Meille kuuluu ihan hyvää

Teksti Jasmin

Istun pienessä ja hämyisessä olohuoneessani pohtimassa, että mitä meille oikein kuuluu. Perheenä, avioparina ja minuna itsenä. Ihmiset pysähtyvät aivan liian harvoin miettimään, miltä elämä näyttää.

Eskari häämöttää

Nopean katsauksen jälkeen totesin, että ei tässä ole meneillään mitään ihmeellistä. Onko elämässä yleensä? Ehkä jotakin on saavutettu juuri silloin, kun tuntuu ettei kynnä vuorten notkoissa. Eikä huipullakaan, siellä kun yleensä elämä on suhteellisen rajattua ja tie käy kaikista suunnista lopulta aina alas.

Ihana tyttäreni menee syksyllä eskariin. Koulun aloitus herättää minussa monia (epämiellyttäviä) tunteita. Niistä on tulossa postaus jos toinenkin tulevaisuudessa. En voi uskoa, minne aika on valunut. Selkeästi läpi sormieni, mutta ei varmasti hukkaan. Muistinko nauttia tarpeeksi? Tuskin, ei kukaan muista.

Toista lasta ei edelleenkään ole tulossa. Kaikki ne vuosia sitten kuullut olet vielä nuori -fraasit kaikuvat korvissani yhä. Tiedän ja tiesin jo viimeisen keskeytyneen raskauden jälkeenkin, että tie on pystyssä. Henkisesti ja fyysisesti.

Meillä on harrastettu muutaman vuoden ajan uintia ja syksyllä ajattelimme ottaa rinnalle diskotanssi-harrastuksen. Lapseni on selkeästi perinyt isältään ulkonäkönsä lisäksi viehtymyksen musiikkiin. Asuntomme on ollut täynnä soittimia pianosta ja rummuista lähtien, mutta ne eivät tyttöä kiinnosta. Onneksi, sillä meteliä on riittävästi muutenkin. Yhden lapsen perheessä meteli tulee tosin miehestä, mutta se voi olla ihan yhtä rasittavaa kuin neljä kimeä-äänistä ihmisenpoikasta. Tuen kuitenkin mieheni piinallista metelöintiä. Harrastukset ovat tärkeitä ja meillä ne liittyvät kaikenlisäksi kiinteästi töihin.

Edellä mainituista meluisista syistä johtuen, olen rakastunut hiljaisuuteen. Oman aikani koittaessa linnottaudun kirjastoihin, tuntien pyhää vihaa korkeissa koroissa kovaan ääneen puhelimiin kailottavia ihmisiä kohtaan. Joskus olin sellainen itse.

En suostu tekemään arjesta liian kiireistä

Introvertti minäni on vanhemmiten tullut vaativaksi. Hoitoala vei minusta mehut. Samaan aikaan somemaailmassa syväsukeltaminen puristi viimeisetkin miellyttämisenhaluiset pisarani. Olen nykyään hieman itsekäs enkä jousta enää rajojeni yli. En suostu tekemään arjestamme liian kiireistä, ainakaan montaa päivää peräkkäin, sillä olemme tarkoituksella perheemme hyvinvoinnin vuoksi sitä hidastaneet. Olen opetellut sanomaan ei. Suosittelen kaikille.

Vatsani on tällä hetkellä rauhallinen, mutta astma sensijaan tiukassa pahenemisvaiheessa. Peff on noussut vain 20 pykälää ylöspäin uuden lääkkeen myötä, ja henkeä ahdistaa pienesti kokoajan. Pelkään usein, että se ei olekaan astmaa vaan keuhkoahtauma tai syöpä. Tuntuu hankalalta luottaa astmadiagnoosiin, koska oireet eivät asetu. Ensiviikon kontrollissa lääke todennäköisesti vaihtuu taas. Mitään sivuoireita lääkitys ei onneksi ole aiheuttanut. Sammas suusta tästä vielä puuttuisikin.

Olemme parisuhderintamalla jatkaneet samoin, kuin muutama vuosi takaperin päätimme. Toisiamme huomioiden ja yhteistä aikaa ottaen, jos ei muualta niin yöunista. Me tarvitsemme toisiamme ja parisuhteemme tarvitsee meitä. Olen rakastunut. Ihan joka päivä.

Työ asettaa parisuhteeseen haasteita. Olen kateudesta harmaa perheille, joissa vietetään kuukauden kesälomaa, jolloin ei edes puhuta töistä. Meillä sellaista ei ole. Puolisoni piti jo lomansa. Sitä kesti ehkä viisi päivää. Toisaalta, asioilla on usein aurinkoinen puoli. Hän voi itse valita työaikansa ja pitää pienempiä lomia lähes koska tahansa. Sirpaleisuus on nyt vain hyväksyttävä.

Eskareita, yrittäjyyttä,  hengitysvaikeuksia, kahvia, sushilounaita, siivousta, kesää ja nopean hidasta elämää. Sitä meille kuuluu. Eli ihan hyvää!

Täytin muuten hiljattain 32 joten oli korkea aika käydä mummotunnelista verestämässä nuoruusmuistoja.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä