia, kohtutulehdusta, tunnistamaton ihotulehdus. Punkilla oli laajasti ongelmia, pahaksi mennyt kohtutulehdus niistä akuutein ja vakavin. Hänet leikattiin, mutta liian myöhään.

Viimeisenä aamuna puhelin soi aikaisin. ”Saatte tänään kuuden aikoihin illalla hakea Punkin kotiin! Hän voi jo paremmin, pissaa ja ottaa askeleita ja ruokaakin nuoleskelee.” Olimme niin onnellisia. Punkki selviäisi sittenkin, ihan mahtavaa! Lähdimme heti katsomaan pientä koiraamme.

Punkki kannettiin tutkimuspöydälle, häntä heilahteli pyyhkeen alla kun hän tunnisti perheensä. Koira makasi yhä kyljellään, vahvasti lääkittynä.

Pian huomasimme, että vastoin puhelun antamaa toivoa, koiramme näyttää jo huonommalta kuin illalla sen viimeksi nähtyämme. Punkin kaula oli alkanut turpoamaan nesteestä. Lääkäri sanoi, että tämä onkin ihan uusi juttu, ei sitä vielä äsken ollut. Punkin tila romahti silmiemme edessä. Lääkäri epäili verenmyrkytystä. Viimeiset verikokeet kertoivat punasolujen puutteesta. Ei ollut muuta armollista mahdollisuutta, kuin antaa rakkaan Punkin lähteä koirien taivaaseen. Pienet silmät tuijottivat minua, ja minusta tuntui että hän kysyi  ”Äiti, miksi minun on paha olla?” 

Eilen Punkki laskettiin haudan lepoon omalle maalle. Omenapuun alla makaa nyt yksi meidän perheestämme, ja kun keväällä omenapuu kukkii, se muistuttaa meitä hänestä.

Joku asiakkaani kerran ihmetteli minulle:
”Ai sinulla on kaksi koiraa! Miksi ihmeessä, en voi ymmärtää miksi pitää hankkia useampi koira – yksi riittää ihan hyvin!” 
Se ihminen ei tiennyt mistä puhui. Kun päästät sydämeesi koiran, teet tilaa ehdottomalle rakkaudelle. Punkki oli meidän jokaisessa päivässä, rakasti meitä. Me rakastimme häntä. Vaikka Punkki oli välillä raivostuttava, niin en ikinä olisi antanut häntä pois.

Harmittaa, ettei Ruu tule muistamaan Punkkia. Onneksi meillä on videoita, valokuvia ja paljon tarinoita kerrottavana. Ruu ei ymmärrä Punkin poismenoa. Hän tietää, että Punkki on nyt kipeä ja on nukkumassa. Mutta ei hän ymmärrä kuolemaa. Hyvä kun itsekään ymmärrän.

”Äiti, kaikki on hyvin, ei hätää” Ruu toistelee minulle ja silittää. Hän ihmettelee miksi äiti on surullinen ja itkee niin paljon. Äitillä on ikävä Punkkia.

Laitan vielä loppuun tämän runon, jonka netistä löysin. Se sopii meidän pieneen russeliin täydellisesti, sellainen luonnonlapsi hän oli.

Kuulehan, nyt kerron sulle, 
mitä tänään kuuluu mulle. 
Aika sairas olen nyt, 
vanha sekä väsynyt. 
Kipeä on mulla tassu, 
sekä mullin mallin massu.

Pipi on myös pieni poski,
jo eilen siihen kovin koski.
Lääkkeet eivät auta enää,
nyrpistän nyt niille nenää.
Levätä mä tahdon vain,
ja muistella mun muistojain. 

Hyvän elämän mä elin,
tietä omaa kuljeskelin.
Aina olen ollut vapaa,
enkä vaihda sitä tapaa.
Niitylle tein lystit retket,
vietin monet hauskat hetket.
Siellä nautin kesäpäivät,
muistot parhaat sieltä jäivät. 

Sinne tahdon vielä päästä,
nauttimaan hetken kesäsäästä.
Jos jaksan, tutun reitin kuljen,
ja viimein hiljaa silmät suljen.

Nurmen peittoon pehmeään,
peitelkää mut lepäämään.
Uinun siellä unta syvää,
kesää ikuista ja hyvää.

Siellä kukkii kissankellot,
siniset on niityt, pellot.
Ei untani voi estää,
vain ystävyys se yhä kestää.

Kirjoitin tämän tekstin Jekusta ja Punkista jo neljä vuotta sitten. Uskomattoman nopeasti ovat vuodet menneet, täytyy olla kiitollinen tästä ajasta yhdessä. 

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (36)

[…] Jekku- russeli :) Suurimman osan tuosta ajasta meillä oli myös narttu-russeli, Punkki.  Kun keväällä menetimme 12 vuoden ikään päässeen Punkin, päätimme melko pian etsiä russelinpennun, jotta kesän aikana saamme kotiutettua hänet […]




0
1 vastaus

Kaunis teksti, osanotot menetyksestä teille! Mä luin tätä itkien, meillä 2-vuotias beagle ja ei sitä rakkautta koiraa kohtaan tajua ellei omista yhtä. Voimia sinne!




0
1 vastaus

Kiitos! Se on juuri näin. Niihin kiintyy, kun niiden kanssa menee ja touhottaa ja nauraa niille ja on niille vihainen :) Ovat niin epeleitä kyllä :)




0
1 vastaus

Osanotot koiran menetyksestä <3 Itkuhan tätä tuli lukiessa, ne karvakorvat kun on niin rakkaita ja tiedän menetyksen tuskan :(




0
1 vastaus

Kiitos Tanja! Niinhän ne on :') <3




0
1 vastaus

Olen niin pahoillani… Saimme myös tänään tietää että bernillämme on vatsassa iso kasvain jota ei voi poistaa. Itkua ja saattohoitoa meidänkin perheessä. Ei sellaiset ihmiset voi tajuta joilla ei ole lemmikkejä, että ne todellakin ovat kuin omia lapsia. Voimia teille!




0
1 vastaus

voi ei :'( Olen tosi pahoillani :'( Voimia sinne <3




0
1 vastaus

Itku tuli tännekin tätä lukiessa.
Paljon voimia ja nyt hänen on hyvä olla, katselee teitä pilven reunalta. <3




0
1 vastaus

Kiitos! niin tekee.. siellä se haukkua räksyttää, niinkuin aina ennen pihalla ollessamme :')




0
1 vastaus

Voimia – paljon voimia & lämmin osanotto suureen suruun!! ♥
Lainaan tähän nyt samat Kaija Koon sanat, jotka julkaisin omaan blogiini kun jouduin luopumaan omasta 9,5-vuotiaasta sakemanniuroksestani.

jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut
ois susta samanlainen tullut
mitään en ois muuttanut

ohikulkijat luulee
minun seinille puhuvan
tyhjyyteen he sanovan mun kuulee
sua aina rakastan

tahdon susta kiinni pitää
vaikken sua oikeasti enää nää

en tahdo irtikään päästää
taas ilmestyt vierellein
on pakko itseään säästää
sen velkaa sulle jäin

olet joka ikinen yön ääni
kukkamerestä poimin sut
hyvä ajatus sisällä mun pääni
kun elämä on suuttunut

oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan

jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut
vuoteeseeni kuvitellut
sulle kadulla puhunut

hiljaisuutena öissä
ääriviivoissa pihakoivun
ilman sua oon kuin vöissä
ilman sua lakastun

saanhan susta kiinni pitää
vaikken sua oikeesti enää nää

en tahdo irtikään päästää
siis ilmestyt vierellein
on pakko itseään säästää
sen velkaa sulle jäin

olet jokaikinen yön ääni
kukkamerestä poimin sut
hyvä ajatus sisällä mun pääni
kun elämä on suuttunut

oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan

ei sua minusta voi erottaa
jäät osaksi mieleni maisemaa

kiitos
kun olit totta hetken
nyt mun täytyy tästä jatkaa
vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa

olet jokaikinen yön ääni
osa lempeää valon kajoa
kesäsateena saavut elämääni
en kuivuuteen hajoa

oo valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan




0
1 vastaus

Kiitos! Nuo sanat ovat todella kauniit. Kyllä tässä on moni kappale tuntunut nyt iskevän omaan suruun.. Rakas koira oli <3 Teilläkin on saanut elää pitkän elämän onneksi <3




0
1 vastaus

<3 <3 Itkusilmissä yritän kirjoittaa jotakin. Lämmin osanottoni, rutistus ja paljon voimia. Vain aika voi parantaa surun, ikävä on niin tuskaista. <3




0
1 vastaus

Kiitos Soili. Kyllä ikävä on kova, oli se niin vallaton haukku :') Taas meinaa alkaa itkettämään, kun muistelee :) <3




0
1 vastaus

Oon niin pahoillani sun puolesta��
Voimia koko sydämestä!
Koeta jaksaa,kyllä aika parantaa,vaikka juuri nyt ei siltä tunnu.




0
1 vastaus

Kiitti Taru! Kyllä se parantaa.. ja muistot onneksi jää. Harmi on silti yhä suuri, voikun olisin tehnyt toisin :(




0
1 vastaus

Kyyneleet vaan valuivat poskiani pitkin kun luin kirjoitustasi. Kauniisti kirjoitit karvakorvastasi <3
Osanottoni




0
1 vastaus

Voi kiitos <3 Hyvä että tunteeni välittyvät.




0
1 vastaus

Lämmin osanotto! ♥




0
1 vastaus

Olipa koskettava teksti. Osanottoni teille ❤️❤️




0
1 vastaus

♡♡




0
1 vastaus

Kiitos Elsa!




0
1 vastaus

Lämmin osanotto ❤️




0
1 vastaus

Kiitos Satu!




0
1 vastaus

Lämmin osanotto ? ei tuota menetystä voi ymmärtää kuin ihminen jolla itsellään on koira. Ne on perheenjäseniä <3 kyyneleet valuu täälläkin ja tarraan oman koirani tiukkaan rutistukseen. Voimia Miia!




0
1 vastaus

Kiitos! Se on ihan totta, ei tosiaankaan lemmikitön voi ymmärtää. Jokainen koira on yksilö <3




0
1 vastaus

Lämmin osanotto. Itsellä ollut myös hyvin rakas koira, joka sai elää onnellista elämää 13v.




0
1 vastaus

Kiitos! 13 vuotta on jo hyvä ikä.. mutta harmittaa silti, ettei tulehdusta löydetty ajoissa.. Olisi voinut vielä monta reipasta vuotta olla jäljellä!




0
1 vastaus

Osanotot ja voimia arkeen toivottelen <3




0
1 vastaus

Kiitos! <3




0
1 vastaus

Paljon voimia suruun! :'( <3
Itsekin menetin viime syksynä rakkaan koirani :'(




0
1 vastaus

Kiitos! Olen pahoillani menetyksestäsi :( Onneksi ihanat muistot jäävät sydämeen.




0
1 vastaus

Voi ihana kirjoitus, voimia kovasti teille <3 itku pääsi tätä lukiessa, on ne lemmikit niin rakkaita! <3




0
1 vastaus

Kiitos! Niin on! Onni on kun pystyy sellaisia pitämään, ettei allergiat estä.




0
1 vastaus

Lämmin osaanottomme, voimia suruun ja RIP Punkille. Itku tuli. Tosi kauniin sanoin kuvasit koiran ja ihmisen välistä suurta ja maagista rakkautta, yhteyttä ja voimaannuttavaa suhdetta. -Liinu ja karvakuonot




0
1 vastaus

Kiitos! Punkki on edelleen joka päivä ajatuksissa, oli se sellainen rakastettava riiviö koko ikänsä :') Ihana kun sain kokea Punkin :)




0
1 vastaus

Lämmin osanottoni, voimia. Niin kaunis kirjoitus!
Olet niin oikeassa tuosta koiran ja ihmisen välisestä suhteesta! Kun itse erosin pitkän suhteen jälkeen oli koirat mulle todella tärkeitä!
Muutenkin kirjoitat kaikesta rohkeasti ja rehellisesti, myös niistä ns. "huonoista"/vaikeista asioista!! Arvostan isosti. Itse en uskalla blogiin kirjoittaa henk. koht. tunteista vaikka ehkä se tekisi hyvää.
Voimia teille ja onnea odotukseen :)




0
1 vastaus

Voi kiitos! Olipa kauniisti sanottu :) Kiitos tästä :)




0
1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: