Löysin pikkusiskoni vasta aikuisena

Teksti Jasmin

Minun perheeni on pieni ja monesta palasta kokoon kursittu. Kasvoin 10-vuotiaaksi asti ainoana lapsena ja sitten syntyi veljeni. Ehdin asua veljeni kanssa 6 vuotta, jonka jälkeen muutin kotoa pois. Olin aina ajatellut, että minulla on yksi veli.

Täyttäessäni 18, isäni kertoi, että minulla on 7-vuotias sisar. En oikein ymmärtänyt koko asiaa. Se tuntui oudolta. Näin hänet nopeasti ja asia vähän kuin jäi. Kuten isäkin, emme ole tavanneet kovinkaan usein. Edelliskerrasta on 5 vuotta.

Sisareni kasvoi aikuiseksi toisella paikkakunnalla. Vaikka tiesin jo hänen olemassaolostaan, yhteyttä ei ollut enkä osannut rakentaa sitä. En oikein edes tiedä miksi. Ehkä sen teki ikäero. 18 vuotiaana ei osannut muodostaa sukulaissuhdetta 8-vuotiaaseen, josta oli juuri saanut tietää.

Muutama vuosi sitten asiat muuttuivat. Hän kasvoi, minä kasvoin ja tapasimme ensimmäisen kerran kunnolla. Minulla oli vauva mahassa ja hän oli nuori sekä ujo. Katselin hänen hiuksia ja sisälläni kouraisi. Samanlaiset kuin minulla! Vertasimme hiuksimme ja olin haltioissani. Hän kertoi, että ne saa talttumaan suoristusraudalla ja hiusöljyllä. Ostin sellaiset samantien. En tuntenut lapsuudessa ketään toista, jolla olisi ollut afrikkageenit. (Meillä on siis eri äidit ja sama isä).

Tutustuimme ja aloimme löytämään toisistamme lähes häiritsevän paljon samaa. Sanon häiritsevän siksi, että se vain tuntuu niin oudolta, edelleen. Että yhtäkkiä elämässä onkin uusi ihminen joka on saman näköinen ja ajattelee samoja monimutkaisia ratoja pitkin, mutta kuitenkin ilman historiaa tai kiinnikkeitä, sillä itse en tunne isäämme hyvin. Veljeni on minulle tietenkin yhtä tärkeä ja rakas. Emme jaa hänen kanssa samanlaisia silmiä, mutta meillä on yhteinen historia. Lapsuuden tarinat äidin kyltymättömästä siivoushimosta ja siitä, miten ärsyttävää se oli. Veljellä ja minulla on samoja muistoja. Ne koen menettäneeni sisareni kohdalla.

Aikuisuudessa onneksi on aikaa. Me saamme ajan takaisin kyllä. Olemme eläneet erilaisissa perheissä, syntyneet eri vuosikymmenellä ja tehneet erilaisia valintoja. Silti, meillä on sama isä. Se tuntuu edelleen hämmentävältä. Välillä kun hän kertoo jotain juttua isästä, mieleeni tulee että ainiin, sama ihminen on minunkin isäni. Emme ole viettäneet välimatkan vuoksi aikaa kolmisin, enkä ole nähnyt siskoani isäni kanssa, joten sen ymmärtäminen on edelleen hankalaa, että meillä todella on sama vanhempi. Silti kun vietämme aikaa yhdessä, tunnen hänen olevan yhtä sukua kuin veljenikin.

Itseasiassa minulla on kolmaskin sisar. Hänestä en tiedä oikein mitään, mutta haluaisin kyllä.

En puhu tässä tekstissä sisarpuolista, vaikka tiedän että näin yleensä tehdään kun on yksi yhteinen vanhempi. Mielestäni sisaruus ei kuitenkaan ole puolikasta. Yksi yhteinen vanhempi on minulle aivan yhtä paljon, kuin jos olisi kaksi. En halua puolittaa mitään. Minulle kaikki sisaret ovat täysin sukua.

Jos saisin muuttaa menneisyyttä, haluaisin yhteisiä lapsuusmuistoja. Toivoisin, että olisimme voineet leikkiä yhdessä. Samaa toisaalta olisin toivonut veljenikin kohdalla, että ikäeroa olisi ollut vähemmän. Lapsuus ei olisi ollut niin yksinäinen. Toisaalta taas aikuisena sillä ei ole väliä. En ole katkera siitä, etten saanut tietää hänen olemassa olostaan aiemmin. Olen harmissani. Toisaalta ymmärrän tilannetta osittain. Välimatkaa, aikuisia ja isoja asioita. Elämä ei aina ole helppoa eikä mustavalkoista. En tiedä, olisiko tieto muuttanut olosuhteita.

Siskoni käy vaatekaapillani, lainaa vaatteitani, ottaa vastaan minun virheostokseni ja antaa tyylivinkkejä, neuvoo kulmakarvojen laitossa sekä opastaa hiusten kanssa. Koen saaneeni yhden sisaruksen lisää, mutta nykyään en ajattele sitä enää. Tuntuu, kuin hän olisi aina ollut siinä.

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä