Yleensä äitiys ei ole pelkkää paskaa

Teksti Jasmin

Olen viimeaikoina selannut somea ja törmännyt paljon arjen väsymykseen. Siinähän ei tietenkään ole mitään uutta. Äitiyden tabuja on rikottu paljon, usean vuoden ajan. Nykyään somessa uskaltaa sanoa, että arki on hirveää, lapset ovat kamalia ja elämä on pilalla äitiyden myötä. Minusta tabujen rikkominen on mielettömän hienoa. Tunnen kuitenkin pienen syyllisyyden piston.

Elämäni ei ole pilalla

En tunne samoin. Minun elämäni ei ole mennyt pilalle. Haluan olla äiti. Minusta on ihanaa elää juuri minun lapseni kanssa. Hän ei uhmaa, ei valvota enää eikä äitiys herätä minussa negatiivisia fiiliksiä. Aina ei ole ollut niin. Kyllä minäkin olen tuntenut niitä inhimillisiä tunteita. Väsymystä, ärsytystä, ahdistusta ja pelkoa siitä, että se ei ikinä mene ohi. Se raastava tunne, että olen jumissa. Ja vielä elämässä jonka halusin. Se ei kuitenkaan jäänyt sellaiseksi.

Olen onnekas. Minua ei ahdista äitiys. Vanhemmuus on muuttunut vuosien saatossa sosiaalisessa mediassa. Some ei ole enää täynnä vaaleanpunaista hattaraa eikä pilvilinnaa. Nyt jaetaan rehellisiä kuvia ja raadollista tarinaa paljon rohkeammin kuin ennen.  Sanotaan, että somessa näkyy tämän päivän todellisuus.

Minä taas pelkään, että ei näy. Todellisuus vääristyy. Uskalletaanko enää toivoa lapsia, kun se näyttää siltä, että elämä on ohi? Syntyvyys on hurjassa laskussa kautta Suomen. Pelottaako ihmisiä? Toisaalta, ketäpä ei pelottaisi, kun äitiys esitetään loppuelämän vankeutena ja orjatyönä.

Uskaltaako somessa enää sanoa, että arki on ihanaa? Onko vastaus sellaiseen, että hyvä sinun on, kun sinulla on vain yksi lapsi? (Uusille lukijoille tiedoksi, että yritimme toista emmekä tule saamaan, se siitä näpäytyksestä).

Vääristääkö rehellisyys todellisuutta, jos onnelliset elämästä nauttivat äidit eivät uskalla sanoa sitä? Älkää käsittäkö väärin. Väsymyksestä ja vaikeista tunteista pitää puhua. Mutta onko se todellakin normaalia että arki tuntuu 10 vuoden ajan kamalalta, lapset ovat taakka ja elämä on ohi kun lapsille tulee oma tahto? Kaikki nuo tunteet kuuluvat normaaliin äitiyteen, mutta minulle on tullut tunne, että nykyään mediassa puhutaan vain niistä vaikeista tunteista, jotka kuuluvat vanhemmuuteen ja näin niistä tulee vaikutelma, että lasten saaminen on kamalaa, ja sen kuuluukin olla.

Mielestäni ei kuulu. Elämän ei kuulu tuhoutua. Suurimman osan elämä ei oikeasti mene pilalle, en millään usko sitä. Nyt vain sattuu olemaan aikakausi, kun hirveä arki on hupaisa meemien aihe ja jos lapsi ei tunnu kasalta uhmaa, on jotenkin outo tai ei vaan puhu siitä.

Missä on tasapaino?

Olen huolissani siitä, että äitiyden ilosta puhutaan niin vähän, sillä nyt on tabujen rikkomisen aikakausi. Teen tässä kyllä oman osani, mutta haluaisin kertoa myös sen hyvän, sillä sitä on. Sen, että synnytyksestä toipui, kaupparaivarit loppuvat ja pyykkikasa pienenee.

Sotku loppuu joskus, väsymys loppuu joskus. Kaikki eivät myöskään koe asioita niin. Kaikkia ei vituta. Ainakaan kokoaikaa. Toisilla on puhdas olohuone (ei tosin minulla). Sekin on ihan okei. Jos tuntuu siltä, että elämä on mennyt pilalle, voisiko jostakin saada apua? Asioita voi muuttaa. Lapset pilaavat harvoin itsessään mitään.

Kommentit

12 kommenttia
Jasmin

Ihana kuulla ♥️♥️

Avatar

Hyvä kirjoitus. Itsekin yhden lapsen äitinä ihmettelen samoja asioita kanssasi.

Jasmin

Huh, pelkäsin olevani ainoa 😅♥️

Avatar

Minusta äidin tai isän, joka kehtaa edes sanoa, että oma lapsi on pilannut hänen elämänsä, soisi mennä itseensä. Miettiä vaikka sitä, millainen lapsi on itse ollut. Ja kenen elämän on itse sitten pilannut…

Eivät lapset tänään ole sen kummallisempia kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Tai vaikka sata. On niistä ennenkin selvitty, siis silloinkin, kun pyykit (myös vaipat) pestiin käsin. Kun ruoka tuotiin navetasta eikä mikroateria ole ollut vaihtoehto.

On minulle jotenkin kummallinen ajatus, että oma jälkeläinen voisi pilata elämän.
Kyllä, minulla on lapsia. Ja teinejä. Useampi.
Enkä ole suoerihminen. Enkä edes kuvittele olevani mitenkään erityisen ihmeellinen.
Jäi raskausarvet, jäi raskauskilot, valvoin sairaiden lasten kanssa yli viisi vuotta. Oma vapaa-aika vaihtui mokkapaloihin ja kesälomakohteet hetkellisesti Muumimaailmaan.
Mutta en tohdi valittaa: sellaistahan sen pitikin olla.

Ps. Ja terveiset niille äideille ja isille, jotka juuri tänään nousevat aamuun yöttömän yön jälkeen. Kyllä se siitä helpottaa. Ajallaan.

Jasmin

Samaa ajattelen, ihanasti kiteytetty! ♥️♥️

Avatar

Kun lapset olivat pieniä ja töitä heidän kanssaan oli enemmän, en silloinkaan kokenut lapsien ”pilaavan” mitään. Aina ei kaikki ollut helppoa. Jokaisessa ikäkaudessa on omat erityispiirteensä, mutta vaikka muistelen läheltä tai katson nyt kauempaa – lasten vaikutus elämääni ja henkiseen hyvinvointiin on aina ollut suuri plussa. Sitä rakkauden, ilon ja oppimisen määrää ei voi kuvailla❤️

Avatar

Lisää tällaisia kirjoituksia!

Kaverini postasi pysäyttävästi Lasten oikeuksien päivänä: ”Sun rasittava arkesi on lapsesi lapsuus”. Sopii makustella tuota.

Avatar

Minulla on äitiyttä takana kohta vuoden verran. Olen tullut siihen tulokseen, että se on täynnä ristiriitaa, joka on vain hyväksyttävä. Sitä on vaikeaa kuvata, miten jokin voi olla tasan samaan aikaan sekä raskasta että voimauttavaa, sekä väsyttävää että energisoivaa, sekä ahdistavaa että rauhoittavaa, sekä parisuhdetta kriisiyttävää että vahvistavaa…

Siinä on tosi paljon yhtäläisyyksiä muiden samassa tilanteessa olevien kanssa, ja silti kaikki on ainutlaatuista ja yksilöllistä eikä sitä voi verrata muihin. Yhtä tunteiden ja tilanteiden vuoristorataa. Hommaa jossa ei ole mitään järkeä, ja samaan aikaan mikään ei ole tätä tärkeämpää tai arvokkaampaa.

Avatar

Niin samaa mieltä. Kuusi lasta. Ekat kaksi huolsin lähes yksin silloisen miehen eläessä omaa elämää. Tuntuiko lapset rasitteelta. Ei ikikä. Rakastin heitä koko sydämestäni. 😍
Uuden ihanan miehen kanssa 4 lasta. Viimeinen 47-vuotiaana. Onko ollut kamalaa? Ei yhtään. En ole koskaan kokenut lapsia rasitteeksi, en edes silloin, kun vauva heräs 15 minuutin välein. Tottakai olin välillä väsynyt, mutta päivä kerrallaan rakkauden sumentamin silmin eteenpäin. Lapset tuottavat monin verroin iloa siihen nähden mitä vievät. Plussalla saldo..🙂
Vanhimmat tyttöreni ovar 27 ja 28, nuorin 3-v. Pilasinko elämäni tehdessäni lisää lapsia. En ikikä ole ajatellut niin. En yhtään ainutta kertaa. Äitiys on ihanaa!
Terkuin 1v 11 kuisen ja 4kuisen mummo ja 3,9, 11 ja 13-vuotiaiden kotiäiti.

Avatar

Kiitos kun kirjoitit tästä!
Tunnen samoin ja meillä on lapsia kolme, molemmat töissä ja vielä ehkä jonkinlaista ”uraakin” rakenneltu. Jokapäiväinen arki meidän porukalla on ihanaa vaikka toisinaan kiukutellaan, huudetaan ja ollaan hankalia – myös me vanhemmat 😊

Avatar

On melko aikaista riemuta, ettei ole sitä eikä tätä…kyllä ne sieltä vielä löytyy uudestaan kun lapsesi kasvaa, raivarit, kiukuttelut, uhmakaudet. Pyykkivuorikin varmasti kasvaa ja väsymys palaa. Mutta se on aivan tavallista elämää ja jos joku sen kokee raskaksi toisinaan niin se heille suotakoon. Hyvähän olisi tuoda yhtä näkyvästi esiin se kaikki ilo, mitä lapset tuo.

Jasmin

Ehkä on aikaista. Mutta luulen että pyykkivuori ei kauheasti kasva, luulisi että isoin vuori on ollut ne vauvavuodet, etenkin kun meillä oli lestovaipat mitkä tekivät lisäpyykkiä. Mutta elåmäähån se on enkä halua vähätellä ketään. Jos on raskasta, on hyvä että siitä puhutaan.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi