Yleinen 24.6.2016
TEKSTI Jasmin

Isovanhemmuus vapaus vai velvollisuus?

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Mummo hoitaa, mummo ottaa yökylään. Mummo ostaa talvihaalarin ja mummo suo vapaa-aikaa. Mummo tekee parasta riisipuuroa ja ompelee synttärimekot. Mummolla juodaan hunajavettä. Mummo on loisto lapsenvahti koska mummoa sitoo velvollisuus rakastaa ja viettää aikaa lapsenlapsen kanssa.

old-age-360714_1920

Yleinen olettamus ehkäpä? Sitä vain ei sanota ääneen. Tai en minä tiedä ajattelevatko muut näin, sillä minä en ajattele. Joskus vain ihmisten puheista kuuluu itsestäänselvyys isovanhempia kohtaan. En ole hämmästynyt, sillä kyllä minä yllätän itsenikin itsestäänselvien ajatusten ääreltä kun isovanhemmuudesta on puhe.

Meillä on käynyt valtavan suuri onni isovanhempien suhteen. Tyttäremme oli perheemme isovanhemmille ensimmäinen lajiaan. Odotettu ja kaivattu. Hädintuskin olin ehtinyt tikkuuni pissata, kun jo oma mummoni osti hempeän värirepertuaarillisen sinisiä ja punaisia vauvanlankoja. Ensimmäisessäkään ultrassa en ollut ehtinyt käydä, kun jo tossuja sekä villatakkeja oli valmiina. Puolisoni vanhemmat ristivät hartaasti kätensä ja loivat katseensa taivasta kohti kantaen meidän ihmettämme rukouksin ompelukoneen huristellessa sarjatulena vauvanvaatteita. Pappa käynnisti sirkkelin ja alkoi nikkaroida kehtoa. Oma äitini lähetteli sähköpostilla kiellettyjen listeriaruokien loputonta listaa ja muistutteli lasten huoneen verhojen tärkeydestä. Kaikki olivat mukana odotuksessa.

old-age-360714_1920

Vauvan synnyttyä, äitini oli osaston vierailutunnilla odottamassa meitä vaikka minua vasta kursittiin kasaan. Olemme alusta asti saaneet lastenhoitoapua niin paljon, kuin olemme tarvinneet. Jopa nyt töiden alettua, on isomummo lupautunut lapsenhoitajaksi jotta vältämme päiväkotirumban. Välillä ihan hävettää kavereiden keskuudessa kun he väsyneinä kertovat etteivät ole puolisonsa kanssa käyneet vuosiin edes kahvilla kaksin. Meille on suotu mahdollisuus harrastaa seksiä rauhassa ja käydä yhdessä ulkona.

Mutta onko se itsestäänselvää? Ajattelemmeko me automaattisesti, että meille vanhemmille kuuluu isovanhempien hoitoapu sukusiteiden perusteella? Kuuluuko isovanhempien rakkauteen sivutuotteena hoitopalvelut?

grandma-1038239_1280

Ikävä tosiasia on, että ei kuulu. Me kaikki jotka olemme saaneet lisääntyä, olemme tehneet sen omasta tahdostamme. Silloin vastuu lapsesta, jaksamisesta ja hoitamisesta on yksin meillä. Se lopullinen vastuu. Kaikki muu on extraa johon kuuluu suhtautua kiitollisuudella. Sen vain useimmiten unohtaa kun sitä puhelinta ottaa käteen.

On kuitenkin surullista lukea, kuinka joidenkin isovanhempia ei kiinnosta. Työ, harrastukset ja muu elämä menee heittämällä lastenlasten ohi. Tai sitten lapsenlapsia on siunaantunut jo tusina ja kolmivuorotyökin pitää ehtiä hoitaa. Aika ei riitä kaikille. Syistä riippumatta asia on varmasti kipeä, etenkin jos itse on saanut kokea mummolan riemut mutta omat lapset jäävät siitä paitsi. Mummola on monelle lapselle se paikka joka luo ihanat lapsuusmuistot ja jossa on aina parempaa ruokaa, vaikka se olisi samalla reseptillä tehty. Mummolassa on se juttu, jota kotona ei saa. Mummon aika on erilaista kuin äidin aika. Millä korvata se lapselle, jos sitä ei pysty mahdollistamaan sellaisena kuin meidän kulttuurissamme on totuttu?

grandma-304292_1280

Nykyään isovanhemmatkin elävät ruuhkavuosia ja eläkeikä senkuin nousee. Tukiverkosto ei enää itsestäänselvästi koostu omista vanhemmistamme ja se lienee osasyy, miksi lapsiperheet  voivat jäädä kovin yksin. Isovanhemmat myös tiedostavat nykyään hieman erilailla oman vapautensa arvon ja haluttomuus olla osallinen lapsen elämää uskalletaan tuoda esille. Ja ihan oikeutetustikin. Hehän ovat omat lapsensa jo hoitaneet. Onko niin, että ennenvanhaan isovanhemmuus oli velvollisuus eivätkä mummot uskaltaneet tuoda ilmi oikeutta omaan elämäänsä? Oliko aikaisemmin enemmän aikaa lapsenlapsille? Vai olenko minä vasta nyt herännyt siihen todellisuuteen, että me olemme äärimmäisen onnekkaita tässä suhteessa?

Media on viimeaikoina puhunut paljon katkeruudesta tämän asian ympärillä. Katkeruus on karvas sana mutta osallistuvat isovanhemmat ovat kuitenkin mielissämme sen verran itsestäänselvyys että katkeruuteen voi olla aihettakin. Kieltämättä ajatus siitä, että mummojamme ei kiinnostaisi ainoa lapsenlapsensa alkuunkaan on peräti loukkaava. Luin Hei meillä valvotaan -blogin Emmin koskettavan hätähuudon ja voin vain todeta, että helppo minun on sanoa, että isovanhemmilla on oikeus omaan elämäänsä. Silti asia on etenkin lapsien näkökannalta kipeä ja raskas. Eritoten surullinen. Toisaalta ainakin haluaisin ajatella näissä tapauksissa, että ehkäpä sitten isovanhempien, joille harrastukset, leppoisat eläkepäivät ilman lasten hälinää ja oma aika on mittaamattoman tärkeää eivät kaipaa lapsenlapsiaan myöskään vanhainkotiin. Saako niin ajatella? En ole ihan varma.

grandma-744209_1920

Monilla meistä on aihetta kiitollisuuteen. Toisilla ihan oikeasti katkeruuteen. Minä haluaisin jälkimmäisille peräänkuuluttaa jotakin. Mutten tiedä mitä. Minun tilanteessani tuntuisi lähinnä falskilta sanoa yhtään mitään heille jotka ovat päinvastaisessa tilanteessa kuin itse olen. Niimpä minä kovanaäänisenä valittajana tyydyn tälläkertaa ainoastaan ilmaisemaan kiitollisuuteni itseni ja tyttäreni puolesta.

Millaiset suhteet teillä on isovanhempiinne? Miten te keillä tällaista verkostoa ei ole, olette asiaan suhtautuneet? Ylipäätään, onko isovanhemmuus vapaus vai velvollisuus?

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (7)

Minut vetää katkerasti se, kunnisovanhemmat kohtelevat lapsenlapsiaan (tai heidän vanhempiaan eli omia lapsiaan) epätasa-arvoisesti. Näin meillä. Lapsenlapsia asuu kahdessa taloudessa, useampi kummassakin. Keskenään saman ikäisiä, maantieteellistä etäisyyttäkin isovanhempien yhtä paljon. Sukupuoletkinnjakautuvat tässä tarinassa tasan, niin lasten kuin lastenlastenkin osalta. Puitteet elämälle ovat siis aika lailla samanlaiset. Työt ja taloudet kovin samanlaiset.
Mutta.
Toiset lapsenlapset ovat isovanhemmille tärkeämpiä kuin toiset Saavat enemmän aikaa, huomiota ja apua arkeen. Harrastuskyytejä ja yökyläilyjä. Kesälomavahteinakin isovanhemmat toimivat vain toisen perheen kotona lomaileville lapsille vanhempien ollessa töissä.
Tilanne turhauttaa, mutt koska isovanhemmuus ei velvoita, en voi asiasta meteliä nostaa. On vain tyydyttävä olemaan saamatta apua.

1 vastaus

Hyvä kirjoitus ja iloitsen siitä, että saatte tukea vanhemmiltanne. Me emme ole saaneet kertaakaan mitään hoitoapua tai käytännönapua arjessa. Kiinnostusta lapsenlapsesta ja henkistä tukea kuitenkin olen saanut omilta vanhemmiltani. Miehen vanhemmilta ei edes kiinnostusta. Ja kyllä ko. lapsi on ensimmäinen lapsenlapsi molempien sukuihin ja koko raskausajan ihasteltiin ja odotettiin, että voi ihanaa, että saatte lapsen. Edes laittamiini lapsen kuulumisiin ei vastata mitään ja tämän koen surulliseksi lapsen puolesta. Ilahtuisin siitäkin, että olisi isovanhemmat, jotka olisivat aidosti kiinnostuneita jakamaan arjen tapahtumia ja kuulumisia.

1 vastaus

🙁 tosi kurja teidänkin tilanne. Mä en vain ksäitä miksei joitakin kiinnosta. Luulisi jotenkin että myöhemmin katuisi.

1 vastaus

Minusta on tosi hienoa, että he, joilla on aihetta kiitollisuuteen, löytävät sen kiitollisuuden ja osaavat sen kertoa kiitollisuuden kohteille, kuten sinä teet <3

1 vastaus

Nyt on pakko kommentoida, vaikka yleensä tyydyn vain lukemaan ja pidän mölyt mahassani. On aivan mahtavaa että joillakin on tuollainen tukiverkosto olemassa ja isovanhemmat (ja jopa isoisovanhemmat!) paitsi ovat vielä elossa myös haluavat ja pystyvät osallistumaan lastenlastensa elämään ja hoitoon. Oma tilanteeni on se, että lasteni isoisovanhemmista (eli omista ja mieheni isovanhemmista) ei ole elossa enää yksikään. Toiset lastemme isovanhemmat asuvat 500 kilometrin päässä ja lastenlapsia on jo 10, toiset isovanhemmat reilun 100 kilometrin päässä ovat vielä kovin kiireisiä yrittäjiä ja heilläkin lastenlapsia sattuu olemaan sellainen vaatimaton parikymmentä. Turha kai sanoakaan etteivät lastemme syntymät ole olleet mitään koko suvun ainutlaatuisia merkkitapahtumia joita isovanhemmille tapahtuisi suunnilleen kerran elämässä. Panostus myös myöhemmin on ollut samaa luokkaa: syntymäpäivinä onnitteluviesti tai -puhelu, joinakin vuosina jopa vierailu, lahjoja ei jouluina eikä synttäreinä. Puhumattakaan arkipäivän avusta. Ihan itse saadaan lapsemme hoitaa, olipa arki eli pyhä tai vaikka pää kainalossa sekä itsellä että lapsilla. Esimerkkinä toisen lapsemme synnytys: pitkälle olin synnyttämässä yksin, mies kotona esikoisen kanssa aamuyöllä. Kunnes tuli aamu ja lapsen sai viedä päiväkotiin, ehti mies sentään mukaan ponnistamaan! Lapsivapaalla olemme mieheni kanssa olleet viiden vuoden aikana kokonaisen yhden viikonlopun. Tällaista voi olla vaikea kuvitella päästä varpaisiin tukiverkkoon kietoutuneena.
Mutta en suinkaan ole katkera, korkeintaan vähän kateellinen tukiverkon omaaville. Enhän itsekään varmasti lastemme isovanhempien asemassa repeäisi toiseen päähän Suomea joka risauksesta, saati olisi varaa lahjoa kalliilla lahjoilla jokaista kahtakymmentä lastenlasta joka joulu ja syntymäpäivä. Päinvastoin, hyvinkin heidän tilanteensa ymmärrän enkä yritäkään vaatia enempää.

Ihan huomiona aika paljonkin aiheesta poiketen, luin taannoin kirjoituksesi subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Etkö tosiaan huomaa mitään yhtymäkohtaa tällä uskomattomalla tukiverkollasi ja mielipiteelläsi päivähoito-oikeudesta? Varmasti se oikeus tuollaisella tukiverkolla turha onkin.

1 vastaus

Hei. Juuri tämän vuoksi minä kirjoitinkin loppuun etten osaa sanoa oikeastaan mitään täysin päinvastaisessa tilanteessa oleville. Olen vain tosi harmissani ja surullinen etenkin lasten puolesta. Ja ainahan isovanhempien kiinnostamattomuus ei ole ongelma. Voi myös olla niin että he ovat kuolleet jne.

Ja mitä tuohon subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen tulee, niin en ikävä kyllä huomaa yhtymäkohtaa vaikka ymmärränkin mitä tarkoitat. Kirjoitin silloin etten ymmärrä, miksi lapsia tehdään tosi paljon ja laitetaan toisesta pästä hoitoon kun ei jakseta kuitenkaan hoitaa ja peräänkuulutin perhekokoa. Tukiverkosto usein on tiedossa perhettä suunnitellessa ja etenkin kun lapsia jo on jne. Sillä että meillä on hyvä tukiverkosto, ei mielestäni tarkoita sitä että jos ei olisi, yrittäisimme saada 5 lasta joista 4 olisi päivähoidossa. Ei meillä kuitenkaan tytär hoidossa isovanhemmilla ole puolipäiväisesti viikossa silläaikaa kun minä olen kotona.
Siinä oli kyse siitä että jos toinen lapsi on kotona, laitetaan toinen silti hoitoon. Asia on täysin eri ja toivon siihen liittyvän mahdollisen keskustelun keskittyvän kyseisen postauksen alle 🙂

1 vastaus

Mä olen pyöritellyt luonnoksissani tekstiä samasta aiheesta. Ehkä tässä völjyssä voisin sen julkaista. Mekin olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että meillä on tukiverkostoa. Refluksijuttujen kanssa ollaan selviydytty aika pitkälti itse, koska mulla ei ole luonto antanut periksi antaa itkevää lasta hoitoon. Pakko selvitä itse. Mutta nyt kun esikoinenkin on jo isompi eikä enää oireile, ollaan (ennen tämän toisen syntymää) aina silloin tällöin päästy omille menoillemme. Ja arvostan jokaista lastemme hoitoon uhrattua hetkeä kyllä aivan mielettömästi!

1 vastaus

Minut vetää katkerasti se, kunnisovanhemmat kohtelevat lapsenlapsiaan (tai heidän vanhempiaan eli omia lapsiaan) epätasa-arvoisesti. Näin meillä. Lapsenlapsia asuu kahdessa taloudessa, useampi kummassakin. Keskenään saman ikäisiä, maantieteellistä etäisyyttäkin isovanhempien yhtä paljon. Sukupuoletkinnjakautuvat tässä tarinassa tasan, niin lasten kuin lastenlastenkin osalta. Puitteet elämälle ovat siis aika lailla samanlaiset. Työt ja taloudet kovin samanlaiset.
Mutta.
Toiset lapsenlapset ovat isovanhemmille tärkeämpiä kuin toiset Saavat enemmän aikaa, huomiota ja apua arkeen. Harrastuskyytejä ja yökyläilyjä. Kesälomavahteinakin isovanhemmat toimivat vain toisen perheen kotona lomaileville lapsille vanhempien ollessa töissä.
Tilanne turhauttaa, mutt koska isovanhemmuus ei velvoita, en voi asiasta meteliä nostaa. On vain tyydyttävä olemaan saamatta apua.

1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Munakoisoni ja minä
Olen vuonna -87 syntynyt äiti. Aloitin Koisoni kasvatuksen lokakuussa 2012. Blogi piirtää sanallista kuvaa perhe-elämästä ja äitiydestä. Rehellisellä rakkaudella. Paikoin ekologisella ja välillä materialistisella otteella. Viha-rakkaussuhteella nykaikaan ja leikkipuistoihin. Yhteydenotot: jasmin.kauko@gmail.com

Arkisto

Instagram

  • Sinä vain. Meillä elellään unelmia ja samalla raskaita  aikoja. Ne eivät sulje toisiaan pois ja välillä siinä on kamala ristiriita. Tähän kuitenkin saa käpertyä koska vain. #tässäjanyt #parisuhde #avioliitto #love kiitos kuvasta perheemme lisämiehelle @sielunisilmin

munakoisonijamina

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: