Yleinen 4.3.2016
TEKSTI Jasmin

Sisäelinkuori #annetaanroikkua

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Vatsa. Minä vihaan sitä. Olisi laiha, tai olisi lihava, vatsa minulla silti on. Pääsin vaikeasta ylipainosta normaalipainoon ja siinä se yhä kellottaa. Niin. Normaalipainoisellakin on vatsa. Sinne menee ruokaa. Siellä on sisäelimiä. Se on ollut rakkaan lapseni vuokrayksiö ja se on tallentanut itseensä elämisen jäljet. Vuokra-asunnossa saa olla kolhuja pinnoissa, reikiä seinissä ja kulumaa siellä täällä. Siitä ei sakoteta. Miksi me kuitenkin suomimme itseämme osumista joita kehomme on saanut elämän tiimellyksessä?

Minun kehoni on ottanut kolhua ylipainosta, laihtumisesta ja raskauksista. Ihosairaudesta sekä liikunnan puutteesta. Huonosta ravinnosta ja onnettomasta ryhdistä. Minä häpeän ja nolostelen, peitän sekä kätken sitä. Niinkuin aivan varmasti moni muukin.

Yhä edelleen käytän kiinteyttäviä alusvaatteita enkä voi ajatella bikinejä. Koska minussa on elämisen jälkiä ja ylimääräistä minua. Jos joku kutsuu kauniiksi, minulla on valheellinen olo. Olenhan peittänyt elämisen jäljet, rumuuden vaatteiden alle. Aivan kuin huijaisin.

Nahka rasvakerroksineen kätkee kuitenkin sisäänsä minut. Voin laihduttaa lisää, kiristää kuoreni kirurgisesti ja hankkia löysänahkaisiin rintoihini täytettä. Rehellisesti sanottuna, haluaisinkin. Kukapa ei tahtoisi näyttää täydelliseltä?

Saisin itseni tiukaksi rasvattomaksi ja lihaksikkaaksi rehkimällä kuntosalilla. Voisin karsia ruokavaliostani kaiken turhan. Mikään ei estäisi haksahtamasta tv-shopin ihmelaitteisiin tai onnen oikoteihin.

Mutta minä luulen, että täydellisen vartalon metsästys on juurikin se oikotie onneen, jota lopulta ei ole olemassakaan. Oikotien päässä on lisää oikoteitä.

Mielenrauha ei löydy lukemista tai mittanauhasta. Terveys toki löytyy. Käypähoitosuositukset eivät valehtele. Sanommeko me kuitekin itsellemme koskaan ”jo riittää tavoittelu”? Kuten olen aiemmikin pohtinut, laihan läski on korvien välissä. Aina ei ole niin. Minun nahkani läskeineen roikkuu käsissä sekä keskivartalolla edelleen. Minulle on sanottu, että äidin roikkuva nahka ei lähde muulla kuin kirurgin terällä. Ei vaikka kuinka jatkaisin laihduttamista normaalipainon alalukemille. Olen ollut ajatuksesta harmissani. Vaikka kuinka laihduttaisin, en voi tulla täydelliseksi. Vatsa muistaa eikä anna anteeksi.

Tänään minä heräsin aamulla aikaisin. Katsoin alastonta minuani peilistä ja päässäni kävi hentoinen ajatus; ”Voisinko sittenkin oppia rakastamaan pehmeää roikkuvaa ja löysää sisäelinkuortani?”

Itsensä hyväksyminen on typerä klisee. Vihaan sitä yhtä paljon kuin vatsaani. Minä olen aina ajatellut, että voin hyväksyä itseni sitten, kun olen hyväksyttävän näköinen omasta mielestäni. Tällaisella ajatusmaailmalla kuitenkaan ei koskaan voi tulla sellaiseksi. Jos itsensä hyväksymisen määre on jossakin ulkoisessa saavutuksessa, sitä ei voi saada ainakaan kokonaan. Aina löytyy lisää korjattavaa ja parannettavaa. Viimeistään kun painovoima voittaa järeimmänkin kasvojenkohotuksen.

Minun kliseinen itseni hyväksyminen lähtee mummoalusvaatteiden roskiin vinttaamisella. Roikkukoot kun kerran on roikkuakseen. Elämisen jäljistä ei peritä takuita takaisin.

Liity joukkoon ja kuvaa sisäelinkuoresi kaikella rakkaudella #annetaanroikkua.

_MG_7510exp3

Lue myös: Sensuroimaton matka G-kupista A-kuppiin

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (52)

<3 kiitos, ihanasti sanottu




0
1 vastaus

Eihän tähän voi laittaa kuin sydämiä <3 <3




0
1 vastaus

😀 ihana <3




0
1 vastaus

Olet upea 🙂




0
1 vastaus

Voi kiitos <3 Niin sinäkin <3




0
1 vastaus

Olet kaunis <3




0
1 vastaus

Kiitos <3




0
1 vastaus

Tietäisitpä, miten onnelliseksi tällä kirjoituksellasi minut teit <3 viisaita sanoja, kiitos sinulle ja kaikkea hyvää 🙂




0
1 vastaus

Ihana kuulla, kiitos että kerroit <3 Kaikkea hyvää sinullekkin 🙂




0
1 vastaus

Ihana juttu, kiitos rehellisyydestäsi. 🙂 Samanlaisia tuntemuksia ja peittelyä minullakin omasta mahastani. Kunpa oppisin hyväksymään sen ja näkemään itseni niinkuin mieheni minut näkee, kauniina ja seksikkäänä.




0
1 vastaus

<3 Kiitos. Se olisi niin helppoa jos osaisi katsoa itseään toisen silmin! Mä olen aina peitellyt mahaani, laihana ja lihavana. Edelleen peittelen esim kuntosalilla ja uimahallissa. Joku siinä vain hävettää. Mutta olen vakaasti päättänyt pyristellä irti siitä. Ei se vaan voi mennä niin että itseensä saa olla tyytyväinen vasta täydellisenä! <3 tsemppiä.




0
1 vastaus

vau, ihana et joku puhuu suoraan! ei tähä kyl löydy ennää sanoja enempää.
<3




0
1 vastaus

<3 Pelotti kyllä hieman tämä suorapuheisuus mutta helpotti :D <3




0
1 vastaus

Rohkea veto! Pistän itse huomenna (tai heti kun muistan) Instaan oman kuvani jakoon. 🙂




0
1 vastaus

<3 ihan mahtavaa!




0
1 vastaus

Vau, arvostan todella avointa postaustasi!! Minulla sektion jälkeen vatsalihakset jäivät erilleen, eikä vatsa ole vieläkään kunnolla palautunut. Mitäpä siitä. Sitä kautta rakas poikamme pääsi turvallisesti maailmaan. Nyt täyttää keväällä jo 3v.




0
1 vastaus

<3 niimpä, sektioarpi on vähän niinkuin ovi josta aukesi uusi elämä :) Meillä on sitten ihan melkein samanikäiset taaperot. Mä uskon että raskaus mullakin on tuon mahan osiltaan tuommoiseksi tehnyt, mahan ympärys oli 130cm ja olen 150cm pitkä. Vaikka alateitse synnytinkin, raskaus venytti sen äärimmilleen. Elämisen jälkiä :)




0
1 vastaus

Ihana kirjoitus ja kaunis sinä. ?




0
1 vastaus

<3 kiitos. Mä niin hämmennyn näistä teidän sanoista <3




0
1 vastaus

Huippupostaus! Ja vau, olet kaunis juuri tuollaisena. Tämän ansiosta minäkin rohkaistun terveellisempään minäkuvaan ja haluan nähdä itseni kauniina ja hyväksyä oman kuoreni tällaisena kun olen – lievästi ylipainoisena ja raskauksista muuttuneena.




0
1 vastaus

<3 Kiitos. Aivan ihanaa että sait rohkaisua tästä, se oli juuri se mitä halusin välittää julkaisemalla tämmöisen. Kuoren hyväksyminen ei aina ole helppoa mutta haluan itse uskoa siihen, että se on se avain onneen. Kauneus tulee rakkaudesta omaan kehoon <3




0
1 vastaus

Mahtava postaus. Ja voi miten paljon samoja ajatuksia löytyikään. Nyt harkitsen olisinko itsekin noin rohkea ja ottaisin kuvan. Ihana, ei löydy enempää sanoja. <3




0
1 vastaus

Kiitos <3 Anna mennä! Näytetään maailmalle että masuille ei ole stannardia ja että oli se millainen hyvänsä, se saa olla ja se on sellaisenaan hyvä 🙂 <3




0
1 vastaus

Täällä ihan samanlainen masu 🙂 ihana kirjoitus 🙂 let it be 🙂




0
1 vastaus

Ollaan armollisia ja ylpeitä masujamme kohtaan <3 Kiitos 🙂




0
1 vastaus

Peukku!




0
1 vastaus

<3




0
1 vastaus

Kaunis ja rohkea <3 Puhut niin asiaa …




0
1 vastaus

Voi kiitos <3 teiän kommentit on ihania ja jäätävän rohkasevia, mä olen ihan liikuttunut enkä tiedä mitä sanoa <3




0
1 vastaus

Oon niin samaa mieltä siun kanssasi tästä! Mitä sitä murehtimaan, pitää vain katsoa itseään erilaisin silmin ja miusta sie ainakin olet tosi kaunis 🙂 <3




0
1 vastaus

Ihana Jasmin! <3




0
1 vastaus

<3




0
1 vastaus

Aivan mahtava kirjoitus!




0
1 vastaus

😀 <3




0
1 vastaus

Kirjoituksesi ovat mahtavia, kuten tämäkin taas, ihana ja kaunis olet ?




0
1 vastaus

😀 kiitos, ihana kuulla että viihdyt blogin parissa 🙂




0
1 vastaus

Kiitos Jasmin? taas niin asiaa?. Minä juuri samaistun tähän että en hyväksy itseäni?. Kaikki sanoo että mistä sä otat vielä pois? mutta kun vaan näkee itsessään jotain sellaista mitä ei hyväksy. Pitäisi vaan antaa olla tuon pienen kummun vatsassa onhan siellä kolme kasvanut tähän maailmaan.Kaikkeni teen että yksi heräisi että ottaa minut ennenkuin olen pelkkää luuta ja nahkaa.




0
1 vastaus

<3 Voi satu, älä kuihduta itteäs jonkun toisen takia, se ei oo ansiannu sua jos ei osaa avata silmiään!




0
1 vastaus

Blogisi on ihana, hetki sitten löysin..ja postauksia aina odottelen. Olet upea ja rohkea!




0
1 vastaus

Kiitos <3 Ihana kuulla.




0
1 vastaus

Suloinen masu! Ihana ja pehmeä, elämän näköinen ja siksi täydellinen juuri noin <3




0
1 vastaus

<3 kiitos. Mä opettelen myös ajattelemaan noin :)




0
1 vastaus

Wau, ihanaa, kiitos <3 kiitos <3 ja kiitos <3




0
1 vastaus

😀 <3 Ole hyvä!




0
1 vastaus

Ihana! Mullahan on ihan samanlainen massu kuin sullakin 🙂 Nostan hattua! 🙂




0
1 vastaus

<3 Mä luulen että me ei olla masujemme kanssa vähemmistössä, kaikki vain piilottelevat omaansa jos se ei ole täydellinen!




0
1 vastaus

Jaska, sä oot rohkea ja kaunis nainen, sisäisesti ja ulkoisesti!




0
1 vastaus

<3 voi kiitos




0
1 vastaus

Hyvä naiset! t. mies joka on ymmärtänyt suunnilleen saman kuin blogaaja ja hänen kommentoijansa




0
1 vastaus

😀 loistoo




0
1 vastaus

Minullakin on samanlainen, vaikka olen laihtunut vasta n. 135 kilosta 110:een! Hissukseen olisi vielä tarkoitus pudotella toiset 25 kiloa, niin sitten olisi 160-senttinen varteni suht tyytyväinen taakkaansa. Aion sitten vasta päättää mitä tuolle kengurupussille teen.

Aikanaan rintojen pienennysleikkausta (ei vielä siis tehty) suunnitellut julkisen puolen kirurgi kertoi, että laihduttamisen jälkeen kannattaa antaa tilanteen jonkin aikaa stabiloitua, ja sitten ensiksi leikata rinnat. Ja jos paino edelleen pysyy suht samana ja kun uudet rinnat muotoutuvat, niin suhteessa niihin sitten aikanaan leikataan ja muotoillaan uusi vatsa – siis jos leikattava sellaisen tahtoo.

Itse luulen vielä tässä vaiheessa tahtovani, mutta ajatukset saattavat vielä moneen kertaan muuttua mm. terveydentilan takia – tiedän sen siitä, että olen henkisesti ja emotionaalisesti ollut aktiivinen tässä rintojeni pienennysprojektissa pian 20 vuotta. Samaan aikaan on kuitenkin ollut paljon isompia ja tärkeämpiä terveyteen liittyviä seikkoja hoidettavana, ja nuo kirurgin konsultaatiot yms. ovat tapahtuneet siinä sivussa.

Tunnen kyllä itseni onnekkaaksi siinä mielessä, että olen saanut useamman kerran keskustella rintojen ja vatsan pienennysleikkauksien plussista ja miinuksista ystävällisen julkisen puolen rintakirurgiaan erikoistuneen kokeneen suomalaisen naisplastiikkakirurgin kanssa. Vasta sen jälkeen tuntui että aloin ajatella eri vaihtoehtoja. Siihen asti – mm. Laatukirurgian ja muiden yksityisten pommittamana kun en vielä tiennyt että julkisellekin puolelle pääsisi – olin aina kuvitellut että pienennys _täytyy_ hankkia hinnalla millä hyvänsä, ja yritin puolustella mielessäni itselleni ja ääneen ystävilleni milloin mitäkin leikkaukseen liittyvää epävarmuutta aiheuttavaa seikkaa, vaikkapa nukutusta. Koska niitä on, eikä niitä pitäisi vähätellä, taikka kaunistella olemattomiin.

Jo käytyäni terveyskeskuksessa hakemassa lähetteen julkisen puolen kirurgin konsultaatioon tajusin että olin ollut hullu mainoksen uhri, kun olin ajatellut laittaa HENKENI jonkin ulkomaisen yksityisen rahaa tahkomaan tarkoitetun kauneusfirman kirurgin varaan. Huhhuh. Juu ei.

Terveys on tärkeintä.

Ilman sitä on oleminen aika surkeata.




0
1 vastaus

Tulinpa onnelliseksi ja hyvälle tuulelle luettuani blogiasi. Olet ihanan inhimillinen ja ajattelet juuri niin terveesti ja järkevästi kuin pitääkin. ?❤

Outi




0
1 vastaus

<3 kiitos, ihanasti sanottu




0
1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: