Yleinen 18.11.2016
TEKSTI Jasmin

Ryhmäliikunnasta kesken tunnin pois -Elämänmittainen nöyryytys?

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Minun pahin kuntoiluun liittyvä pelkoni on henkinen nöyryytys. Kuntosalillehan mennään voittamaan itsensä ja taistelemaan parempien elintapojen puolesta. Pusketaan läpi voimattomuuden maitohappojen sisulla, hiellä ja verellä. Ryhmäliikuntaohjaajan vakiolause on ”jaksaa jaksaa, sen kuuluu sattua”. Minä olen painostani riippumatta pelännyt sitä, etten jaksakaan. Tuo pelko on ollut tismalleen sama, olin sitten bmi:llä 38 tai 21. Ei mitään eroa. En luota kehooni, enkä jaksamiseeni edelleenkään niin paljon, että tunnin alussa olisin varma, että jaksan loppuun. Koskaan en ole tunnilta lähtenyt kesken pois. Olen vältellyt kaikkein raskaimpia tunteja, jottei minun tarvitsisi kokea tuota hirvittävää tilannetta. Astella salin poikki juomapullo kädessä riippuen, avata kovaa kolahtava ovi ja kävellä ikkunaseinän vierestä pukukoppiin vetämään happea puolikuolleeseen surkeaan kehooni.

kahvakuula

Kunnes se tapahtui. Kaikkein pahinta siinä oli se, ettei se ollut maitohappojen syy. Tälläkertaa maitohapot kuristivat kurkussani. Olin aivan tavallisella spinningtunnilla. Päivä oli ollut surkea. Palelin, koska olin tehnyt huonon takkivalinnan aamulla. Koulutehtäviä oli rästissä, autossa oli minun aiheuttama kolhu ja uhreiluliivitkin olivat unohtuneet kotiin. Kaikki oli kertakaikkiaan huonosti. Olin kuitenkin varannut tunnin, ja minua ärsytti ajatus sen perumisesta, sillä alkuun oli alle 2 tuntia ja perumisesta niin myöhään saa varoituksen. Kun varoituksia on tarpeeksi, joutuu 3 viikon varausbanniin. Jostakin käsittämättömästä syystä kuvittelin, että liikunta on lääke myös ääriärsytykseen, silloinkin kun tekisi mieli käpertyä keinutuoliin syömään suklaata ja katsomaan Sukulan suojatteja. Niimpä marssin spinningsaliin ärsyyntyneenä ja odotin adrenaliinin vapautumisesta seuraavaa euforiaa.

Sitä ei koskaan tullut. Biisit olivat surkeita. Pyörä tuntui raskaalta. Kello ei liikkunut eteenpäin. Tunti tuntui ikuisuudelta. Lopulta jostakin hiipi kummallinen ahdistus. Jalat polkivat eteenpäin vailla ongelmia, mutta kurkkua kuristi. ”Miksi ihmeessä olen täällä, kerran en halua?” Ja sitten se vyöryi ylitse. ”Minä poljen täällä kuntopyörää syystä, koska minä varasin tämän typerän tunnin vaikken halua olla täällä”. Mitä enemmän ajattelin sitä, etten halua polkea mitään eteenpäin liikkumattomia fillareita perjantai-iltana, sitä vähemmän jaksoin odottaa tunnin loppumista. Hetken mielijohteesta pomppasin pois pyörältä, vapautin säädöt ja marssin ulos.. Ohjaaja kohotti katseensa, ja peilin kautta näin että niin teki muutama muukin. Siinä se. Minun valtava nöyryytykseni.

Maailma ei romahtanut. Ketään ei kiinnostanut. Seuraavan minuutin kuluttua, kukaan enää tuskin muisti koko tapahtumaa. Minua hieman tosin harmitti totaaliluovuttaminen vain siksi, ettei minua huvittanut. Toisaalta, jos ei jaksa juuri sillä hetkellä polkea mentaalisista syistä (Kyllä, v-käyrän nousu on mentaalista), eikö se ole ihan yhtä pätevä syy, kuin fyysinen romahdus?

Kyseinen episodi oli minulle merkittävä. Lakkasin pelkäämästä sitä, etten jaksa kuntosalilla. Jos en jaksa, en jaksa. Mitään kamalaa ei tapahdu vaikka luovuttaa. Luovuttaminen on fine. Kaiken kokoisena ja kaiken näköisenä. Seuraavalla viikolla suuntasin kuntosalini raskaimmalle ryhmäliikuntatunnille, vaikka olin hieman puolikuntoinen ja epäilin, kannattaako mennä. Ajattelin kuitenkin, että voin aina lähteä kesken pois. Tunnilla voimat alkoivat loppua. Lähestyin jo ajatuksissani ovea mutta jo pelkän ajatuksen voimalla selvisin. Se ajatus, että minun ei ole pakko,  boostasi eteenpäin myös, kun maitohapoilla oli kurkun sijasta tutummin reidet.

ahdistus

Haluatko mennä ryhmäliikuntatunnille, mutta pelkäät nöyryytystä? Mene, sovi itsesi kanssa, että jos et jaksa olla loppuun asti voit lähteä pois. Jos et jaksa lppuun asti, pidä itsellesi antama lupaus ja poistu tunnilta. Ketään ei ihan oikeasti kiinnosta.

Ystäväni sanoi taannoin, että hän pelkää mennä ryhmäliikuntatunneille, koska jos ei jaksa olla loppuun, kaikki ajattelevat kutakuinkin näin: ”ei ihme että toi on ylipainoinen, kun ei se edes yritä!” Eikö kuitenkin jo jumppasalin sisäpuolelle astuminen  lasketa yritykseksi? Lyhyenkin hetken kestävä askel on harppaus kohti terveyttä.  Parempi itsetunto ei tule pumpin kaloreiden poltosta vaan itsensä voittamisesta. Itsensä voi voittaa monella tavalla. Minä olen voittanut itseni menemällä ryhmäliikuntatunnille, mutta yhtä suuri voitto oli kävellä sieltä pää pystyssä kesken pois.

climb-1807474_1280

 

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (7)

Just näin!! Se kuka siellä polkee, kuitenkin tietää mitä jaksaa. Tsemppi on tietenkin oltava mutta nimenomaan hyvässä hengessä ja se ettei saa luovuttaa, ei ole totta. Aina pitää saada luovuttaa. Vapaaehtoisuus tekee liikunnasta kivaa.




0
1 vastaus

Aivan mahtava teksti, tästä sai vähän ajateltavaa itsellekin! ♥ Ja hienoa, että hyppäsit pyörän selästä ja lähdit menemään, elämä on liian lyhyt siihen että sen tuhlaisi v-tutukseen! 🙂




0
1 vastaus

😀 hienoa että vähän kolahti, toivoinkin että se voisi olla tsemppi. Ja todellakin, elämä on liian lyhyt v*ttuuntumiseen. Jos ahdistaa, pitää lopettaa. Ihmeellinen suomalainen mentaliteetti se läpi kallion puskeminen -_-




0
1 vastaus

Ohjaaja kyllä saattaa jäädä pitkäksikin aikaa miettimään, että oliko mun tunnissa, minun työssäni jotain vikaa kun tunnilta vaan kävellään ulos. Kannattaa hakea ohjaajaan katsekontakti ja sanoa, että mun täytyy lähteä, kiitos tunnista. Tai vielä parempi, että sanoo ennen tuntia, että mä tuun kokeilemaan jaksanko tänään.
Ne/me ohjaajatkin on epävarmoja ihmisiä joiden päähän jää pörräämään on hassuja ajatuksia.




0
1 vastaus

Tää on joo tosi hyvä pointti jota en tullut ajatelleeksi. Toisaalta, harvoin ohjaus voi olla niin pielessä että siksi lähtisi kukaan. Aina ne kuitenkin menee jollakin hyväks havaitulla peruskaavalla vähintään ja jos vain yksi lähtee niin tuskin ohjaajan syy 🙂




0
1 vastaus

Tuosta tuli mieleen, että itse koen esim.juurikin ne spinning-tunnit aika ahdistaviksi sen ”jaksaa,jaksaa”-huutamisen takia.
Ymmärrän, että joitakin se tsemppaa antamaan itsestä aina vaan enemmän.
Itselläni kuitenkin on useamman kerran ollut tilanne, että olen polkenut niin kovaa että olen joutunut oikeasti skarppaamaan tosissani etten oksenna.
Olen tunnistanut omat rajani siinä kohdin, yrittäen vielä antaa enemmän mutta jos en ole kertakaikkiaan jaksanut ilman törkeän pahaa ja pyörryttävää oloa niin olen himmaillut vähän tahtia.
Silloin on todella ahdistavaa,jos ohjaaja huutaa uudestaan ja uudestaan melkeinpä agressiivisesti että ”ei saa luovuttaa, jaksaa jaksaa” tuijottaen sinua suoraan silmiin.
Kun tiedät omat rajasi ja että et ihan totta jaksa.
Lähtökohtaisesti tunneista kuitenkin tulisi saada hyvää fiilistä ja oloa eikä vetää oloa aivan äärimmilleen, niin että joutuu viettämään puoli tuntia vessassa laattaamassa tunnin jälkeen.
Jokaisella on oikeus määrittää omat rajansa ja mielestäni sitä tulisi kunnioittaa, kannustaen hyvässä hengessä.




0
1 vastaus

Tuosta tuli mieleen, että itse koen esim.juurikin ne spinning-tunnit aika ahdistaviksi sen ”jaksaa,jaksaa”-huutamisen takia.
Ymmärrän, että joitakin se tsemppaa antamaan itsestä aina vaan enemmän.
Itselläni kuitenkin on useamman kerran ollut tilanne, että olen polkenut niin kovaa että olen joutunut oikeasti skarppaamaan tosissani etten oksenna.
Olen tunnistanut omat rajani siinä kohdin, yrittäen vielä antaa enemmän mutta jos en ole kertakaikkiaan jaksanut ilman törkeän pahaa ja pyörryttävää oloa niin olen himmaillut vähän tahtia.
Silloin on todella ahdistavaa,jos ohjaaja huutaa uudestaan ja uudestaan melkeinpä agressiivisesti että ”ei saa luovuttaa, jaksaa jaksaa” tuijottaen sinua suoraan silmiin.
Kun tiedät omat rajasi ja että et ihan totta jaksa.
Lähtökohtaisesti tunneista kuitenkin tulisi saada hyvää fiilistä ja oloa eikä vetää oloa aivan äärimmilleen, niin että joutuu viettämään puoli tuntia vessassa laattaamassa tunnin jälkeen.
Jokaisella on oikeus määrittää omat rajansa ja mielestäni sitä tulisi kunnioittaa, kannustaen hyvässä hengessä.




0
1 vastaus

Just näin!! Se kuka siellä polkee, kuitenkin tietää mitä jaksaa. Tsemppi on tietenkin oltava mutta nimenomaan hyvässä hengessä ja se ettei saa luovuttaa, ei ole totta. Aina pitää saada luovuttaa. Vapaaehtoisuus tekee liikunnasta kivaa.




0
1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: