Yleinen 4.11.2016
TEKSTI Jasmin

Vartalonsa paljastaminen -Rohkeuttako?

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kirjoitin viimeviikolla laihdutuksen seurauksista ja itsensä hyväksymisestä. Sohaisin selkeästi jotakin, mitä yleensä tökitään toiselta näkökannalta. Aihe avasi valtavan paljon keskusteluja. Paljastetut rintani tosin herättivät jotakin, mitä en ollut koskaan aiemmin kokenut tässä mittasuhteessa. Se oli somevertaistuen solidaarisuus. Postaus tavoitti kymmenet tuhannet ihmiset enkä ole saanut ainoatakaan inhaa kommenttia. En ajatuksistani, enkä ylävartalostani.

Tälläkertaa ihmiset ilmeisesti hämmentyivät riittävästi ja se on aivan mahtavaa. Sain satoja kommentteja ympäri somea. Suurin osa ilmoitti omistavansa samanlaiset rinnat. Osa koki helpotusta siitä, ettei olekaan ainoa. Niin minäkin. Mulla kans. Hei noi on just kuin mun. Maanantaina Aamulehden toimittaja otti yhteyttä ja halusi postauksesta laajemman jutun. Se löytyy täältä.img_8072

 

Kaikkein eniten minua kuitenkin hämmensi ihmisten vuolas kehuminen rohkeudesta. Kyllä minua hirvitti, en minä sitä voi kieltää. Miksi kuitenkin nyky-yhteiskunnassa täytyy olla rohkea, näyttääkseen jotakin normaalia? Meitä ei kehuta rohkeiksi mennessämme synnyttämään tai tullessamme sieltä pois. Ei silloinkaan kun värkki on tuhannen kappaleina ja lapsi on pyrkinyt sieltä ulos kolmatta päivää. Silloin me emme ole rohkeita, me olemme naisia ja naisille kuuluu naisen osa. Entäs kun uskallamme jättäytyä asuntolainojemme kanssa hoitovapaalle keskellä lamavuosia vain, koska haluamme kasvattaa lapsemme kotona? Ei. Me emme ole rohkeita. Meidän olisi pitänyt ollta tuottavia. Tai kun puskemme läpi harmaan arjen kypärä päässä hihna kiristäen kurkkua ja selviämme vaikka itkettää. Silloinkaan me emme ole rohkeita, vain normaali elämän eläjiä.

Mutta kun nostamme paidan, me selkeästi olemme rohkeita. Ainakin facebookin mielestä joka bannaamalla blogini käyttäjätunnuksen yritti estää riippurintojen leviämisen bittiavaruudeen. En minä tarkoita, että minusta olisi ollut kovin itsestäänselvää tai helppoa julkaista itsestäni alastonkuvia. Minua jännitti ja hirvitti. Häpeääkin tunsin, mutta vasta jälkikäteen. Helluntailaisen appiukon sanoessa kahvipöydässä ”Niin muuten,  kyllä minä sen sinun postauksesi luin mutten kauhian tarkkaan”. Julkaisun jälkeisenä päivänä törmäsin miespuoliseen vihkipastoriimme kaupassa -”mä olen muuten lukenut sun blogia” toteamuksen kera. En olisi halunnut vajota maan olle, sillä seison rintojeni takana, mutta hieman 150 senttinen varteni kaipasi kieltämättä madaltumiseta. Rohkeuden kanssa silläkään ei ollut mitään tekemistä. Oikeastaan minulla oli hieman luuseriolo. Miksi näyttää brutaalisti laihtumisen ja lapsen saannin runtelemat rinnat, jos sitä alkaa sitten kerran häpeilemään? Tuntui huijarilta ja falskilta. Minua kehutaan ympäri somea rohkeaksi mutta minulla on paljastettu olo. Kirjaimellisesti.

tissit2

Se vertaistuen määrä, mitä olen saanut tuon postaukseni myötä on ollut valtava. Minulla ei ole siihen edes sanoja. Lukiessani kommenttejanne blogistani, facebookista sekä eri ryhmistä minä tunsin viimeinkin sitä normaliutta mitä halusinkin tuntea. Yhteenkuuluvuutta ja kokemuksen jakamisen iloa. Minä tiesin, että tyhjät sekä riippuvat pienet rinnat ovat yhtä normaali ilmiö, kuin mikä tahansa muukin rintailmiö. Kuitenkin, vasta luettuani lukuisten ihmisten omalla nimellään kirjoitettuja kokemuksia aiheesta, minä sisäistin sen. Me todellakin olemme normaaleja. Aivan kaikki. Niin silikoneilla, kuin nahallakin täytetyt kupit ovat kauniita niin kauan, kun ne ovat meissä kiinni. Edes toisesta päästä.

Minulta kysyttiin aamulehden haastattelussa, mitä haluaisin sanoa muille ihmisille tästä aiheesta, olisiko minulla jotakin jolla kannustaa hyväksymään itsensä? Konkreettisia keinoja? Ei minulla sellaisia keinoja ole, joita itse olisin menestyksekkäästi käyttänyt ja yhdessä yössä herännyt rakastamaan kehoani. En minä rakasta sitä edelleenkään. Opettelen vasta. Jopa tie tähän opetteluun on ollut pitkä eikä ollenkaan tasainen.

Minua eniten on kuitenkin auttanut jutussakin mainitsema testaaminen. Ottakaa kädet pois vartalonne suojista pukeutuessanne yleisissä pukuhuoneissa. Älkää häpeilkö ja peitelkö itseänne. Pukeutukaa bikineihin. Ei siksi, että itseään pitäisi jotenkin esitellä, vaan huomataksenne, että mitään kovin kammottavaa ei tapahdu. Pahin mitä voi tapahtua, on se että joku katsoo. Hyvin, hyvin harvoin kuitenkaan, se katse on pahantahtoinen. Ja jos on, sitä varten voi harjoitella kotona vastakatseen. Minä hoin viimeksi tänään itselleni kuntosalin pukuhuoneessa ”Se on vain maha. Voin nyt ihan hyvin irroittaa sitä peittävän käteni ja nostaa lattialta molemmilla käsillä yhtäaikaa sinne levähtäneet lompakon korttini”. Ja niin minä irroitin käteni. Luoja ja pukukopillinen naisia teitää, että kumarassa maata kohti viistävä ruttunahka tisseineen ei ole kaunista katseltavaa. Mutta ketään ei kiinnostanut. Ei minun nahkani, eikä minun kädenirroitukseni. Pieni askel naiskunnalle, ja pieni askel minulle. Pienistä askelista kuitenkin koostuu matka.

tissit3

 

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (2)

Hyvä kirjoitus todella, hyvää pohdintaa aiheesta. Mutta rohkea postauksesi todella oli, liian usein törmää siihen että synnyttäneet äidit kilpailetvat somessa sillä kuka on eniten tikissä ja missä ajassa synnytyksen jälkeen.




0
1 vastaus

Hyvä kirjoitus rohkeudesta!
”Bloginaapurissasi” julkaistiin kuva kirjoittajasta mustissa stay up-sukissa ja alusvaatteissa. Syntyi kommenttien sota: rohkeaa vai typerää?
Oikeastaan ihan sama, mutta kurjaa on, jos nuoret naiset todella kokevat rohkeuden mittariksi itsensä paljastamisen.




0
1 vastaus

Hyvä kirjoitus todella, hyvää pohdintaa aiheesta. Mutta rohkea postauksesi todella oli, liian usein törmää siihen että synnyttäneet äidit kilpailetvat somessa sillä kuka on eniten tikissä ja missä ajassa synnytyksen jälkeen.




0
1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: