I can. Can i?

Teksti

IMG_8765Olen menossa kesäkuuksi työpaikalleni tekemään kuukauden mittaisen keikan. Raapustelin ajatuksiani siitä näkökulmasta, miltä minusta tuntuu kun puolisoni jää lapsen kanssa kotiin. Nyt kun olen ne huolenaiheet saanut näpyteltyä ulos, on näppäimistölläni tilaa myös muille työhön liittyville ajatuksille.

Olen vakituisessa työsuhteessa hoitoalalla. Jäin äitiyslomalle 2.5 vuotta sitten. En ole suonut tänä aikana kovinkaan monta ajatusta työlle enkä ihmisten hoitamiselle. Koko homma jäi nopeasti vauvavuoden jalkoihin. Annostellessani lapselleni Panadolia ja laskiessani oikeaa annostusta painokiloa kohden laskimella, en voinut käsittää miten olen muutama kuukausi takaperin kyennyt annostelemaan töissä ruiskuihin Morfiinia. Vauvavuotena minusta kuoriutui vuosituhannen tyhjäpää jonka jokaiseen liikkeeseen koskien mitään laskutoimituksia tarvittiin puolison varmistus. Kun kyseessä oli oma lapsi, luottamus kykyyni tehdä mitään tarkkaa oikein oli nollassa. Vaikka kyse oli vain Panadolista.

Nyt minun on pikavauhtia raavittava kokoon piilossa oleva ammattitaitoni. Vaikkei hoitotyö rakettitiedettä olekkaan, on sillä väliä mihin tulee suppo ja minne sydänlääke. Minun raskausaikana kieroon taipuneella selälläni myös ergonomialla on väliä. Mummoja ei voi kantaa kantoliinassa eikä kesken työpäivän voi heittäytyä matolle verryttelemään.

10 vuoden hoitoalan kokemuksellani sanoisin kuitenkin että kerran opittu ei kauaa kadoksissa voi olla. Ellei kyse ole murtoluvuista. Onnekseni en leikkele työssäni aivoja enkä mitään muitakaan oleellisia hermoratoja joten uskoakseni minut voi päästää kentälle suhteellisen rauhallisin mielin. Kunhan en törmää niihin murtolukuihin.

Kaikkein eniten odotan ruokatuntia. Millaistakohan on saada syödä 20 minuuttia aivan rauhassa? Siitä minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia. Työmatkatkin tuntuvat aika luksus-ajatukselta. Osaankohan enää ajaa ilman että laulan samalla Piippolanvaaria?

En enää muista millaista on herätä kuudelta tai mitä se on kun ei pääsekkään kavereiden kanssa lounaalle silloin kun haluaa. Kuinkahan nopeasti uuteen rytmiin sopeutuu? Kaipaanko kotiin? Kaipaanko vapautta? Todennäköisesti. Olen julistanut täällä suureen ääneen pitkin vauvavuosia, etten minä kaipaa töihin eikä minulla ole pätkääkään ikävä velvollisuuksia. Se ei ole kokonaan totta. Kyllä minä kaipaan hieman haasteita ja ihmisten kohtaamisia. En niin paljon, että laittaisin Koison päiväkotiin, sillä minä rakastan kotona olemista. Hetken työrupeama tämän arkielämän keskellä ei silti tunnu enää yhtään pahalta.

Pelottaako minua mennä 2.5 vuoden jälkeen töihin? Kyllä. Haluaisinko ottaa Koisoni sinne mukaan kantoliinassa? Kyllä. Mutta aion voittaa pelkoni. Lähden sillä asenteella, että vaippa kuin vaippa, koko vain vaihtelee.  Ja ainahan voin  ehdottaa työpaikallekkin kestovaippoja! Taidankin ottaa heti maanantaina esimiehen kanssa puheeksi, josko vaikka All in One kestovaipat toisivat ratkaisun talouskurimuksessa painivalle kunnalle osana vanhustenhoitoa soteuudistuksen rinnalla!

IMG_8759

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä