Yleinen 2.2.2016
TEKSTI Jasmin

Vähätteletkö lastasi muille?

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

IMG_0068 (1)

Oletteko koskaan kiinnittäneet huomiota miten puhutte omista lapsistanne muille? Usein ajattelemme, että lapset ovat korvattomia. Vähintäänkin ymmärtämättömiä aikuisten keskusteluille. Kehutko jälkeläisiä heidän läsnäollessaan toisille ihmisille? Aina ei toki ole aihetta kehua.  Vaikka kehut jäävät sanomatta, sanotko kuitenkin lapsesi karatessa kaupassa ”noh tämä on tämmöinen villi eikä pysy hetkeäkään paikoillaan”? Tai ehkä tyydyt nuhtelemaan lastasi kuiskaten mutta ystävillesi et sano tästä käytöksestä lapsen kuullen mitään?

Entäs jos lapsen tukkaan on liimautunut purkka ja siinä on supertakku? Tokaisetko ehkä ihmetteleville paheksuvaan sävyyn että ”aina tuo liimaa noita purkkapalloja kaikkialle” vai positiivisemmassa hengessä ”hupsista, minullekin käy joskus noin!”

Me suomalaiset olemme vaatimattomia. Olemmeko sitä myös vanhempina? Kun 2 vuotiaamme on oppinut päivä sekä yökuivaksi, uskallammeko sanoa ääneen ”minä olen kovin ylpeä Irmelistä, hän on jo kuiva!” Vai tokaisemmeko häpeillen ihmettelyihin ja haikeisiin ”oltaisipa meilläkin kuivia” -toteamuksiin ”no mutta meidän Irmeli on taitava vain tässä potta-asiassa, sanoja ei tule yhtään”.

Toisin sanoen, väheksymmekö me tahtomattamme lapsiamme? Teemmekö sen kaiken lisäksi lastemme kuullen muille ihmisille, luullen etteivät alle 125cm pitkät ymmärrä tai heitä ei kiinnosta? Lapsen virstanpylväitä tai kehitysaskelia on itsestäänselvää kehua. Kehuminen sitäpaitsi parantaa lapsen oppimiskykyä kaikilla elämän osa-alueilla. Siitä huolimatta moni vanhempi uskaltaa olla ylpeä lapsestaan vain isovanhemmille.

Entäpäs vertailu? Sanotko sinä koskaan lapsellesi kiukkukossauksen tiimellyksessä ”katso nyt kaveria, kun hän on noin kiltti”. Millaisen kuvan se antaa lapselle hänestä itsestään? Osaako leikki-ikäinen korreloida dissaavalla sävyllä toteutetun vertailun juuri sen hetken uhmakohtaukseen vai voisiko päässä muodostuva tunne olla jotakin niinkin monimutkaista kuin ”minä en ole jotakin tarpeeksi”?

Minun suustani pääsi eilen tuo maaginen ”miksi minun lapseni ei koskaan voi istua nätisti kirkon penkissä”. Tyttäreni tietenkin kuuli sen. Olen aivan varma, että jokaiselle käy joskus näin. Tällä kertaa minulle tuli syyllinen olo. Miksi sanoin niin? Eihän se edes pitänyt paikkaansa. Ja miksi sanoin sen lapseni kuullen? Väheksyinkö kalleinta aarrettani turhautuneena puolitutulle jonka kanssa lapseni villi luonto tuli puheeksi?

Vaikka tämä oli kertaluontoinen tapahtuma, nämä ajatukset saivat minut pohtimaan yleisesti miten me vanhemmat puhumme lapsistamme lastemme kuullen. Kehummeko, vai pelkäämmekö kasvattavamme pikkunarsisteja jos ylistämme 3 vuotiaan lukutaitoa kerhokaverin äidille? Tuskin me sellaista pelkäämme. Me pelkäämme että puheemme vaikuttavat ylpeilyltä. Pois meistä liiat ylevät luulot.

Lapsen itsetunnosta puhutaan paljon. Kaikki me tiedämme, että lasta pitää kehua ja kannustaa. Jos lapsi piirtää jäniksen joka sinusta muistuttaa kilpikonnaa, se on silti hieno jänis. Aivan mahtavan hieno jänis. Muistammehan siitä huolimatta kiinnittää huomiota myös seurassa lausuttuihin kohteliaisuuksiin? Ottaisimme hienosti onnistuneesta kuivaksi opettelusta tai puheen kehityksestä saadut kehut vastaan ylpeydellä ja ilolla emmekä yrittäisi tasottaa niitä vaatimattomuudella. Vaatimattomuus kumpuaa huonosta itsetunnosta. Se on kansantauti jonka liitännäisoireina roikkuu monella masennus ja huono omanarvontunto.

Lapsen huonoa käytöstä ei tarvitse päivitellä muille ihmisille lapsen kuullen. Emmehän me itsekään halua kuulla negatiivista palautetta esimieheltämme työyhteisön korvien lähettyvillä. Sillä minä itseäni muistutin eilen päästäessäni suustani sammakon lapseni käytöksestä. Ja häpesin syvästi. Voisiko sädekehää kiillottaa tänäkeväänä hieman vähemmän merkkivaatteilla tai hienoilla pedakogisilla lastensaduilla ja kirkastaa hieman kehumiskohtia? Lapsella täytyy olla oikeus tuntea itsensä hyväksytyksi ja hyväksi ihmiseksi vanhempiensa silmissä vaikka aina ei käyttäytyminen menekään nappiin. Lapsen käytös voi olla huonoa. Mutta lapsi ei silti ole huonokäytöksinen itsessään. Sama pätee vaatimattomuuteen jonka sanotaan kaunistavan. Vaatimattomuus muuttuu rumaksi jos siitä tulee vähättelyä

 

Huomaatko itse koskaan tehneesi jotakin mikä jälkikäteen tuntuukin lasta kohtaan ikävältä? Rakoileeko sädekehä? Kehutaanko teillä lasta muiden kuullen? Vai pitäisikö edes?

 

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (7)

Tuli mieleen joku oma kokemus…Kaikenlainen kommentointi lapsesta saattaa tulla noteeratuksi pikkupadan korvien välissä… muistan, kun päivittelin jokusen kerran poikani vilkkautta kavereille sanoen, että tää on semmoinen vilperi ja vekara, et ehtii joka paikkaan. Mahanalus sillä on jalkoja täynnä. Vähän häpesin sitä energiaa. Olin kyllä tyhmä. Mut tulin sit huomaamaan, että poika taisi ottaa jutun siltä kannalta, että pitää olla äipän puheitten ja niiden antaman arvion mukainen… vauhtia tuli jopa lisää vielä ja poika kokeili kaikki mahdolliset huomionherätysjutut, mitkä vaan keksi. Ei hän ollut siis siinäkään huonokäytöksinen, vaan vilkas ja kekseliäs. Ja samalla oli sellanen, et pikkumies jaksoi keskittyä omiin puuhiin vaikka millä mitalla, kun tykkäsi ja touhusi. Mitenkähän nuo omat kommentit vaikuttavat lapseen…Siis muutenkin kuin itsetuntoon… luovatko paineita toimia ja olla niin kuin äippä kertoo mun olevan? Onko järkee tässä näkökulmassa? Mutta tälläseltä musta tuntuu… tekevätkö lapset vähän niinkuin ”odotusten” mukaan, kun me heistä sanomme asioita muille ääneen ja lapsi kuulee? Eivätkä sit toimikaan oman persoonansa ja luonteensa mukaan? Lapsella on taatusti myös aika iso halu miellyttää ja tulla ihailluks. -Sellasen silmissä, Joka yleensä on vaik jompikumpi vanhempi tai muuten jollain lailla hänelle tärkee…

1 vastaus

Mielenkiintoinen aihe! Itse huomaan tosi usein puhuvani 2,5-vuotiaasta esikoisestani ikään kuin vitsisävyyn muille. Siis jotain mitä lapsi on ymmärtänyt hassusti tms. Usein jälkeenpäin kuitenkin toivon että olisi jäänyt sanomatta – itse kun tiestysti lastani palvon, niin kuin vanhemmat omiaan yleensäkin, niin tarkoitan nuo jutut kaikella rakkaudella, mutta en tiedä välittyykö se muille (tai mikä kauheinta, lapselleni) vähättelynä tms.

Sen sijaan en ikinä vertaa muihin lapsiin, siitä olen tarkka. Muistan miten kurjalta itsestäni verratuksi tuleminen lapsena ja nuorena tuntui. Oma esikoiseni on taidoiltaan ehkä keskimääräisesti ikätovereitaan jäljessä joten siksikin tuntuu itsetunnon kehittymisen kannalta tärkeältä olla vertaamatta. Usein sanon lapselleni muidenkin kuullen tyyliin ”ootpä söpö”, ”olipa hienosti tehty” jne. Näistä asioista oonkin itestäni ylpeä vanhempana, koska itseeni ei i k i n ä lapsena kehuttu etenkään muiden kuullen, jos muutenkaan. Tää oli varmasti yleistä 80- ja 90- lukujen muksuilla – yhhyy, voi meitä 😀

Kiitos taas super-blogistasi! Tykkään tosi paljon kun kirjoitat mielipiteesi suoraan. Monet blogit on niin ympäripyöreitä (minkä kyllä ymmärrän senkin, mutta on kiva että täällä sinun blogissa asiat sanotaan suoraan 😀 ).

1 vastaus

Nyt kun ajattelen ni mä tunnistan kyllä omassa tyylissäni myös tuon vitsailun lapsen kuullen enkä ole ollenkaan varma onko ne jutut välittyneet vitsinä vai vähättelynä. Toi vertailu on tosi yleistä, itse pyrin myös olemaan tarkka etten vertailisi mutta kieltämättä olen kiinnittänyt siihen huomiota vasta nyt kun lapsellakin ymmärrys on kasvanut. Mutta parempi myöhään kai kun ei milloinkaan 🙂

Kiitos <3 Mulle tää blogi on semmonen henkireikäpaikka minne saa asiat sanoa just niin suoraan kuin siltä tuntuu. Mutta silti haluaisin olla kannustava muille äideille ja jotenkin olla välittämässä myös semmosta paremman itsetunnontuulta niiden räväköiden mielipiteiden rinnalla koska itse usein tunnen alemmuutta.
Kiva että oot tykänny lukea, nää tämmöset palautteet lämmittää mieltä tosi paljon, usein saa lukea myös sitä että pitäisi suodattaa 😀

1 vastaus

Hyvä aihe jälleen kerran. Kuten Ambranen:kin sanoi niin en kyllä muista itsekään tulleeni kehutuksi kodin ulkopuolella paitsi vähän vanhempana sitten, kun olin perheen kevyimpänä ensimmäinen, joka alkoi opettaa silloin nuorta hevostamme ratsastukseen. Ja kaikista pahinta oli olla äidin pitämällä ratsastustunnilla, kun tuntui, että minua kohtaan odotukset oli paljon korkeammalla ja kuuli, kun äiti kehui vain muita. Tähän voi kyllä liittyä myös tietynlainen kateus äidistä, koska olin tavallaan ainut lapsi, kun sisarukset olivat jo melkein täysi-ikäisiä mun synnyttyä, joten en oikein ollut ikinä oppinut jakamaan äidin huomiota 😀

1 vastaus

Kuulostaapa raastavalta! Mutta tässä sen näkee myös että ne fiilikset kantaa läpi elämän muistoissa ja sielussa kun on tavallaan tullut väheksytyksi 🙁

1 vastaus

Ja höpö höpö! Minusta taas tuntuu että eihän näitä nykylapsia muuta tehdäkään kuin kehutaan – teki ne sitten hyvää tai pahaa! Ettei pikkupiltit vaan saa traumoja mistään.Ja aina pitää olla vaan kivaa.Vanhemmat pyörittää 24/7 ohjelmatoimistoa ettei ne vaan jää vaille mitään virikkeitä. Rakkautta pitää olla,mutta kehutaan silloin kun on kehumisen aihetta.Ei tietenkään mollata lasta muiden kuullen,mutta kyllä komentaa saa ja pitää kylässäkin jos siihen on aihetta. Karhunpalvelus sillä lapselle tehdään jos ei käytöstapoja opeteta. Joskus tuntuu että kun tuttu lapsiperhe tulee kylään niin aikuiset ei pysty paria lausetta enempää keskenään puhumaan kun nuo kullannuput puhuu päälle koko ajan ja niitä pitää viihdyttää koko ajan.Omat lapseni kyllä opetan että eivät he ole aina ja kaikkialla keskipisteitä vaan muutkin pitää ottaa huomioon. Päiväkodissa ja koulussa sitten ollaan ihmeissään näiden ”olkaa hiljaa kaikki ja kuunnelkaa mua” -tenavien kanssa! Omahyväisiä ja itsekeskeisiä kakaroita,. Vanhempiensa mielestä täydellisiä. Miksi lapsi opettelisi näkemään vaivaa minkään asian eteen kun kaikki mitä hän tekee,sanoo, on vanhempien mielestä niin hienoa,upeaa,ainutkertaista! Vaikka se oiskin ihan tavallista,normaalia kehitystä – niinkuin nyt kuivaksioppiminen 2 veenä! Huoh!

1 vastaus

Jaa no olen eri mieltä 😀 mun mielestä lapsille ei pyöritetä ohjelmatoimistoa. En ainakana ole kenenkään havainnut niin tekevän. Päinvastoin lapset istutetaan youtuben eteen ja vanhemmat idlaa kännyköillään jopa leikkipuistoissa.
Ja mun mielestä Suomalaisten itsetunto on surkea. Ei sitä ainakaan liiaksi ole aikanaan kehuttu. Toivon että tämä sukupolvi on erilainen. Lannistava kasvatus on historiaa. Toivottavasti

1 vastaus

Tuli mieleen joku oma kokemus…Kaikenlainen kommentointi lapsesta saattaa tulla noteeratuksi pikkupadan korvien välissä… muistan, kun päivittelin jokusen kerran poikani vilkkautta kavereille sanoen, että tää on semmoinen vilperi ja vekara, et ehtii joka paikkaan. Mahanalus sillä on jalkoja täynnä. Vähän häpesin sitä energiaa. Olin kyllä tyhmä. Mut tulin sit huomaamaan, että poika taisi ottaa jutun siltä kannalta, että pitää olla äipän puheitten ja niiden antaman arvion mukainen… vauhtia tuli jopa lisää vielä ja poika kokeili kaikki mahdolliset huomionherätysjutut, mitkä vaan keksi. Ei hän ollut siis siinäkään huonokäytöksinen, vaan vilkas ja kekseliäs. Ja samalla oli sellanen, et pikkumies jaksoi keskittyä omiin puuhiin vaikka millä mitalla, kun tykkäsi ja touhusi. Mitenkähän nuo omat kommentit vaikuttavat lapseen…Siis muutenkin kuin itsetuntoon… luovatko paineita toimia ja olla niin kuin äippä kertoo mun olevan? Onko järkee tässä näkökulmassa? Mutta tälläseltä musta tuntuu… tekevätkö lapset vähän niinkuin ”odotusten” mukaan, kun me heistä sanomme asioita muille ääneen ja lapsi kuulee? Eivätkä sit toimikaan oman persoonansa ja luonteensa mukaan? Lapsella on taatusti myös aika iso halu miellyttää ja tulla ihailluks. -Sellasen silmissä, Joka yleensä on vaik jompikumpi vanhempi tai muuten jollain lailla hänelle tärkee…

1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Munakoisoni ja minä
Olen vuonna -87 syntynyt äiti. Aloitin Koisoni kasvatuksen lokakuussa 2012. Blogi piirtää sanallista kuvaa perhe-elämästä ja äitiydestä. Rehellisellä rakkaudella. Paikoin ekologisella ja välillä materialistisella otteella. Viha-rakkaussuhteella nykaikaan ja leikkipuistoihin. Yhteydenotot: jasmin.kauko@gmail.com

Arkisto

Instagram

  • #Juoksu on hidastunut mutta onneksi #metsäretket onnistuu. Luokkakokouksen merkeissä #kiikunlähde @kaukokirsikka @kukkis_11 #only #hollola

munakoisonijamina

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: