Kuka pelkää kuolemaa?

Teksti

Minä olen aina pelännyt kuolemaa. En niinkään siksi, että kuolemassa olisi jotain pelättävää, vaan siksi koska olen halunut elää. Tänäpäivänä kuollaan sairaaloissa ja laitoksissa. Kuolema on nyky-yhteiskunnassa vieras ajatus ja niin minä soisin sen olevan jatkossakin. Kuolema ei ole kivaa ja ihmisen perusluonto vastustaa epäkivoja asioita.

Vaikka minä pitäisin kuoleman mielelläni poissa silmistä ja mielistä, se ei ikävä kyllä tarkoita sitä että silmien ummistaminen kuolemalta olisi kovinkaan elämää kunnioittava tapa toimia. Kukaan tänne ei ole vielä jäänyt. Kuolema on yhtä väistämätöntä kuin syntymä ja verojenmaksu.

Ensin ikäkriisi ja nyt kuolemakriisi? Ei sentään. Ei minulla ole kuolemakriisiä. Tunnen itseni oikein eläväksi. Oikeastaan elävemmäksi kuin koskaan. Työrupeama elämän loppupäässä olevien ihmisten parissa yhdistettynä äitiyteen on ilmeisesti nostanut pintaan tarpeen pohtia kaiken rajallisuutta.

Olen kutakuinkin päässyt yli syöpäpelosta joka minuun kasvoi kiinni työskennellessäni saattohoito-osastolla. Olen kasvanut ihmisenä enkä enää luule imusolmukkeita syöpäkasvaimiksi. En myöskään ota silmistäni nykyään valokuvia etsien silmäsyöpää enkä upota satoja euroja Terveystalon erilaisiin ultraäänitutkimuksiin joilla varmistetaan, että solisluu on ihan vain solisluu eikä solisluun muotoinen solisluusyöpä. Olen hyväksynyt sen ajatuksen, että jos minuun syöpä iskee, minä todennäköisesti normaalilla kehonseurannalla sen huomaan ja yritän hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä niiltä osin kuin se minusta on kiinni.
Äitiyden myötä aivokapasiteettini on ilmeisesti löytänyt reunansa ja alitajuntani on hillinnyt kuolemanpelkoni normaaleihin sfääreihin. Kaikkihan me tiedämme, että jos lasi on täynnä ei siihen mahdu enempää. Loput tulvivat yli. Kun on äiti, ei voi jatkuvasti kuohuta yli reunojen. Autolaina on maksettava sensijaan että käy mammografiassa kuukausittain.

Kaikkia ihmisiä kehoitetaan tekemään kuoleman varalle suunnitelma. Jokaisen elämä voi loppua koska vain. Iästä riippumatta. Aiemmin ihmiset kantoivat lompakoissaan elintenluovutus testamenttia joka antoi luvan siirtää eteenpäin vielä toimivat sisuskalut. Nykyisin sisälmykset saa ottaa lupaa kysymättäkin joten niiltä osin homma on selvä. Ellei sitten halua viedä munuaisiaan mukanaan hautaan. Ihan kuin niillä jotain siellä tekisi.

Minäkin olen tehnyt kuolintestamentin sen pahimman varalta. Tosin se on vielä hieman keskeneräinen. Siinä lukee vain ”minua ei saa polttaa eikä haudata maahan”. Pohdin jokin aika sitten tätä asiaa eikä kumpikaan vaihtoehto kuulostanut kovin kivalta. Polttamisesta tulee mieleen kiirastuli ja multiin pistäminen on matojen vuoksi kuvottava ajatus. Minä vihaan matoja. En ikävä kyllä ole vielä keksinyt mikä se kolmas vaihtoehto voisi olla ja saattaa käydä niin että se jää lapseni huoleksi. Koska pikkusisarusta ei näy eikä kuulu, toivon että tyttärelläni on aikanaan fiksu puoliso jottei hänen aivan yksin tarvitse pohtia vaihtoehtoja balsamoinnin ja jäädyttämisen väliltä. Parasta kuitenkin olisi, että viikatemies kolkuttelisi ovella luonnollisesti vasta vuosikymmenten päästä. Tällöin minulle jää aikaa selvittää tämä asia itseni kanssa. Siihen asti tämä kysymys on avoin.

Lisäksi minä haluaisin kuolla puolisoni kanssa samaan aikaan. Kaikkein armollisinta olisi, että me 90v ikäisinä muistimme menettäneinä kyömyselkinä heittäisimme veivimme samaan aikaan. Vaikka kesken lemmenleikkien. Jos niin onnellisesti elämä loppuisi, haluaisin ehdottomasti meille yhteisen arkun. Puhuimme itseasiassa työtovereiden kesken ruumisarkuista tänään ja yksi heistä tyrmistyi toivettani. Hän haluaa arkkunsa olevan ikioma yksiönsä johon muilla ei ole asiaa. Ei edes puolisolla. Minä taas taidan olla perin riippuvainen ja seurankipeä jopa kurttuisena kalmana. Meitä on moneksi.

Kuolema on läpeensä kammottava ajatus, enkä missään tapauksessa halua kokea sitä ainutkertaista tapahtumaa vielä ainakaan 50 vuoteen, en ole päätynyt ajattelemaan tarkemmin hautajaisia. Jos niin huonosti käy että henki lähtee ennen aikojaan, saa minun muistotilaisuudessani kuunnella juuri senlaatuista musiikkia kuin itse vieraat tahtovat. Jos kuitenkin saan luojalta luvan lähteä vasta vanhuusiällä, on minun hautajaisissani tunnelmoitava silloin jo perin nostalgisen Cheekin tahtiin. Uskon sen kuulostavan tuolloin samalta kuin nykynuorison korvaan Hummanihei.

Kuolema on brutaali, pelottava ja lopullinen asia. Siksi siitä harvemmin puhutaan. Ja miksi pitäisikään puhua? Jos kuitenkin työn puolesta tätäkin puolta elämästä joutuu kohtaamaan, on oltava sinut sen asian kanssa, että kuolema on se elämän päätepysäkki. Hoitotyössä kuoleman kanssa tekemisissä olevat purkavat sitä asiaa mustan huumorin kautta jota harvemmin muut ymmärtävät. Eikä tarvitsekkaan. Pääasia että jokin saa ajatukset kuolemasta takaisin elämään ja lopun luonnolliseksi elämän jatkumoksi.

Jos oma kuolema pelottaa, ilman että siihen on suurempaa aihetta kuin se että joskus kuolema tulee, suosittelen käymään itsensä kanssa läpi elämää. Itse olen varmistanut mihin lapsemme päätyvät jos meille jotain sattuu ja kirjoittanut ylös (keskeneräiset) toiveeni käytännönjärjestelyistä  Niihin kuuluu esimerkiksi päätökset elämää ylläpitävistä hoidoista. En halua, että lapseni joutuu pohtimaan tragedian hetkellä, mitä minussa roikkuville piuhoille ja off-napeille pitää tehdä.

Näihin ajatuksiin ei kuitenkaan pidä jäädä vellomaan eikä niistä saa tehdä isompaa juttua kuin mitä ne ovat. Kuolemaa ei pidä ajatella karmeana tulossa olevana itsestäänselvyytenä. Kuolema tulee ajatella asiana joka tulee enemmin tai myöhemmin, mielummin myöhemmin. Kuolemaan kannattaa suhtautua kunniotuksella. Käyttää turvavöitä ja lopettaa tupakointi, muttei kuitenkaan jäätävällä pelolla. Ei pidä lakata elämästä siksi että pelkää kuolemaa. Minä esimerkiksi aion matkustaa lentopelostani huolimatta ensikesänä perheeni kanssa Pariisiin vaikka olenkin aika varma siitä, että ihmisen ei kuulu liitää ilmassa eikä siitä välttämättä selviä hengissä.

Mutta ei täältä hengissä ole kukaan yli 116 vuotta selvinnytkään.

Oletko sinä tehnyt suunnitelmat tragedian varalle? Oletko tehnyt etukäteen päätöksiä elämää ylläpitävästä hoidosta vaikka vanhuus kolkuttelee vasta hamassa tulevaisuudessa? Pelkäätkö kuolemaa?

coffin-150647_1280

 

 

Kommentit

1 kommenttia

Hyvä kirjoitus. Kiitos. Jään ajattelemaan rauhassa.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä