Pulassa lapsen kanssa -Jari Sinkkonen ja Laura Korhonen

Teksti

jarisinkkonen

Viimesyksynä sähköpostiini kilahtu kutsu Jari Sinkkosen sekä Laura Korhosen uuden kirjan julkaisutilaisuuteen. Pulassa lapsen kanssa. Ensireaktioni oli kauhu. Onko kustannusyhtiö lukenut blogiani ja todennut minun olevan pulassa lapseni kanssa? Luin hätäpäissäni kaikki blogini postaukset ja yritin etsiä tekstiä josta on saanut käsityksen että minä tarvitsen kirjallista apua lasten psykiatrien kynästä.

Onneksi puolisoni palautti minut maan pinnalle. Kaikki vanhemmat ovat pulassa lapsensa kanssa jossakin vaiheessa. Minä en ole erityinen tässäkään asiassa. En edes erityisen pulassa.

Mutta pulassa minä kyllä olen ollut. Varjele vieköön niin pulassa että on aivan hävettänyt. Niinkuin varmasti me kaikki.

Pahin pula on silloin kun jää sanattomaksi. Kertakaikkiaan et tiedä mitä sanoa tai tehdä. Jokainen tuleva liike on kertakaikkisen väärä. Yleensä nämä tilanteet tapahtuvat katseiden alla. Ulkona, kun päähän pitäisi laittaa hattu mutta lapsi saa megalomaanisen kohtauksen. On väärin olla paljainpäin vaikka lapsi kirkuu ja on väärin sitoa hattu niin syvälle silmille ettei sitä saa itse pois edes pohjattomalla raivolla. Kun tulee yksi uhmaraivari, tietää että portti on auki. Niitä tulee lisää. Karkkihyllyraivarit, tiskiharjaraivarit, minäitse-raivarit ja ihan vaan koska ottaa aivoon raivarit. Niitä riittää.

Sitten on niitä pulassa-hetkiä kun ei tiedä onko se enää normaalia eikä googlekaan oikein anna vastausta. Missä menee normaaliuden raja? Jos lapsi laskee alleen tahallaan tai saa yöllä kauhukohtauksia, onko jotakin tehty väärin? Entäs painajaisunet? Onko televisio jäänyt vahingossa päälle pikkukakkosen jälkeen ja lapsi on saanut traumoja? Voiko lapsen traumatisoida vahingossa? Minä vakuutan, että mikään  ei ole näihin kysymyksiin rauhoittavampaa luettavaa kuin lastenpsykiatrin ”se on normaalia” -vakuuttelu. Eivät edes keskustelupalstat. Tai no, eivät varsinkaan keskustelupalstat.

Sinkkonen jaKorhonen antavat kirjassa vastauksia tavallisiin lastenkasvatusta koskeviin kysymyksiin. Miksi lapsi panttaa kakkaa? Miten temppuilevan lapsen saa rauhoittumaan sänkyyn?Myöskään kipeiltä aiheilta ei vältytä. Lapsen lähipiirin juopottelu ja ne aivan oikeat neuropsykiatriset häiriöt ovat joissakin perheissä todellisuutta. Vaikeatkin ongelmat on otettu kirjassa huomioon. Pääpaino kuitenkin on tavallisuudessa ja arkisissa sudenkuopissa joihin ei olla varmoja onko astuttu vai ei.

Kirja on jaettu niin sanotusti kahtia. Ensimmäisessä osassa Jari Sinkkonen auttaa kasvatusongelmia koskevissa kysymyksissä jotka on poimittu Perhe-lehdestä. Toisessa osassa Laura Korhonen kertoo tavallisimmista lastenpsykiatrisista häiriöistä. Korhonen antaa näkökulmia maanläheisesti kotikonstein selviämisestä ja siitä missä kohtaa tulisi hakea apua.

Koko kirjan kauneus oli minun silmiini armollisuudessa ja luontevuudessa. Ei ole yksiselitteisesti oikeita ratkaisuja oppikirjasta kaikkiin ongelmiin. Ja kaikki mitä me ongelmana ajattelemme, eivät välttämättä tarkoita mitään. Joskus lapsi vain haluaa jyrsiä hihojaan ilman että hänellä on naapurin kissan aiheuttama lääkitystä vaativa traumaperäinen ahdistuneisuushäiriö.

Suosittelen jokaista tarttumaan tähän opukseen ennenkuin katoaa internetin ihmemaahan. Niin alkavan epävarmuuden kuin niiden oikeiden diagnoosienkin kohdalla. Kirja ei vähättele eikä korosta.

 

 

 

 

 

Kommentit

1 kommenttia

Vähän ohi aiheen, mutta kun mainitsit nuo yölliset kauhukohtaukset niin tässäpä omasta lähisuvusta pieni kertomus. Yksi serkuistani, joka on muutenkin hyvin herkkä ja tunteikas, sekä aistii myös muiden ihmisten tunnetilat todella hyvin sai näitä kauhukohtauksia useamman vuoden ajan siinä 4-8 ikävuosien välillä. Ne olivat hänellä tosi pahoja ja välillä häntä ei edes saanut millään hereille kohtauksesta eli hän vaan hysteerisenä ja lamaantuneena itki ja jatkoi vaan vaikka olisi yrittänyt esim. pestä kasvoja vedellä, että heräisi. Myöskin jossain psykologilla hän jossain vaiheessa kävi, mutta kohtaukset sitten lopulta ikää tullessa loppuivat ihan itsekseen ja oikein normaali ja tasapainoinen teini hänestä on kasvanut. Perheen kaksi muuta lasta eivät koskaan tuollaisia kohtauksia saaneet lapsena ja suhtautuvat muutenkin elämään paljon rennommalla otteella esimerkiksi koulun suhteen, kuin mitä tämä keskimmäinen. Eli samanlaisessa turvallisessa ja normaalissa perheympäristössä kasvoivat kaikki, mutta yksi vaan on persoonaltaan herkempi ja ilmeisesti siksi kärsi näistä kohtauksista.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä