Puoliverinen -vääränvärinen?

Teksti

Minä en ole valtaväestön värinen. Mutta olen minä silti ihan yleisenvärinen. Nykyään. Ihonvärini on sama kuin aina ennenkin, mutta nykysuomessa me hiukan eriväriset olemme käyneet arkipäiväksi.

Toista oli 28 vuotta sitten. Sain äidikseni aidon arjalaisblondin ja isäkseni Afrikkalaisen kikkarapään jonka silmät ovat yönmustat. Lyhyellä matematiikalla musta+valkoinen=ruskea. Eli minä. 80-luvulla sulauduin varmaan ihan hyvin Hakunilan lähiömeininkiin mutta muuttaessamme landelle, tuli nopeasti selväksi että ruskeat silmät kuuluvat romaniväestölle. Tai maahanmuuttajille. Eikä kukaan lapsi joka ei maahanmuuttaja ole, halua itseään maahanmuuttajaksi kutsuttavan vaikkei heissä mitään vikaa olekkaan. Ylipäätään kukaan lapsi ikää, rotua tai hiustenväriä katsomatta ei halua kutsuttavan itseään yhtään miksikään. Jokainen lapsi haluaa olla samanlainen kuin kaikki muutkin. Tai ainakin erottua edukseen. 90-luvun koulumaailmassa tummat lapset eivät erottuneet edukseen. 

Suomalainen, mutta ulkomaalaisen näköinen. Samanikäisten lasten huomio oli aina sitä samaa. ”mikä, miksi ja mistä -sä olet.” Sen lisäksi että olin erivärinen, olin myös huomiota herättävän lyhyt. En sulautunut joukkoon, en sitten missään enkä koskaan. 

Ylittäessäni 16 vuoden iän, sain osakseni miesten huomion. Puolisoni kertoi aikanaan rakastuneensa eksoottiseen ulkonäkööni. En sitten tiedä miten hyvä lähtökohta se on parisuhteelle, mutta tässä sitä ollaan. Jotain hyötyä niistä ruskeista silmistäkin. 
Vaikka maailma on muuttunut paremmaksi värillisten osalta, asenteet ovat tiukassa. Työelämässä hoitotyössä, huomaan potilaiden kuulostelevan puhunko sujuvaa suomea. Joskus ulkomaalaiset asiakkaat/potilaat alkavat puhua minulle suoraan vierasta kieltä, luullen että ymmärrän jotain. 
Kerran pukeuduin kaupassa mustaan kietaisuhameeseen ja sain romanimiehen perääni tenttaamaan tiukkaan sävyyn kenen tyttäriä olen. Mitään minulla ei romaniväestöä vastaan ole. Mukavia ihmisiä varmasti suurin osa. Mutta en silti  pidä siitä että minua lähestytään kesken tamppooniostosten sukupuutiedustelujen merkeissä. Myös turkkilaisissa pizzerioissa saan usein selvittää etten puhu Arabiaa ja ei, isäni nimi ei ole Ahmed.

17 vuotiaana lukiolaisena halusin olla samanvärinen kuin kaikki muutkin. Koska ihonväriä ei voi muuttaa, blondasin hiukseni. Muutama vetyperoksidikäsittely, ja tadaa; näytän suomalaiselta -NOT.
Juurikasvu näkyi jo seuraavana päivänä eivätkä mustat kulmakarvat mitenkään sovi vaaleankeltaiseen tukkaan. Näytin aivan tekorusketuksessa käyneeltä hyypiöltä jonka ulkoisessa habituksessa ei kaikki ole kohdallaan.

Kuvanlaatu on 2006v kännykkäkamera tasoa joten pahoittelut siitä 😀

En voi kieltää, ettenkö olisi raskausaikana mittailut puolisoani usein sillä silmällä. Nimittäin värisilmällä. Ovatko nuo maantienväriset hiukset riittävän vaaleat sekoittamaan oman melkein mustan tukkani sävyt jälkeläiselläni? Ruskeat silmät yleensä vievät voiton geeniperimäkilpajuoksussa mutta ehkä skandinaavisen terävät poskipäät periytyisi tyttärelleni? Sekoittein mielessä ihonvärejämme ja mietin kuinka tumma hänestä tulee. 

Ja ei, minä en ole turhamainen ja kyllä, minä olisin hyväksynyt ihan minkä värisen lapsen tahansa. Mutta jokainen toivoo lapselleen parasta ja silloinkun on itse 28 vuotta saanut kuulla olevansa erivärinen, oudonvärinen ja vääränvärinen, sitä haluaisi ettei lapsen tarvitsisi koulussa erottua joukosta vanhempien vuoksi. Maailma on kuitenkin semisti julma paikka. 
Kesäkuisena iltapäivänä Koisomme syntyi väriltään liilana ja kaljuna jäänsinisine silmineen. Lila väri muuttui tipunkeltaiseksi. Ei siinä ollut enää värikartat mielessä. 

Kaikkien yllätykseksi tummansiniset vauvansilmät muuttuivat päivä päivältä sinisemmiksi. Perheeni on harmitellut ettei lapselleni tullut ruskeita silmiä. Minä olen salaa siitä iloinen. Minun lapseni näyttää Suomalaiselta ja olen siitä helpottunut. En itseni vuoksi vaan lapseni vuoksi. Hän saa sulautua joukkoon eikä hänen tarvitse ulkonäkönsä vuoksi kohdata syrjintää tai rasismia. Hän saa luoda ihmisuhteensa, kaverisuhteensa, työsuhteensa ja parisuhteensa vailla ennakkoluuloja. 

Jos meille toinen metritonttu siunaantuu, ja hän perii puolisoni sijaan minun ulkonäkögeenini, en ole pettynyt. Olen luottavainen. Uskon maailman olevan parempi paikka uusille sukupolville, kuin mitä se oli meille 80-luvun jäänmurtajille.

Lue myös Kadun aurinkoisella puolella-bloggaajan mietteitä rasismista

Kommentit

11 kommenttia

Niin, ja koska mitään muuta paskaa ei yritetty tunkea TUNNEN OLEVANI SUOMALAINEN. Joka kerta kun tapaan uuden ihmisen saan aina selittää miksi olen tämän värinen tai joku yrittää puhua englantia. WAU, ompas negatiivistä, tai hei ehkä ei olekkaan vaan maailman paras jäänmurtaja. Eipä oo ikään oikeeta syrjintää (vaikee saada töitä, laukun tarkastus kaupassa yms.) tullu koettua.

Hei, löysin tekstisi jonkun linkin kautta. Aihe liikuttaa itseäni paljonkin, sillä omistan kaksi ihanaa nappisilmää kiharine hiuksineen <3

Tulin hieman surulliseksi siitä miten kuvailit omaa suhtautumistasi tähän, vaikka ymmärrän tietenkin (tai siis voin kuvitella ymmärtäväni) mitä olet joutunut kokemaan. Mielenkiintoista lukea, ja olen kuullut muilta kahden kulttuurin ihmisiltä vähän samanlaisia fiiliksiä, ei ehkä ihan näin negatiivisia kokemuksia kuitenkaan. Ehkä päällimmäinen tunne heillä ollut se, ettei ole koettu olevansa 100% tervetullut kumpaankaan paikkaan, vaan aina puuttuu joku tekijä. Tosi surullista kuulla tällänen puoli 🙁

En ole blogisi vakkari lukija, mutta halusin silti kysyä että miten koet afrikkalaisuutesi? Onko kotona siis ollut läsnä kaksi kulttuuria? Ootko käynyt toisessa kotimaassasi(?).

Vaikka olemme eronneet lasten isän kanssa, ylläpidemme hyviä välejä ja hän käy tapaamassa lapsia. Yritän opettaa lapsille toisesta kotimaasta kaikenlaista (Ghana) ja laittaa ghanalaista ruokaa, kuunnella musiikkia ja katsella kuvia, viettää mahdollisimman paljon aikaa Ghanalaisten kanssa jne. Samoin tietenkin myös omaa suomenruotsalaista kulttuuria opetan myös lapsille, mutta se tulee luonnostaan – eikä sen eteen tarvitse niin paljon kuluttaa energiaa.

kiharalla@blogspot.com

Kiva kun löysit kurkkaamaan 🙂 Mä luulen että omaan negatiiviseen suhtautumiseeni on paljon vaikuttanut 90-luvun koulumaailma ja ympäristö. Pienessä kaupungissa olin ainoa siihen aikaan jola afrikkalaiset juuret oli ja varmaan siksikin olin silmätikku jokapuolella.
Tuonkin kuulostaa tutulta, että on tuntunut että aina puuttuu jostain jotain. Vähän semmoinen kahden maan kansalainen-fiilis.

Koen osan afrikkalaisuudesta nykyään rikkautena enemmän kuin taakkana. Lähinnä tämä puoliverisyys minulla painottuu ulkonäköön koska en puhu kieltä eikä kotona ole ollut läsnä kahta kulttuuria. Siksikin lapsen mieleen ei meinannut mahtua, miksi kiusataan ja miksi olen erilainen koska koin olevani Suomalainen. Täysin Suomalainen koska vanhempani erosivat jo olessani pieni enkä tavannut lapsena isääni. Nuorempana aloin näkemään isääni ja hänen perhettä enemmän ja nykyään olemme paljon yhteydessä. En ole käynyt Afrikassa koskaan. Nuorena kiinnostuin paljon kulttuurista ja aikuisempana olen opetellut tekemään ruokia ja kulttuuri kiinnostaa kovasti. Tarkoitus olisi joskus käydä katsomassa sukulaisia sielläpäin.
Kannattaa ehdottomasti pitää lapsilla kiinni siitä että kertoo kulttuurista ja tuo esille ghanalaista kulttuuria ruokineen ja kuvineen 🙂 Itse oisin sitä kaivannut. Ehkä oisi itsellenikin tullut enemmän selväksi se etten ole vain eri värinen vaan sen takana on kulttuuri ja juuret.

Mä uskon ehdottomasti että nykymaailma on erilailla valmis myös meihin puoliverisiin mitä se oli 20 vuotta sitten. Nykyään ollaan suvaitsevaisempia. Itsellä vain ne pelot ja oma menneisyys on niin tiukassa että toi ison helpotuksen kun tytär olikin enemmän Suomalaisen kuin ulkomaalaisen näköinen. Haluan silti lapselle kertoa ja näyttää myös sitä missä osa hänenkin juuristaan ovat ja Afrikkalaisen papan kanssa on tapailtu Arabiaksi pappaa 🙂

Kirjoitin ehkä hieman toispuoleisesti tästä aiheesta, nyt kun tarkemmin sitä ajattelen. Tokikaan kaikki ei ole ollut vain sitä kurjaa ja rasistista. Tämä ehkä oli enemmän niistä syistä miksi olen ollut pohtivainen lapsen ulkonäön suhteen ja miksi olen kokenut helpotusta sinisistä silmistä 🙂
Täytyykin postailla myös niistä puoliverisyyden hyvistä puolista joita aikuisiällä on tullut enemmän.
Kiva kun kerroit omasta kokemuksesta, itseäni kiinnostaa kovasti!

Tuleeko teillä lapsesta monikielisiä suomi-ruotsi-ghana?

Toivon todella kovaa että tulee suomi-ruotsi-twi-englanti, mutta toistaiseksi suomi-ruotsi on vahvaa, englantia ymmärtää ja twitä poimii sanoja sieltä täältä (poika vasta 3v ja tyttö 2v). mutta aika näyttää!

Olisi kiva kuulla miten tuo on juuri vaikuttanut positiivisesti 😀

Mä ajattelen itse niin että mun lapset on niin onnekkaita ja todella rikkaita kun saa kokea kaksi täysin erilaista maailmaa. Saavat olla osana molempia ja oppia tuntemaan erilaisia ihmisiä. Kielikin on niin suuri rikkaus jo itsessään, ruuasta, kulttuurista, perheestä puhumattakaan.

Mistä maasta isäsi on?

Ite oon super onnellinen että mun kotona ei yritetty sotkea mun biologisen ”isän” ”kulttuuria” mun elämään. Ja tuota ”isääkään” en ole edes nähnyt. Mulle on aina opetettu että olen suomalainen. Joo pienelle paikkakunnalle muutettaessa neekeriksi kutsumista tapahtu ja tuntuhan se pahalta mutta eipä aikaakaan kun mua kohdeltiin jo niinkuin kaikkia muitakin, käyttäydyinhän ihan niinkuin muutkin suomalaiset.

Noi kielet on kyllä ihan mahtava juttu 🙂 Ihan jo rikkauden lisäksi todella hyödyllisiä varsinkin tässä kansainvälistyvässä maailmassa! Mä luulen että itselläni on juuri tuo että ne juuret olisi osa itseä pois. Siksi on ollut niin irrallinen ja outo fiilis lapsena. ”Miksi pitää olla erivärinen, miksen voi olla niinkuin muut” kun ei ole tuntunut että sillä ulkonäöllä on joku tarkoitus. Hienoa että aiotte pitää sitä kulttuuria yllä 🙂 Se on varmasti minäkuvallekkin tärkeää. Mun isä on Tunisiasta 🙂

Kiitos kirjoituksesta. Tää blondi niin samaistuu kun omat hieman tummahipiäiset nappisilmä muksuni elää lapsuuttaan pienessä kylässä maalla, vaikka maailma on eri kuin 90 luvulla. .. joskus on sydän syrjällään kun heidän taivaltaan miettii!

kiitos blogista ja tästä kirjoituksesta. Vieläkin pienessä kylässä maalla tän blondin nappisilmä lapset kokee jonkinlaista syrjintää, erilaisuutta ja äidin sydäntä särkee sitä seurata. toisaalta lapsilta löytyy temperamenttia ja sisua ja pitävät kyllä puolensa! kyllä maailma muuttuu,mutta täällä maalla vähän hitaammin… Kiitos! avasit myös mulle ehkä omien muksujeni tuntemuksia.

Jasmin

🙂 kiitos kommentista. <3 toivottavasti maailma muuttuisi siellä maallakin vähän nopeammin

Kiva kirjoitus, mutta kyllä me vaaleatkin koemme vahvaa rasismia. Eräissä maissa kun vaalea ihminen ei pysty kulkemaan illalla kuin tietyillä alueilla ettei tule ryöstetyksi tai raiskatuksi. Olen siis kokenut tällaista puolta maailmalla pyöriessäni. Näistä nyt vaan ei saa puhua ääneen Suomessa, koska vain ”tummat” voivat kokea rasismia. Tai siltä se ainakin tuntuu minusta…

Jasmin

Olet oikeassa, ei kukaan ole rasismin ulkopuolella. Se niin riippuu mistä maasta sitä katsoo.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä