Yleinen 24.4.2018
TEKSTI Jasmin

Poisnukkumisen pelko. Älä traumatisoi mutta ole avoin. Kuinka?

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kaikki alkoi siitä, kun pieni nakuhiiremme kuoli. Silloin minä aloin pelkäämään. Ostin uuden hiiren, ennenkuin tyttäreni ehti tajuta, että hiiri kuoli. Samana päivänä. Seuraavana päivänä lapsi ihmetteli, miksi possuhiiren silmät ovat muuttuneet mustiksi. Edesmenneen hiiren silmät olivat punaiset. Farssi oli valmis. Kuolema piti selittää, eikä se ollut helppoa. Kyselin paljon neuvoja ja luulin selvinneeni asiasta jättämättä lapseen traumoja Uusi hiiri oli kuitenkin jo olemassa, eikä lapsella ollut ikää kuin 2.5 vuotta. Kysymyksiä kuolemasta tulvi silti ilmoille, mutta ne unohtuivat nopeasti.

Possuhiiri 2 pysyi hengissä vuoden. 4 vuotiasta lasta ei huijata yhtä helposti kuin vuotta nuorempaa. Maailman raadollisuus oli kohdattava. Itku oli possuhiiri 2:sen haudalla lohduton. Koko perhe itki. Minä ja isi myötätunnosta.

Joku neropatti oli onnistunut sanomaan hätäpäissään ensimmäisen hiiren ja mummolan koiran kuoleman kohdalla lapselleni, että koira ja hiiri ovat nukkuneet pois. Meillä ei sen jälkeen menty nukkumaan kovin hyvillä mielin. Tyttäreni pelkäsi hysteerisesti, että äitikin nukkuu pois. Pelko kuitenkin jäi taka-alalle, kunnes aloitin yötyöt ja hieman aikaisemmin jouduin useaksi yöksi sairaalaan leikkauksen tiimoilta ja possuhiiri 2 kuoli.

Jälleen kuolemasta keskusteltiin päivittäin ja muutama vuosi sitten vahingossa lausuttu poisnukkuminen palasi mieleen. Useita kertoja päivässä. Mitä eläimille tapahtuu kun ne kuolee? Kuoleeko ihmiset? Kuoleeko äiti? Elääkö äitikin vain vähän aikaa? Entäs isi? Miksi eläimet elävät vain hetken? Lupaatko elää vanhaksi ja niin edelleen.

Jonkin ajan kuluttua ostimme hamsterin. Lasta ei lahjota ajattelemattomaksi. Pelot kohdistuivat Pipsa-hamsteriin. Kuoleeko se silläaikaa kun me käydään kaupassa? Kuoleeko se ensiviikolla? Pystyykö haudassa hengittämään? Ethän äiti varmasti nuku pois ensiyönä vaan nukut ihan täällä?

Pidin kaikille läheisille saarnoja poisnukkumisilmaisun käyttämisestä ja luulen, että muutamat pelästyivät minua niin, etteivät hetkeen uskaltaneet sanoa lapselleni ’hyvää päiväätä’ kummempaa.

Minä en pidä kuolemasta ja ahdistun kuolemakeskusteluista. Pelkään kuolemaa yhtä paljon kuin tyttäreni. Omaani ja muiden. Menetyksen pelko on suunnaton. Olen silti niellyt kauhuni. Uudestaan ja uudestaan olen istunut matolle keskustelemaan kuoleman syvimmistä olemuksistä ja kertaamaan mitä possuhiirelle tapahtui ja miksi sama ei oletettavasti tapahtu ihmisille yhtä helposti. Se on se pahin. Miten sitä voisi luvata, että äiti ja isi ei kuole? Kun vastauksen asettelee rehellisesti ”jos kaikki menee hyvin niin äitikin elää pitkään. Toivotaan että eletään pitkään” tarkkakorvainen lapsi rekisteröi välittömästi ajatuksen ”entäs jos ei menekään hyvin?”.

Niin. Sitten käy huonosti. Mutta kun minä en halua ajatella sitä! Lapsi haluaa. Lapsi haluaa olla tietoinen kaikesta ja vaikuttaa asioihin. Aina se ei riitä, ettemme me voi tietää päiviemme määrää. Meidän metri-ihminen haluaa lupauksen siitä, ettei äiti ja isi kuole ennenkuin ryppyisinä rusinoina, eikä mielellään silloinkaan. Mikä on oikea vastaus? Miten elämästä ja kuolemasta voi kertoa realistisesti mutta niin, ettei lapsen pää täyty katastrofiajatuksilla?

En katso surullisia elokuvia, enkä lue kamalia kirjoja. En lue keltaisesta mediasta surullisia elämäntarinoita ja pyrin tiedostamaan maailman epäoikeudenmukaisuuden olemalla tietoinen mutten viihdytä sillä itseäni. Tunnen asiat voimakkaasti eikä kehoni aina erota, miten tragedioihin kuuluu reagoida niin, että sen kestää itse sukeltamatta pää edellä toisten suruun. Nyt meillä on kotona pienen pieni ihminen, joka ei ymmärrä aikamääreitä, ikävöi kuolleita lemmikeitä ja pelkää hengissä olevien puolesta.

Olen pyrkinyt luomaan lapselleni turvallisen kodin ja ilmapiirin, jossa on hyvä elää. Jossakin vaiheessa lapsi kasvaa. Hänen on opeteltava käsittelemään vanhempien avulla pelkojaan ja hakemaan turvaa elämän arvaamattomuuden luoman turvattomuuden keskellä. Silti lähipiirissä kuolee lemmikeitä ja lasta alkaa pelottamaan. Herkkä lapsi reagoi voimakkaasti ja haluaa keskustella.   Miten te olette sen tehneet? Mitkä ovat oikeita sanoja?

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Kommentit (3)

Poikani oli 5-v. kun serkkuni menehtyi tapaturmassa. Poika järkyttyi surustani ja järkytyksestäni. Tuli pikakurssi kuolemasta puhumiseen. Meillä ratkaistiin näin: Vastasin vain tasan siihen mitä lapsi kysyi. Jos kysyi kuolenko ensi yönä vastasin etten kuole ja ettei kellään muullakaan (tärkeällä) ole (sillä hetkellä) mitään hätää. En valehdellut. Sitä pidin tärkeänä. Kuukautta myöhemmin sisareni koira oli meillä hoidossa kun äkkiä halvaantui eikä mitään ollut enää tehtävissä. Kerroin kuinka eläimet vanhenevat todella paljon ihmisiä nopeammin ja siksi myös kuolevat nopeammin. Mitä pienempi eläin, sitä lyhyempi elämä. Luimme Timo Parvela Maukka ja Väykkä ja Karhu Murhinen – kirjan, jossa kuolemaa käsitellään suht lempeästi. Järkeilin että koska en sairasta tällä hetkellä mitään hengenvaarallista sairautta, voin toistaiseksi odotella lapsen kasvamista ennen kuin hänelle on pakko avata kuoleman lopullisuus kokonaan.

1 vastaus

Voi, meillä on käyty tuo sama, ja nyt tokaluokkalaisen kanssa keskustelut vain syvenevät. Ole ylpeä itsestäsi, olet luonut lapselle niin turvallisen kodin ja lämpivät välit itseesi, että tämän vaikean tien jälkeenkin lapsi löytää vaikeiden ajatusten kanssa aina samalle matolle luoksesi ne sinulle kertomaan! Meillä myös ollaan oltu käyttämättä ilmaisuja poisnukkuminen ja keskusteltu läpi aloituksin ”mitä itse ajattelet, miltä sinusta tuntuu” ja näin keskustelu on edennyt aina iänmukaisesti lapsen haluamaan suuntaan. Herkän lapsen kanssa herkällä äidillä on toisinaan itselläänkin myötätunnosta itku herkässä. Paras keskustelu on käyty, kun läheisemme sairastui vakavasti ja lapsi huomasi, että surun keskelläkin on naurua ja iloa, eikä äitikään mene itkusta rikki. Tämän jälkeen meillä ei ole pelätty. ❤️

1 vastaus

Olen miettiny ihan samaa. Täällä on nelivuotias joka on kiinnostunut kuolemasta. ”Sitten kun te kuolette niin minä saan äitin tietokoneen” on kuultu eri variaationa monta kertaa. Ehkä se on ihan hyvä ettei tuo ota asiaa vielä ihan niin vakavasti. Itse pelkään kuolemaa, heh, kuollakseni enkä tiedä miten selviäisin puolison kuolemasta, saati pystyisin selittämään sitä lapselle. Pelkään että menisin jotenkin oikosulkuun. Huoh.

1 vastaus

Poikani oli 5-v. kun serkkuni menehtyi tapaturmassa. Poika järkyttyi surustani ja järkytyksestäni. Tuli pikakurssi kuolemasta puhumiseen. Meillä ratkaistiin näin: Vastasin vain tasan siihen mitä lapsi kysyi. Jos kysyi kuolenko ensi yönä vastasin etten kuole ja ettei kellään muullakaan (tärkeällä) ole (sillä hetkellä) mitään hätää. En valehdellut. Sitä pidin tärkeänä. Kuukautta myöhemmin sisareni koira oli meillä hoidossa kun äkkiä halvaantui eikä mitään ollut enää tehtävissä. Kerroin kuinka eläimet vanhenevat todella paljon ihmisiä nopeammin ja siksi myös kuolevat nopeammin. Mitä pienempi eläin, sitä lyhyempi elämä. Luimme Timo Parvela Maukka ja Väykkä ja Karhu Murhinen – kirjan, jossa kuolemaa käsitellään suht lempeästi. Järkeilin että koska en sairasta tällä hetkellä mitään hengenvaarallista sairautta, voin toistaiseksi odotella lapsen kasvamista ennen kuin hänelle on pakko avata kuoleman lopullisuus kokonaan.

1 vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Munakoisoni ja minä
Olen vuonna -87 syntynyt äiti. Aloitin Koisoni kasvatuksen lokakuussa 2012. Blogi piirtää sanallista kuvaa perhe-elämästä ja äitiydestä. Rehellisellä rakkaudella. Paikoin ekologisella ja välillä materialistisella otteella. Viha-rakkaussuhteella nykaikaan ja leikkipuistoihin. Yhteydenotot: jasmin.kauko@gmail.com

Arkisto

Instagram

  • #Irti oravanpyörästä. Vuosi irtisanoutumisesta. Blogissa juttua siitä, millaista arki on nyt, mitä se on meille maksanut ja pohdintaa, olenko minä puolisoni varjo. #perhekauko #kaukomedia #Yrittäjäelämää #yrittäjäperhe #lounas #elämältäkaikensain #onni

munakoisonijamina

Artikkelit

Suomen suurin perheblogiyhteisö tarjoaa luettavaa ja vertaistukea niin odotusajasta, vauva-arjesta, taaperon uhmasta kuin muistakin perhe-elämän iloista ja haasteista. Tarjolla on huumoria, vinkkejä, arjen vertaistukea, kyyneliäkin. Tervetuloa joukkoon!

Seuraa
meitä: