Yleinen 26.7.2017
TEKSTI Jasmin

Nouseva raivo häpäisee äidit! Haastetaan ihmiset tsemppaamaan toisiaan kaupoissa

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Se tapahtui meille ensimmäistä kertaa. Selkärankani läpi tunki kymmeniä katseita. Ne porautuivat napani etuseinään eivätkä tulleet ulos. Sisuksiani velloi. Selkäkarvat nousivat kohmeisina pystyyn mutta otsalta valui tuskan hiki. Painava kori kiskoi vasenta hartiaani lattiatasolle. Sinne, missä 4 vuotias tyttäreni huusi keuhkojensa täydeltä täpötäyden kylmäksi ilmastoidun kaupan lattialla. Minä en ole aivan varma, onko hän koskaan päästänyt suustaan niin korkeita desipelejä vai olivatko korvani herkistyneet häpeästä.

En minä lastani toki hävennyt. Omasta puolestani teki mieli vajota lattian läpi suoraan Kampin bussiasemalle ja hypätä linja-autoon kohti lapsetonta elämää. Minä en nimittäin kyennyt samanlaiseen asiallisuuteen, kuin supermutsit kykenevät. Tiuskaisin lapselleni peruspuheen äänenvoimakkuudet railakkaasti ylittäen ”senkus huudat, aivan sama”. Tämä ilmeisesti oli ympäristölle liikaa sillä katseeni kohdistui silmiä pyörittävään kaupan tätiin ja minua kohti pilkallisesti viheltävään eläkeläismieheen.

Äiti ei saa sanoa aivan sama. Se on kaukana lapsilähtöisestä ja kauniista kasvatuksesta. Lapsen paha mieli ei ole aivan sama. Silloin olisi kuulunut laskea kori alas ja kumartua lapsen tasolle keskustelemaan. Olisi pitänyt käydä rakentava keskustelu siitä, miksi mieli oli mustana ja kuinka sen voisi korjata. Olisi pitänyt jättää ostokset vihannesosastolle sekä matkalaukut niille sijoilleen ja ottaa lapsi syliin. Lohduttaa lämpimästi ja olla turvallinen aikuinen keskellä raivoavaa lapsuutta. Minä sanoin ”aivan sama”. Minä olen aivansama -äiti

Tiedättekö mitä sitten kävi? Pakatessani kauhuisen vimman vallassa ostoksiani matkalaukut ympärilläni, karjuva prinsessa kassan alla kirkuessa, kohtasin jotakin käsittämättömän ihanaa. Nuori ihminen katsahti lastani, hymyili ja sanoi minulle suoraan sen, mistä yleensä tällaisessa tilanteessa voi vain haaveilla: ”sitä sattuu, muillekkin käy näin, tsemppiä!”  Kyllä minä tiedän kaupparaivarien olevan vanhemmille peruskauraa, mutta minä luulin näyttäneeni lähinnä siltä, että paikalle on haettava Sinkkonen opettamaan hyvää ja kärsivällistä vanhemmuutta.  Jopa hurjistunut tyttäreni rauhoittui. Tosin vain hetkeksi, mutta tuon kohtaamisen jälkeen sain kerättyä keskustelutaitoni ja me selvisimme luullakseni psyykkeiltämme vaurioitumatta.

Tämä epidosi ei opettanut minulle käytöstapoja eikä kasvatusta. Sensijaan sain aimoannoksen myötätunto-oppia koettuani konkreettisesti miltä tuntuu, kun hermot ovat menneet ja muutkin sen näkevät.

Teille kanssaihmiset, etenkin äidit, minulla on kaino pyyntö. Levittäkäämme ymmärryksen ja myötätunnon ilosanomaa ympärillemme. Jättäkäämme silmiemme katse sinne, missä se kulloinkin on, ilman 360 asteen kieppiä. Vetäkäämme huokauksemme sisään päin tai tuokaattemme sen mukana kanssaihmiselle tsemppikuiskaus. Se voi ihan oikeasti pelastaa päivän. Lapsen ja aikuisen päivän. Muutetaan vanhemmuutta ja vanhemmuuden ympärille kietoutuneuden negatiivisten arkitunteiden fiilistä sana kerrallaan. Tsemppi kerrallaan. Kenestäkään ei tule parempaa äitiä silloin, kun saa tuntea itsensä huonoksi. Ihmisenä voi kasvaa vain hyväksyvässä ja positiivisessa ilmapiirissä. #kaupparaivaritsemppi

 

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: