Yleinen 13.1.2015
TEKSTI Jasmin

Arjen harmistuksen kyyneleitä

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Jyrsitty huulipuna, pitkiksi suikaleiksi revittyjä kirjoja, naarmuuntuneita dvd-levyjä, särkyneitä muumimukeja, vessanpönttöön heitettyjä ripsivärejä, katkenneita kaulaketjuja ja lukuisia muita taaperon tuhoamisvimman kohteeksi joutuneita henkilökohtaisia tavaroitani.

Äiti ei saa huutaa, äiti ei saa hermostua, eikä äiti saa syyllistää. Äidin pitää olla Zen. Lapsi ei ymmärrä että se oli kyseisen huulipunasävyn viimeinen kappale kaupassa. Lapsi ei voi tietää että kakkapönttöön heitetty ripsiväri oli tarkkaan harkittu sijoitus parempaan kosmetiikkaan. Lattialle heitetty muumimuki? Ei kahta kysymystä, minun mokani se tietenkin oli koska annoin sen lapselle. Olisi epäinhimillistä edes harmistua.

Mutta kyllä minä harmistuin silti. Minä pidin siitä muumimukista. Turhauduin kyseisestä tapahtumaketjusta niin paljon, että sanaakaan sanomatta puin Koisolle ulkovaatteet päälle (tai sanoin minä sentään ”Noniin nyt mennään kauppaan”) starttasin auton ja ajoin lähimpään S-markettiin ostamaan uuden muumimukin. Kaivoin rahat siihen kolikkopurkista. Jos olisin höylännyt pankkikorttia, mukin hajoaminen olisi ollut todellista. Kolikkopurkin euroja ei ole olemassa koska ne eivät ole tilillä. Niimpä saatoin kuvitella uuden muumimukin olevan se sama vanha eikä minua harmittanut enää niin paljon. Tämä tapahtui jo viimekesänä mutta nyt vasta uskallan kertoa siitä koska myös puolisoni lukee tätä blogia. Hän ei voi suuttua yli puolivuotta vanhoista asioista joita ei edes ole tapahtunut. Ainakaan pankkitilin mukaan.

Huulipuna sensijaan tuhoutui tänään. Ja vieläkin harmittaa. Sitä tehtyä ei saa tekemättömäksi. Harjasin peilin edessä hiuksiani ja Koiso istui lattialla jalkojeni edessä. Silti en nähnyt mitä tapahtui vaikka oletin hänen olevan niin silmieni alla kuin vain mahdollista. Purin hammasta, katsoin punaiseen väriin sotkeutunutta lastani ja yritin kuvitella hänen päähänsä oikein suloisen rusetin ja koetin kuulla korvissani ”äiti, olet maailman rakkain äiti”-lauseen. Sen sijaan verkkokalvoilleni piirtyi torahampaat ja lapsi vaati lisää huulipunaa syötäväksi. Kokosin ensin itseni, sen jälkeen huulipunanpalaset lattialta ja totesin että soittoa myrkytyskeskukseen ei tarvita Suurin osa kyseisestä tuotteesta oli murusina maassa, muttei mahassa ja ainesosat muutenkin turvallisia.

Kaikki mitä tämän ikäinen alle metrin korkuinen luontokappale käsiinsä saa, on jonkun isomman sinne jättämää. Vanhemman ainut vaihtoehto huutamisen ja hermostumisen sijaan on syyttää itseään. Ja sekös vasta ärsyttävää onkin. En minä halua syyttää itseäni! Joskus kun olen nukkunut oikein huonosti ja löytänyt uuden Lancomen silmänympärysvoiteen tyhjennettynä kenkääni, alan itkemään.

Tiedättekö mikä on pahinta? Puolison sanat. ”Etkö sä yhtään kasto mihin sä jätät sun meikit, tajuatko minkä myrkytyksen niistäkin pakkeleista voi saada, puuteritkin on ihan hirveetä myrkkypaskaa, ihan sama vaikka onkin luonnonkosmetiikkaa” Ja minä olin ajatellut lähinnä että nyt mikään sävy ei sovi uuden hiuskoristeeni kanssa. Vajoan itsesääliin, sen myrkkypuuterin tasolle. Hirveän paska äiti.

Mutta takaisin asiaan; Miten kaikki tässä postauksessa luetellut asiat voivat tapahtua sen 10 sekunnin aikana kun lämmitän ruokaa mikrossa tai kaivan pakastimesta herneitä? Kysympähän vain. Säilyisipä tämä lapsen tehokkuus vielä aikuisenakin. Tätä menoa 20 vuoden päästä suomessa on liikatarjontaa ydinfyysikoista.

Yhteenvetona:  Äitiä saa harmittaa ja itkettää jos joku syö uuden huulipunan. Se ei ole turhamaista. Se on inhimillistä. Vastaavien tapahtumien toistuvuuden varalta meikkaan istuvilleen lattialla, ostan jatkossakin myrkytöntä kosmetiikkaa (en toisaalta usko että esimerkiksi Anytimenkaan huulipunan syömisestä vatsahuuhteluun joutuisi) ja pidän kolikkopurkin kaapissa niiden sattumien varalta mitä ei oikeasti tapahdu.

Huulipunasta en tajunnut ottaa edes kuvaa, joten laitan tähän otokseni kauppareissun tapahtumista. Koiso sai käsiinsä tomaattirasian josta jyrsi huomaamattani jokaisesta tomaatista palasen sillä aikaa kun valitsin alennusjoulukinkkua. Silloinkin itkin. Ne olivat ilon ja naurun kyyneleitä. Minun lapseni on huumorintajuinen. Minun lapseni on täydellinen. Kaikesta huolimatta.

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (3)

Meidänkin tomaatit on ton näköisiä, viime viikolla meni mun aurinkopuuteri ja eiköhän meillä oo pari muumimukiakin hajonnut. Ei voi kuin huokaista.. Nyyh!

1 vastaus

Ihana postaus. Niinhän se vaan menee. <3

1 vastaus

Kiitos <3

1 vastaus

Meidänkin tomaatit on ton näköisiä, viime viikolla meni mun aurinkopuuteri ja eiköhän meillä oo pari muumimukiakin hajonnut. Ei voi kuin huokaista.. Nyyh!

1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Munakoisoni ja minä
Olen vuonna -87 syntynyt äiti. Aloitin Koisoni kasvatuksen lokakuussa 2012. Blogi piirtää sanallista kuvaa perhe-elämästä ja äitiydestä. Rehellisellä rakkaudella. Paikoin ekologisella ja välillä materialistisella otteella. Viha-rakkaussuhteella nykaikaan ja leikkipuistoihin. Yhteydenotot: jasmin.kauko@gmail.com

Arkisto

Instagram

  • #Juoksu on hidastunut mutta onneksi #metsäretket onnistuu. Luokkakokouksen merkeissä #kiikunlähde @kaukokirsikka @kukkis_11 #only #hollola

munakoisonijamina

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: