Syöpä malaria ja muut somen varjopuolet

Teksti

jamppipurolla

Viimeaikoina minua on jälleen kerran häirinnyt kännykkä. Se tulee sykleissä. Joskus rakastan nykyajan ihania tyylikkään valkoisia älypuhelimia mutta ajoittain ne vievät totaalisesti hermoni. Miksi elämästä on tullut tällä vuosituhannella tällaista virtuaalisotkua?

Kävin taannoin terveyskeskuksessa lääkärillä. Sain akuutin lähetteen keskussairaalaan jonne lähdin ajamaan samantien. Jo liikennevaloissa avasin googlen ja etsin kaiken mahdollisen siitä, mitä minulla epäiltiin. Olin tehnyt kolme eri diagnoosia ja kaikki niistä johtivat ennenaikaiseen kivuliaaseen kuolemaan. En oikeastaan tarvinut enää erikoislääkäriä. Tarvitsin testamentin.

Perillä sain suunnattomat nuhteen asiattomasta googlen käytöstä ja antibiootit. Tällainen ei olisi ollut mahdollista vielä 15 vuotta takaperin. Silloin odotettiin kärsivällisesti lääkäriä. Odotusaulassa ei päässyt etsimään duodecimista oirekirjoilla yhtään mitään. Korkeintaan yön pimeinä tunteina ehti käyttää altavistaa mutta virtuaalilääkärikirjan valikoima oli huomattavasti suppeampi. Keskellemme on laskeutunut virtuaalitodellisuus joka syö lääkäreiden uskottavuutta. Ja paljon muuta.

icon-1328421_1920

Mistä kaikesta me olemmekaan luopuneet ja mitä negatiivista saaneet tilalle älypuhelinten myötä? Puolisoni tiivisti sen hienosti. Olemme luopuneet seikkailusta. Ei tarvitse enää etsiä jännitystä, tekemistä eikä kehittää aivojaan. Napin painalluksen päässä on kaikki mitä laiska sielumme sillä hetkellä tarvitsee. Millä hetkellä hyvänsä tarvitsee. Minä en ole aivan yhtä dramaattinen.

Eniten minua häiritsee seurasometus. Usein kahvitellessani puolisoni kanssa, puheen tauotessa hän kaivaa esiim puhelimen. Ihan vain nopeasti katsoo, onko whatsupissa viestejä tai facebookissa ilmoituksia. Aivan kuin hiljaisuus tappaisi. Meidän ei tarvitse enää kestää hiljaisuutta joka saattaa kiusaannuttaa. Mutta tätäkin avioliittoa on takana jo lähestulkoon 10 vuotta. Miten hiljaisuus voi edelleen olla niin kiusallista että se on täytettävä, kysympähän vain!

Ei seurasometus sittenkään ole se pahin. Kamalinta on tyhjän tilan täyttäminen yksinään. Bussipysäkit, kassajonot, liikennevalot… Näitähän riittää. Aina kun tekeminen taukoaa, kaivamme esiin kännykät. Ainakin minä olen huomannut tekeväni itse niin. Mikä on saanut meidät kasaamaan tekemättömät minuutit täyteen jotakin? Pelkäämmekö omia ajatuksiamme? Pelkäämmekö tylsyyden tunnetta? Ovatko omat ajatuksemme niin harmaata seuraa, että välttelemme niitä kaikin tavoin ja upotamme ”ei mitään tekemistä” kohdat elämästämme someen. Usein kyse on vain minuuteista. Miksemme kestä minuutteja vain itsemme kanssa? 10 vuotta takaperin bussia vain odotettiin. ajateltiin ajatuksia. Katseltiin autoja. Television mainoskatkoilla tuijotettiin mainokset. Ei twiitattu kännykällä ”#mainokset ovat #huonoja #katainen tee jotain #petetytvaalilupaukset”. Toista on nyt. Ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse olla hetkeäkään itsensä kanssa. Seura on sekunnin päässä. Aina.

Kuolema. Aivan varmasti älypuhelimet ovat lisänneet liikennekuolemia. Ei tekstiviestejä aikanaan niin paljon kirjoiteltu että se merkittävästi olisi näkynyt tilastoissa. Puhumattakaan ajasta jolloin kännyköitä ei ollut ollenkaan. Nykyään kilahdus saa liikkeelle vähintäänkin ajatuksen ”Mikähän se oli? Kenellä oli asiaa?” Huomattavan moni somettaa liikenteessä. Puhumattakaan heistä, jotka nappaavat 50 selfietä Lexuksen kiihtyessä 250km/h, vain jotta yksi kuva olisi onnistunut instaan. Ja nopeusmittarinkin pitäisi olla samassa selfiessä. Tilannetta ei pelasta edes selfietikku. Jos älysomea ei olisi, liikenne olisi turvallisempi. Nenän kaivaminen ei ole yhtä vaarallista. Joskaan ei varmasti turvallistakaan.

Jos aikuiset ovat menettäneet tylsyydensietokykynsä, ei sitä enää odoteta lapsiltakaan. Koin kammottavan herätyksen Stadiumissa toissapäivänä. Olin katselemassa juoksukenkiä kun törmäsin tuttuun. Olin hetkeä aiemmin antanut tyttärelleni puhelimen käteen ja hän katseli lumoutuneena youtubea. Huikkasin tuttavalleni että helppoa tämä shoppailu nykyään kun on youtube. Sain vastaukseksi iloisen toteamuksen ”se on ihan loistava lapsenvahti”. Nauroin. Sen jälkeen tuli kauhistus. Niin. Minä käytän virtuaalilapsenvahtia. Oppiiko lapseni koskaan käyttäytymään kaupassa ja odottamaan, jos aina tylsyyden iskiessä annan käteen samsungin? Yritin lohduttaa itseäni ajatuksella, että aiemmin lapsilla oli rattaissa kirja ja rusinapurkki. Laiha lohtu. Siitä päästäänkin sinivaloon.

Tutkimusten mukaan sinivalo heikentää etenkin lasten unen laatua ja lyhentää yöunia. Älypuhelimissa sinivaloa on enemmän kuin esimerkiksi televisiossa. Eli lapsen iltapelit kännykällä ovat haitallisempia kuin esimerkiksi iltainen television katselu. Joskaan ei sekään hyvää unelle tee. Mutta vertailun vuoksi. Kännyköiden ajautumisesta lasten käsiin on siis suoranaista haittaa. Ne eivät korvaa tasaveroisina viihdyttäjinä kirjoja, eikä edes rusinoita. Koen usein syyllisyyttä tästä. Lapseni on syvästi rakastunut youtuben munavideoihin joissa rakennekynsikädet availevat pääsiäismunia. Barbababakirjallisuus tulee hyvänä kakkosena mutta perheemme sinivaloiset puhelimet vetävät tytärtämme puoleensa kuin Chanelin hajuvesialennukset himoshoppaajaa.

Eivätkä älypuhelimet ole minunkaan unenlaatuani parantaneet. Tosin en usko sinivalon olevan se oleellinen tekijä tässä ongelmassa. Ennen nukkumaanmenoa luetut karmeat uutisoinnit alkavat ahdistaa ketä tahansa. Vähän kuin sotaisat kympin uutiset sillä erolla että Urpo Martikainen ei sentään tunge terrorismiuutisten kera sinne, mistä haet viihdettä. Esimerkiksi facebookfeedistäsi. Eläinrääkkäysvideot jotka pompsahtavat silmieni eteen iltateetä juodessani saavat minut kihisemään raivosta. En tiedä kohdistuuko raivoni videoiden jakajiin jotka kuvittelevat että ihmiset elävät pimennossa ilman heidän auliita jakojaan, vai itse videoita kohtaan. Jokatapauksessa se on sama kuin kympin uutisten pommi-iskujen uutisointi rävähtäisi päälle kesken hyvän seksin. Tai huonon. Sillä ei ole väliä. Raivostuttavaa jokatapauksessa. Negatiivinen, raflaava ja ”herättelevä” uutisointi tunkee ovista ja ikkunoista. Mielenrauhaa ei älykännykkä kädessä ole luvassa. Jälleen parin klikin päässä ovat kaikki maailman karmeudet. Vaikket edes klikkaisi.

Kännyköiden myötä ihmisistä on tullut kiireisempiä. Jos joku on minuutin myöhässä, aletaan soittelemaan. Myöhästyjä tietää sen, ja kiiruhtaa entisestään. Rannekelloaikaan kukaan ei noteerannut minuuttia. Ei edes kahta. Kuka sellaista jaksoi kellosta tihrustaa? Silloin elettiin 5 minuutin tarkkuudella. Toista on nyt. Jokainen minuutti näkyy ja on olemassa. Raskaasti.

En löydä älykännyköiden tulosta montaakaan hyvää asiaa. Muutaman kuitenkin. Nopeutunut tiedonhakumahdollisuus parantaa ihmisten sivistystä. Sivistys ei koskaan ole huono asia. Syrjäytyneet ja yksinäiset saavat netistä hurjasti sosiaalisia suhteita. Virtuaaliseurakin on parempi kuin ei mitään. Vertaistuki on oikeasti tullut ihmistä lähelle ja verkko mahdollistaa paljon matalan kynnyksen tukea eri elämäntilanteissa oleville. Yrtitysmarkkinointi on saanut uudet sfäärit ja verkko tietenkin työllistää. (ja vie työpaikkoja mutta ei mennä nyt positiivisuudesta puhuttaessa siihen) Älypuhelinten laskeutuminen jokatuntiseen elämään on silti negatiivista. Jos ihmiset olisivat kohtuullisia, kaikki toimisi. Mutta ihmislaji on altis riippuvuuksille, koukuttuu helposti ja on altis joukkopaineelle. Eikö sen kerro jo se kahvin määrä jota kauttamaiden kitataan koska se on tapana eikä voida lopettaa? Vaikka jokainen tietää, ettei kahvin terveysvaikutukset kovin korkealla ole. Muista laillisista riippuvuuden kohteista puhumattakaan.

mobile-phone-1087845_1920

Älypuhelimet koukuttavat. Vauvasta vaariin. Olen kirjoittanut vinkkejä somekoukusta irrottautumiseen ja yrittänyt myös itse noudattaa niitä. Se on vaikeaa. Jatkan yrityksiäni. Ja rohkaisen siihen muitakin. Virtuaalitodellisuudesta ei ole enää paluuta lankapuhelimiin. Eikä ole tarviskaan. Mutta varpailla voi silti vielä yrittää koskettaa vanhoja hyviä aikoja.

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä