F50.1, Anorexia nervosa atypica

F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö (lat. Anorexia nervosa atypica)Tähän kohtaan kuuluvilla häiriöillä on samoja piirteitä kuin laihuushäiriöllä, jota kliininen kokonaiskuva ei kuitenkaan vastaa. Jokin avainoireista (esim. kuukautisten pois jääminen tai merkittävä lihavuuden pelko) saattaa puuttua, vaikka paino on huomattavasti laskenut ja potilas pyrkii laihtumaan. Tätä diagnoosia ei tehdä, jos tiedetään, että potilaalla on painon laskua aiheuttava ruumiillinen häiriö. 

Huom. En tahdo laittaa postaukseen kuvia itsestäni laihimmillani, koska ei tee hyvää muistella sitä. Laitan vain joitain aiempia kuvia, joissa en vielä ole niin laiha, mutta joiden koen kuuluvan tähän postaukseen, koska ne kertovat tunnelmistani.

Yksi esimerkkipäivä elämästäni viime keväänä:

09.00 Herään Avan kanssa, käyn vaa’alla, syötän, pesen ja puen Avan.
10.00 Lähden vaunulenkille.
11.30 Palaan vaunulenkiltä, Ava nukkuu parvekkeella, käyn vaa’alla, merkitsen ylös kulutetut kalorit.
11.35 Menen jääkaapille, tuijotan jogurtteja, riisipiirakoita ja eilistä ruokaa. Suljen jääkaapin oven.
11.45 Menen taas jääkaapille, kaadan lasin appelsiinimehua.
11.50 Istun edelleen pöydällä tuijottamassa sitä lasillista appelsiinimehua. Nousen ylös ja kaadan mehun alas viemäristä. Otan lasin Pepsi Maxia. Merkitsen ylös Pepsi Maxista tulleen 0,3 kaloria.
12.00 Jumppaan. Teen 100 vatsalihasta, 100 selkälihasta, 100 kyykkyä ja 100 punnerrusta. Merkkaan kulutetut kalorit. Käyn vaa’alla.
12.30 Päässä heittää, pyörryttää. Syön kaksi riisikakkua. Merkkaan kalorit ylös.
13.00 Ava herää päiväunilta. Syötän Avan ja leikitään.
14.00 Lähdetään taas lenkille. Merkkaan kalorit ylös. Käyn vaa’alla.
15.00 Tuijotan taas jääkaappia ja yritän vastustaa nälkää. Onnistun.
15.15 Sotken eilistä ruokaa lautaselle ja heitän ruuan roskiin, jotta Topias luulee, että olen syönyt.
15.45 Topias tulee töistä, teen sille ruokaa, se yrittää saada mut syömään, en suostu, tapellaan.
16.30 Lähden kuntonyrkkeilyyn.
18.00 Kuntonyrkkeily loppuu, menen sieltä suoraan salille.
20.30 Tulen kotiin. Topias syö iltapalaa, mä katson telkkaria Avan kanssa.
21.30 Laitan Avan nukkumaan, Topias katsoo telkkaria, teen 800 haarahyppyä, lasken jokaisella hypyllä kaloreita.
22.00 Topias menee nukkumaan, mä jään jumppaamaan.
23.00 Menen sänkyyn.
03.30 Saan vihdoin unta.

Osaatko sanoa yhtä asiaa mistä syömishäiriösi lähti liikkeelle? Haukkuiko joku sinua ”läskiksi” vai mistä se alunperin lähti? Tajusin koko ajan olevani läski. Ja niin olinkin, BMI:ni oli ylipainon puolella, vähän vain, mutta kuitenkin. Kukaan ei haukkunut minua läskiksi(paitsi siskoni), yhtenä päivänä vain otin kuvan itsestäni peilin edessä ja tajusin, että vihaan peilikuvaani. Tajusin, että minun on pakko tehdä asialle jotain ja aloitin heti laihdutuksen.

Missä vaiheessa huomasit itse sairastuneesi? Entä läheisesi, milloin he asian huomasivat? Kyllä mä jotenkin alitajuisesti tiesin, etten ollut ihan terve, mutta en vain halunnut uskoa sairauteen. Etenkään kun en ollut tarpeeksi laiha. Koin, että tilani voisi edes lähennellä syömishäiriötä vasta sitten, kun olen todella laiha.

Kuinka paljon painosti putosi yhteensä? 26,6 kiloa. Ensimmäiset 10 kiloa lähti kuukaudessa. Pudotin painostani 30% eli melkein kolmasosan. Muutamassa hassussa kuukaudessa.

Oletko vielä täysin parantunut? En ole.

Huomasitko syömishäiriösi ensimmäisenä itse vai huomauttiko/sanoiko joku läheisesi sinulle asiasta ensin? En halunnut uskoa siihen itse. Topias ja Karo sen varmaan tajusivat ja yrittivät kauan saada minut hakeutumaan lääkäriin.

Otin tän kuvan kun järkytyin kuinka ISO mun maha mukamas oli kun söin leivän….

Mikä on syömistesi tilanne nyt? Todella epäsäännölliset. Välillä syön aivan normaalisti ja terveellisesti, välillä syön liikaa, välillä paastoan ja oksennan kaiken. Parantumiseni on vielä aivan kesken, mutta olen kuitenkin tullut paljon parempaan suuntaan.
 
Mitkä olivat mittassi silloin ja nyt, kuinka nopeasti laihduit? En tahdo kertoa painoani silloin, enkä nyt. Laihduin alussa todella nopeasti, 10 kiloa kuukaudessa,  sitten kroppani alkoi mennä säästöliekille ja laihtuminen hidastui.

Kuinka nopeast laihduit? Miten söit&liikuit sinä aikana? Alussa nopeammin, lopussa hitaammin ja jojotellen. Liikuin todella paljon ja liikkuminen oli täysin maanista. Saatoin olla lenkillä hirveissä tuskissa ja oksentaa kesken kaiken, koska vatsa sattui niin paljon. Silti vain juoksin ja hoin ääneen, että jokainen askel on kalori pois.

Koetko paineita lapsen kasvatuksessa syömishäiriöön liittyen, jotta avalle kehittyisi terve ja tasapainoinen itseluottamus ulkonäköön yms liittyen? Koen, mutta yritän pitää ne ajatukset taka-alalla, koska se ei vielä ole ajankohtaista. Huolehdin ensin omasta kehonkuvastani, jotta olen käypä vanhempi opastamaan Avaa samoissa asioissa. Minulle on tärkeää, että Avan itsetunto kehittyy normaalisti.

Onko se sun salainen blogi auttanut sua toipumisessa? Ei, koska jouduin poistamaan sen aika pian, kun ihmiset levittelivät sen sisältöä.

Aiotko kertoa Avalle joskus sh-taustastasi avoimesti? Vai pitaa ”omana tietona”? En tiedä vielä, riippuu tulevaisuudesta. Jos koen sen tarpeelliseksi niin kerron, mutta en aio sitä turhaan kaataa Avan niskaan.

Oletko nyt sinut kroppasi kanssa? En

Miten suhtautuisit jos Ava joskus sairastuisi? En osaa sanoa…. Olisin surullinen, järkyttynyt. Tekisin kaikkeni, että Ava parantuu mahdollisimman pian. Luulen kuitenkin, että nyt kun osaan nähdä kaikki merkit, ei Avan sairastuminen voi olla kovin todennäköistä. Ja vaikka Ava sairastuisi, olen varma, että huomaisin sen pian ja saisin Avan nopeasti hoitoon. Mut joo, hyi mikä ajatus, tuli kamala olo.

Miten toivoit ihmisten suhtautuvan sinuun sairastaessasi? Toivoin, että ihmiset vain ignooraisivat sen. Ahdistaa kun esim. äiti kyselee jotain. Tuntuu vieläkin tyhmältä sanoa, että mulla on syömishäiriö.

Milta tuntuu ajatus siita etta sh:t luokitellaan mielisairauksiksi? Ei miltään, koska sitähän se on. Mielen sairaus. Tiesittekö, että syömishäiriöinen ei tule enää saamaan ikinä mitään sairaskuluvakuutusta? Sucks.

Miten silloinen syömishäiriö vaikuttaa elämääsi tällä hetkellä? Vaikuttaa edelleen päivittäin.

Miten syömishäiriö vaikutti elämääsi silloin, kun se oli sinulla?
En ole vielä parantunut.

Miten selvisit sairaudesta?
En ole vielä selvinnytkään. Mutta selvisin parempaan suuntaan lähinnä Topiaksen ansiosta.

Miten suhtaudut nykyään laihoihin ihmisiin? Entä paksuihin?
Hävettää, mutta laihat ihmiset ahdistavat. En pysty syömään, enkä tahdo viettää aikaa hirveän laihojen ihmisten kanssa. En suhtaudu tukevampiin ihmisiin mitenkään erilaisesti, jokainen vartalo on omalla tavallaan kaunis.
Vika ei ole muissa ihmisissä, enkä ajattele muiden olevan läskejä, vain itseni.

Mitä ajattelet nyt itsestäsi?
En ole lähelläkään tyytyväinen itseeni, mutta toivon, että jonain päivänä olen.

Kauanko sinulta meni tajuta itse, että olet sairas?
Aika monta kuukautta. Tajusin sen varmaan silloin kun sain diagnoosin. Eli olisiko se nyt ollut touko-kesäkuun vaihteessa. Tosin kotonakin naureskelin vielä Topiakselle, että ”ne väitti, et mulla on syömishäiriö”.

Miten vanhempasi ja muu perhe ja Topiaksen vanhemmat suhtautuivat sairastumiseesi? Koetko, että olet saanut tarpeeksi tukea läheisiltäsi? Olen saanut ihan tarpeeksi tukea, tosin en ole oikein sitä halunnut, koska haluan että kaikki vain käyttäytyisivät kuin mitään ei olisi muuttunut. Vanhempani suhtautuivat hyvin, siskojeni kanssa en ole puhunut, en tiedä Topiaksen vanhemmista, että tietävätkö he edes…

Mua on myös mietityttänyt että miksi olet tuonut syömishäiriösi niin esille? Ikään kuin ”mainostaisit” sitä. Muistan kun itselläni oli sairaus pahimmillaan, en halunnut kenenkään tietävän asiasta, ja edelleen monen vuoden jälkeen aihe on todella arka. Auts. Kuulostipa töykeältä. Vähän ahdistava kysymys, kun sanoit ton samallailla kun kaikki ne anonyymit(ja ei niin anonyymit), jotka ovat haukkuneet mua huomiohuoraksi, joka vain kerää sääliä. Mutta tosiaan, aihe on mulle erittäin arka, mutta mä olen tottunut jo siihen, että tätä ruoditaan koko ajan… Alunperinhän kun kerroin syömishäiriöstäni, kerroin myös, että en olisi itse halunnut siitä kertoa. Mulle alkoi tulla kiristysviestejä, joiden takia mun oli pakko kertoa julkisesti tästä, koska en halunnut alistua kiristettäväksi. Joku niin sanotuista ystävistäni, joille uskouduin, levitteli tietoa eteenpäin.

Miten olet suhtautunut sairauden myötä toisten ihmisten syömisiin? Kauhisteletko (mielessäsi) muiden suuria annoksia, tai ruokailutottumuksia?
En kauhistele muiden syömisiä, lähinnä olen kateellinen siitä, miten vapaasti he voivat syödä. Jos minä ja joku kaverini syödää täysin sama annos, olen omasta mielestäni syönyt ihan liikaa, mutta jos kaverini sanoo samaa, aloitan heti saarnan siitä, miten terveellinen annos oli ja että pitäis syödä vielä enemmän. Kuitenkaan en osaa soveltaa sitä itseeni.

Entä miten suhtaudut laihoihin/lihaviin ihmisiin? Tunnetko/tunsitko kateutta laihoja ihmisiä kohtaan? Entä sääliä/ällötystä tai muita tunteita lihavia kohtaan? (esim kadulla jos tulee vastaan laiha/lihava ihminen)
Tunnen kateutta laihoja ihmisiä kohtaan. Lihavia kohtaan en tunne mitään ihmeempää kuin normaalipainoisiakaan. En ajattele muiden olevan läskejä, vain itseni. Eri asia, jos joku on oikeasti aivan sairaalloisen ylipainoinen, se pistää vähän ajattelemaan, että miten ihminen päästää elämänsä siihen pisteeseen. Mutta nyt olen oppinut ymmärtämään, että kyse voi olla sairaudesta, ahmimishäiriöstä tai jostain muusta oikeasti vakavasta. Samalla lailla varmasti ajatellaan anorektikoista; miten he ovat päästäneet itsensä tuohon pisteeseen.

Mitä mieltä olet siitä, että mediassa käsitellään syömishäiriöitä? Onko mielestäsi oikein tai väärin että esimerkiksi Salatuissa Elämissä käsitellään aihetta? Miten luulet sen vaikuttavan katsojiin? Että nuoret joilla on huono itsetunto saattavat ottaa vaikutteita siitä mitä mediassa näytetään? Tai blogisi ja kirjoitustesi kautta, että periaatteessa olet esimerkkinä heille, ja he ottavat vaikutteita sinusta?
En katso Salattuja Elämiä, joten en tiedä miten siinä on sitä käsitelty… Mutta mun mielestä toi aihe on tosi ristiriitainen. Joitakin nuoria se saattaa pelottaa ja pitää heidät poissa ”kokeilemasta” mitään tyhmää, toisille se saattaa taas olla inspiraationa. Mä tiedän, että mä itse ainakin olen katsonut syömishäiriödokumentteja vain ihailevasti, kauhistumatta kertaakaan… Mä olen ihan iloinen siitä, jos olen jollekkin esimerkkinä äitinä. Mutta en toivo olevani mikään esimerkki syömishäiriön suhteen. Enkä ole paljon tästä kirjoittanutkaan, joten en usko, että kukaan lukee blogiani siinä toivossa, että saa minusta ”thinspiraatiota”. Tämäkin postaus on mielestäni niin negatiivissävytteinen, että en usko sen voivan olla kenellekkään inspiraatiota antava. Jos vielä palais siihen mediaan niin tosiaan mun mielestä syömishäiriöiden puimisen mediassa voisi jättää, koska se antaa vähän glamorisoidun kuvan. Suomessa voitaisiin enemmänkin lisätä syömishäiriöistä valistamista kouluissa, joissa se on paljon asiallisempaa.

Onko sinulla ennen tätä, siis joskus nuorempana, ollut syömishäiriötä tai jotain siihen viittaavaa? En tahdo puhua siitä sen tarkemmin, mutta sanottakoon, että ei se ihan puskista tullut.

Minkälaista hoitoa saat sh:hon tällä hetkellä? Käytkö terapiassa? Koetko hoidon riittäväksi?
Onko sinulla jokin lääkitys mahdollisesti sh:hon liittyen? Jos on, mikä?
Minulla on tällä hetkellä käynnissä tällainen ”itsenäinen jakso”, 6 viikkoa ilman hoitokontaktia, koska vointini koettiin tarpeeksi hyväksi. Joulukuussa katsotaan taas jatkoa. Käyn psykologilla, psykiatrilla ja lääkärillä säännöllisesti. Mielestäni Liedon Psykiatrisen yksikön tarjoama hoito ei välttämättä ole se paras mahdollinen. Minulla on mm. ruokahalua lisäävä, ahdistusta vähentävä ja mielialaa parantava lääkitys, sekä ennestään paniikkikohtauslääkkeet painajaisiini. Syön myös unilääkkeitä, koska syömishäiriö vei yöuneni.

Ahdistutko kovasti, jos esim. kuntosalilla tai jumpissa tulee vastaan selkeästi anorektisia naisia? Valitettavasti kyllä…

Jäikö sinulla menkat pois laihtumisen seurauksena? Tulivatko takaisin, itsestään vai hormonihoidoilla tms.? Eivät jääneet, siksi anoreksiani on epätyypillinen. Menkat vain menivät täysin epäsäännöllisiksi ja todella niukoiksi, niin ettei niitä välttämättä edes sanoisi enää menkoiksi. Nyt ovat vähän parantuneet.

Jos voisit sanoa jotain n. vuoden takaiselle itsellesi, mitä sanoisit? En oikein tiedä…. Tekee mieli sanoa ”älä tee tätä itsellesi”, mutta en pysty sanomaan sitä, koska pelkään että sitten olisin nyt edelleen yhtä iso.

Miten suhtaudut ihmisiin joilla on syömishäiriö? Tuleeko sulle sellanen olo, että ”tota on pakko auttaa, ettei se koe samaa mitä itse jouduin kokemaan..” Mikä on sun oma suhteesi tällä hetkellä ruokaan ja syömiseen? Tulee juurikin tollainen olo. Yhtä ystävää olen yrittänytkin auttaa, koska en tahdo, että kukaan joutuu kärsimään tätä samaa, nyt kun tiedän kuinka kamalaa se oikeasti on. Suhteeni ruokaan on edelleen aika epäterve, mutta vaihtelevasti ja parempaan suuntaan.

Pelottaako sinua, että syömishäiriösi voi hankaloittaa tulevaisuudessa raskautumista? Pelottaa. Tosin tiedän, että hedelmällisyyteen vaikuttamiseen vaaditaan yleensä enemmän aikaa, mutta jokaisen vartalo on uniikki ja pelkään kyllä sitä.

Miksi haluat tuoda julkisesti sairautesi esille? ”20-vuotias äiti, epätyypillinen laihuushäiriö F50.1, 10/11 syntynyt tyttö, isi ja oma koti.” Miksi tuot sairautesi esille blogisi esittelyssä? Siksi koska nuo ovat ne asiat, joista blogini kertoo. Blogini kertoo minusta, Topiaksesta, Avasta ja tottakai myös syömishäiriöstäni, koska se on todella iso osa elämääni.

Tosta laihduin vielä viitisen kiloa

Ensimmäisen vauvavuoden pitäisi olla onnellinen. Saat nauttia uudesta tulokkaasta, totutella äitiyteen ja olla rauhassa kotona. Vaikka olen ollut onnellinen Avan kanssa, tämä vuosi on ollut elämäni onnettomin. En ole voinut olla päivääkään ajattelematta syömistä, laihdutusta, kaloreita ja painoa. En muista, koska olisin syönyt tuntematta ahdistusta. Toivon yli kaiken, etten olisi ikinä sairastunut, enkä joutuisi nyt kärsimään kaikista näistä syömishäiriön aiheuttamista fyysisista haitoista. Tämän vuoden ajan kalorilaskuri on ollut raamattuni ja en ole voinut nauttia liikunnasta, ystävien seurasta tai hyvästä ruuasta. Baariin lähteminen on vain ilta täynnä nestemäisiä kaloreita ja vessassa oksentamista. Ystävien kanssa kahville lähteminen vaatii kauhean suunnittelun, miten välttyä syömiseltä herättämättä huomiota. Aamuisin kuluu vähintään puoli tuntia vaatekaapilla kun kaikki näyttää kamalalta, kun on liian läski. Sukulaisten synttärit ja muut juhlapäivät ovat kauhulla odotettuja, miten voin olla syömättä, missä on vähiten kaloreita, miten voin oksentaa, pääsisinkö ostamaan laksatiiveja. Voi millainen tää vuosi olisi voinutkaan olla, jos olisin vain ollut tyytyväinen siihen isompaan kokoon. Mä aion tehdä kaikkeni sen eteen, että jonain päivänä voin tulla tänne kertomaan, että olen virallisesti parantunut. Tiedän, että se on todella vaikeaa ja vie aikaa, mutta mä uskon vielä joskus pystyväni siihen. Ja kuten silloin joskus sanoin, Ava ei tule ikinäikinäikinä kysymään sitä kamalaa lausetta. Miksi äiti ei syö?

Kommentit

100 kommenttia
Avatar

Moikka! Oli hienoa lukea kuinka rohkeasti ja avoimesti kerrot sairaudestasi, oot tosi vahva! Olen itse kärsinyt syömishäiriöstä yläaste aikoina kolme vuotta jolloin alimmillani painoin 38kg. Nyt olen ollut terveenä ja ”kuivilla” noin 4 vuotta. Lihoin 27kg ja nyt olen taas laihtunut stressin takia 13kg ja tiedän että olen parantunut sillä tunnen itseni jopa liian laihaksi ja toivoisin lihovani 😀 takana kyllä on pitkä ja vaikea terapia ja pakkosyönti mutta kyllä se oli sen arvosta! Pidin itse aiheeseen liittyvää blogia vielä vuosi sitten, mutta jouduin haukkujien takia lopettamaan ne hommat… Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia eteenpäin! Itselläni ei ole lapsia mutta työskentelen päiväkodissa joten osaan kuvitella kuinka rankkaa arkesi oikeasti onkaan. Muista että naisen on parempi olla hiukan pullea kuin laiha, kroppa ei muuten toimi! Olet täydellinen just tommosena kun olet, oot vielä niin super kaunis ja muutenkin suoer nainen!! Älä turhaan mieti että ootko liian iso tai tarpeeksi hyvä, sulla on ihana elämä täynnä iloa ja kaikkea mahtavaa!! Pysy vahvana ja terveenä<3! Kiitos ihanasta blogista!

Avatar

Mun mielestä mahtavaa että pystyt kuitenkin puhumaan asiasta. Ja uskon että tämäkin auttaa sua kohti parantumista. Ja en kyllä sitten alkuunkaan ymmärrä noita huomionhaku syytöksiä… Voimia sinulle!!

Avatar

Kiitos 🙂

Avatar

Voi Emilia, mä en pysty sanomaan mitään muuta kun sen, että sä oot selviytyjä♥

Avatar

Kiitos :))

Avatar

Kiitos rehellisyydestäsi. Ihailen kun uskallat olla niin avoin! Tsemppiä sulle jatkoon ja toivottavasti paranet. Kaikkea hyvää sinulle ja teidän perheelle! 🙂

Avatar

Kiitos 🙂

Avatar

Paljonko muuten olet pitkä ? Luin yhdestä postauksesta, että ”isoimmillasi” olit n. 76 kiloa, mikä ei ollut mielestäni edes paha ! Tietenkin riippuu ihmisen pituudesta, mikä on pahasti ylipainoa jne. Itsehän painoin viime vuoden keväällä jo 100 kiloa ja pituutta 169cm, ja painoindeksin mukaan olin vaikeasti lihava. Tällä hetkellä painoa n. 68 kiloa, ja vielä tavoitteena 5 kiloa pois 🙂

http://jenninpaivakirja.blogspot.fi/2012/10/matka-pullasta-hoikaksi.html Pientä mainostusta, pientä mainostusta 🙂

Avatar

Minun mielestäni on erittäin törkeetä tulla mainostamaan laihdutusblogia tälläiseen postaukseen! Et välttämättä tarkoittanut, mutta tämä on vain minun mielipiteeni

Avatar

Jenni Julia, oon 168cm. No se oli vaan mulle tosi iso lukema, koska oon aina ollut niin paljon pienempi. Tsemppiä sulle tavoitteen saavuttamiseen 🙂

Anonyymi, mä en ainakaan laittanut pahakseni.. 🙂

Avatar

Oot ihana ku uskalsit kertoa syömismöröstä avoimesti. Mielenkiintoista aina lukea tästä aiheesta, mut tuli paha mieli ku sun vuosi on ollu elämäsi onnetoin 🙁 itelleni taas oli onnellisin ku aloin syömään, sain Lukaksen ja paranin. Oot kaunis nuori nainen ja sul on ihana Ava, elämä edessä, mies ja kaikki hyvin, ei oo mitää järkee pelleillä ruualla ku kaikki on kuitenki hyvin<3 Toivon niin et paranet kokonaan 🙂

Avatar

Sä oot Heli niin ihana <3 Mä voin oikeasti jo tosi paljon paremmin ja oon varma, että parannun kokonaan 🙂

Avatar

Olet todella vahva ja rohkea, kun näin avoimesti vastailit kysymyksiin! kaikista niistä ihmisistä/anonyymeistä huolimatta, jotka haluavat jostain kumman syystä ilkkua tai satuttaa… (Believe me mäkin olen saanut aikoinaan osani tästä- yksi syy, miksi itse en rohkenis enää kirjoittamaan elämästäni nettiin näin avoimesti! itse en kestänyt sitä hirveää kritiikkiä…) Olet kaunis, vahva nuori nainen, äiti, sä pystyt voittamaan sh:n vielä! se ottaa aikansa, sairaus ei kehity yhdessä yössä eikä ikävä kyllä lähde poiskaan yhdessä yössä… Ota kaikki tarjottu apu vastaan, ettei sinulla menis liian monta vuotta hukkaan sairastaessa.
tsemppiä tosi tosi paljon! <3

Avatar

Kiitos paljon :)<3

Avatar

Miten sä oot voinut pelleillä noin kun sula on ollut elävä lapsi!

Avatar

Ootko tyhmä vai tyhmä

Avatar

Olet ihana 🙂

Avatar

Voi kiitos 🙂

Avatar

Rohkea, kaunis nainen ja äiti! Voimia paranemiseen ja pikku neidin hoitoon. Oma äitini on ollut koko elämäni syömishäiriöinen ja olen joutunut lapsena näkemään vierestä kun äiti ei vaan jaksa nousta lattialta hakemaan edes lasillista vettä. Se on kamalaa. Itse en sairastunut vaikka lähellä olikin. Toivon ja tiedän että vielä tulee se päivä sinulle että voit sanoa parantuneesi 🙂 Kaikkea hyvää teidän perheelle! Täällä koitan myös nuorena äitinä kasvattaa mahdollisimman terveet ja hyvinvoivat lapset omista ”demoneista” huolimatta.

Avatar

Voi kiitos 🙂 mä toivon parantuvani niin, ettei Avalle ehdi jäämään muistoja mun syömishäiriöstä… Tsemppiä sulle <3

Avatar

Olet todella rohkea, kun uskallat olla näin avoin syömishäiriöstäsi. Ainakin omalla kohdallani se avoimuus on myös tavallaan auttanut: anoreksia vain voimistuu, mitä enemmän sitä salailee.
Se on SAIRAUS, jota ei tarvitse hävetä – se ei ole jotain ”pelleilyä”, jonka olisit vapaaehtoisesti valinnut tai mitä olisit halunnut tietoisesti tehdä itsellesi ja läheisillesi. Tämä näyttää joillekin anonyymeille olevan aivan uutta tietoa..

Toivotan sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää sekä voimia taisteluun syömishäiriötä vastaan. On hienoa, että tiedostat jo nyt sen, kuinka tärkeää jo Avan takia on, että parantuisit, ja että sinä itse tahdot parantua.
Tsemppiä! <3

Avatar

Kiitos ihanasta kommentista <3:'))

Avatar

<3

Avatar

<3

Avatar

Tosi rohkeeta kirjottaa tästä enkä sanois että tää antas huonoa mallia teini ikäsille. Mulle tuli huono olo kun mietin kuinka paljon oot joutunu kärsimään 🙁 toivottavasti pääset mahdollisimman nopeasti yli asiasta. Olen onnellinen sun puolesta että sulla on ympärillä niin ihania ihmisiä että ne tukee ja kuuntelee sua. En osaa sanoa mitää järkevää ja haluisin vaa pystyy auttaa mahollisimman paljon vaikka en sua tunnekkaan. Oot ihana äiti avalle näiden sun tekstien perusteella ja muista muistuttaa itteäs sen lisäks myös siitä että oot kaunis nuori nainen.

Avatar

Kiitos :)) ootte kaikki niin ihania

Avatar

Miten sä vaan pystyit oleen syömättä? Tai ku tosi monellahan se kaatuu sit siihen ettei itsekuri riitä siihen syömättömyyteen. Ajattelitko vaan että ”oon läski, pakko saada laihdutettua” tms ? 😮 Hassua, mutta voimia ja tsempppiä lopulliseenkin parantumiseen! 🙂 Oot kaunis niin nauti nyt siitä kaikesta mitä sulla on! 🙂

Avatar

mä olin vuos takaperin viikon syömättä protetina yhdelle ihmiselle.se onnistu hyvin ainoa miinus että kärsin sitten kuukauden neste hukasta kun en juonut sillon mitään.ja Emilia oon ylpee sun rohkeudesta 🙂

Avatar

Mä en viiti vastata tähän mitään etten tuu vahingossa jaelleeksi ”vinkkejä” 🙂

Avatar

En koskaan tuu ymmärtämään miten sulla riittää tota rohkeutta!
Paljon tsemppiä <3

Avatar

Kiitos<3

Avatar

<3 oot vahva ja selviytyjä! niin samoja tunteita kävin 18- vuotiaana läpi… tosin en "onneksi" sairastunut noin pahasti että olisin lääkäriin joutunut mutta kalorit oli mulle vuoden pakkomielle… vielä tänäkään päivänä vanhemmat ei tiedä että olin sairas silloin:/ toivottavasti näät kuinka upea nainen olet<3 🙂

Avatar

Kiitos paljon <3 Toivottavasti sä olet pystynyt kokonaan unohtamaan sen kaloripakkomielteen 🙁

Avatar

Voi sä olet rohkea ja vahva tyttö. On todella hienoa et sä pystyt kertomaan tästä avoimesti.. Voimia <3

Avatar

Kiitos<3

Avatar

Mun mielestäni on kanssa ihan mahtavaa, että pystyt jotenkuten edes kertomaantunteistasi ja syömishäiriöstäsi! Kamppailen itse samoista asioista tällä hetkellä..

Tsemppiä ihan kauheesti sulle ja koko perheellesi <3

Avatar

Kiitos 🙂 <3

Avatar

Oot rohkea! Ja maailman paras äiti Avalle, oli syömishäiriö tai ei! Kiitos kun piristät päiviäni!

Avatar

Voi kiitos :))

Avatar

Mulleki tuli paha mieli sun puolesta! Varsinkin tosta, että sua kiristettiin sairaudella.. Vaikka mu mielestä rehellisyys on loppupeleissä vaa hyvästä ja se, että tulit julkisesti ulos sh-kaapista, oli tosi rohkeeta!

Jokainen päivä on uusi taistelunsa, mutta kyllä ne taistelut kannattaa käydä 🙂 Sullakin on paljon syitä taistella terveemmän elämän puolesta. Muuta en nyt osaakaan sanoa..

Avatar

Joo, se oli kyllä tosi törkeetä. Oisin kuitenkin tahtonut omasta päätöksestä tulla ”kaapista ulos” :/

Avatar

Olitko lopettanut Avan imettämisen kun sairastuit ja sairautesi paheni?

Avatar

Olin lopettanut, en ikinä vaarantaisi Avaa, se ohittaa päässä käskyjä huutelevan sairaudenkin. Joten et valitettavasti pääse syyttelemään minua siitä, että olen myrkyttänyt Avan kun laihtuminen aiheuttaa rasvavarastojen kuonan ja myrkkyjen siirtymisen äidinmaitoon.

Avatar

<3

Avatar

<3

Avatar

<3

Avatar

<3

Avatar

vaikken tunne suo tai tiedä mitään muuta sun taustoista, mutta oon lukenu sun blogia nyt melkein kuukauden, ja vaikkei tää ehkä sulle merkkaa hirveesti mitää mut oon tosi ylpee että teet töitä ton etee että parantuisit! itelläki oli pientä taipuvaisuutta pakkomielteisee laihtumisee ja tunsin itseni erittäin lihavaksi, ja olinkin hieman ylipainoine, 160cm 63kg, kuitenkin ystävät sai ajatukset muuttumaan ja olen tyytyväisempi itseeni nyt kuin silloin 3kg laihempana, nyt käyn salilla sain kiinteytys mielessä sillä olen oppinu hyväksymään että mulla on isot muodot 🙂
sä olet kaunis ja vahva nainen, pystyt selättämään minkä tahansa vastoinkäymisen eikä kenenkää pitäis kiristää suo tollasella asialla, se on sun oma elämä ja oma päätös haluatko noin henkilökohtaista jakaa täällä !

Avatar

Kiitos paljon 🙂

Avatar

Anteeksi Emilia, ei ollut miteenkään tarkoitus kuulostaa töykeältä. Ehkä muotoilin kysymyksen huonosti. Mutta tuo ”toivoin että ihmiset ignooraisivat sairauksen” on ristiriidassa siihen, että otat asian esille blogin esittelyssä. Tai se, että sairauttasi kuitenin ruoditaan koko ajan. Jos jättäisit kaikki kommentit liittyen syömishäiriöösi huomioimatta, jossakin vaiheessa ruotiminen varmasti loppuisi.

Joka tapauksessa olet hurjan rohkea kun puhut niin avoimesti sairaudestasi. Ehkä sen takia juuri kysyinkin tuota, sillä se tuntuu itsestäni niin mahdottomalta, luonnottomalta että kirjoittaisin asiasta näinkin avoimesti. Vielä kerran pahoittelut tahattomasta töykeydestä. Ja tsemppiä tulevaisuuteen. Tiedän mitä käyt läpi.

Avatar

Ihanaa jensku etta pyysit anteeksi!

Avatar

Tarkotin tolla ignooraamisella lähinnä sitä, ettei läheisten tarvitsisi koko ajan kysellä, että miten menee nyt sh:n kanssa… Ei mua häiritse se niinkään täällä blogin puolella, tuntemattomille on helpompi puhua kuin läheisille, joita asia koskettaa niin paljon. Mutta kiitos, ja ei se mitään! <3

Avatar

Hieno postaus 🙂 Hyvä kun pystys olemaan rehellinen itsellesi, paljon tsemppiä <3

Avatar

Kiitos :)<3

Avatar

Emilia, olet erittäin vahva nainen ja roheudesta puhumattakaan, rohkeutta sinulla riittää. Ava saa olla super onnelinen kun sillä on noin upea äiti! Ole ylpeä itsestäsi, lähetän voimahaleja <3

… Asiasta kolmanteen, sinulla kun on tuo Avan jalanjälki selässäsi. Miten ja millä sait sen painettua niin että se saatiin tatuoitua. Painoitko esim. sormiväreillä paperille ja veit sen tatuoialle vai miten? 🙂

Avatar

Kiitos :)) Tuo jalanjälki otettiin sairaalassa, eli en tiedä miten 🙂

Avatar

Tiiän, että muiden kehut ei saa sua parenmaan, mutta ehkä edes tuo hetkellistä hyvää mieltä! Joten sanon nyt sydämmestäni, että olet upea, kaunis ja omaat täydellisen vartalon, mun unelmavartalon!
Voimia sulle hurjasti<3

Avatar

Kiitos paljon<3

Avatar

Oikein paljon jaksamista sinulle! <3 Aloitin sun blogin lukemisen kaauan sitten, Ava tais olla just syntyny.. 🙂 Mun mielestä oot aivan ihana ihminen ja tosi rohkea! Tsemppiä paljon 🙂

Avatar

Kiitos<3 :))

Avatar

Kiitos tästä. Oli paljon tuttua ja tuli esiin asioita, jotka meillä lienee vielä edessä. T: meijjän mammalla on sh

Avatar

Paljon tsemppiä <3

Avatar

kiitos! kyllä tämä vielä hyväks kääntyy..jotenki..jossain välissä (:

Avatar

Sairaalloisen ylipainoinen —- > sairaalloisen laiha

Samaa voi kysyä laihalta, miksi on päästänyt itsensä tuohon kuntoon

Avatar

Sitähän mä tossa sanoinkin

Avatar

musta on mahtava et ymmärrät myös sairaalloisen lihavia. Jotenki kuullostaa aina ihmisen suusta niin tekopyhältä, että anorektikot on aina niin raukkoi ja sympatiat tulee aina kaikilta ja eihän ne voi mitään. Sit lihavat on yhtäkkiä kamalii hirviöit jotka asuu mäkkäris? Uskaltaisin sanoa et ihmisist jonka BMI ylittää reippaasti sen 40 rajan suurimmal osal on ihan oikeasti ihan yhtä vakavia ongelmia syömisen kanssa ku. anorektikolla, laihtua/lihoa voi mutta jossei hoitoa hanki niin jää loppuelämäksi sisälle se rikkinäinen ihminen jonka suhde ruokaan on ihan sairas, jos edes sattuu elämään sillä tavalla kovin pitkälle.

Avatar

Ennen kuin itse sairastuin en osannut ajatella sitä niin, mutta tää on tosiaan avartanut ajatusmaailmaa, enkä enää tuomitse ihmisiä tuntematta 🙂

Avatar

Mua ihmetyttää vähän, miten jotkut viittii kommentoida jotakin todella törkeää näihin sun postauksiin. On asioita, joita ei saa/voi sanoa kenellekään, edes pahimmalle viholliselle (esim. se kommentti, josta mainitsit fbssä).

Syömishäiriö on kauhea sairaus, niin kuin on esim. masennuskin. On hienoa, että uskallat kirjoittaa siitä näin avoimesti. Ne, jotka ei oo kokenu mitää ns. psyykkistä sairautta ei tiedä mitä se on – tai millaista se on: kun sille ei vaa ite voi mitää.

Vaikka tää sun postaus aiheuttaa kiukkua joissakin lukijoissa (en kyllä ymmärrä MIKSI), toivottavasti se avartaa myös joidenkin lukijoiden ajatusmaailmaa näiden asioiden suhteen (ja miksei muidenkin asioiden). Mikään kun ei ole mustavalkoista tässä elämässä.

Oot todella mahtava äiti ja hienosti oot jaksanu. Toivottelen sulle voimia – you can do it! Ihanaa loppuviikkoa 🙂

Avatar

On jo tosi hyvä,et pystyt puhumaan/kirjoittamaan tästä aiheesta.Sä oot rohkee ihminen ja mä uskon todella,että tuut pärjäämään hyvin!:)
Paljon voimia sulle♥

Avatar

Mie tunnistan itseni niin jotenkin tosta sun rytmistä.. Pelkään kokoajan lihovani ja käyn lenkillä ja salilla ja teen vatsoja ja kyykkyjä.. Pelkään tavallani sairastuvani syömishäiriöön mutten halua myöntää että siihen on vaara mulla sairastua. Toivoisin että näkisin itseni niinkuin muute enkä kunnon läskikasana ja semmoisena.. Voimia paranemiseen!<3

Avatar

Sait täältä uuden lukijan, menny tästä päivästä n.3h lukiessa kaikki postauksesi 🙂 Tosi jees blogi! Ainoa ongelma on vaan, että aiheutit kamalan vauvakuumeen tänne päin.. 😀 haha. Paljon tsemppiä sinne, ei oo varmasti helppoa, mutta vaikutat vahvalta ihmiseltä. Uskon ja toivon, että selviät sairaudestasi 🙂 ps. Ava on niin yli-söpö <3

Avatar

Tsemppiä sulle! Mä sairastuin vajaa 6 vuotta sitten syömishäiriöön ja se on edelleen osa jokapäiväistä elämääni, vaikka pahin on mennyt ohi jo. En ole uskaltanut käydä 3 vuoteen vaa’alla, koska tiedän, että se taas pahentaisi tilannettani. Pyrin nykyään uskomaan vaan peilikuvaani ja vaatteisiini (jos ei vaatteet kiristä, niin kaikki on hyvin 😉

Avatar

Musta tuntuu niin uskomattomalta että on niin kylmiä ihmisiä jotka on kiristänyt tuolla syömishäiriön kertomisella ja yleensäkki miten paljon tarkoituksella loukkaavaa näihin blogeihin anonyymisti kommentoidaan. Sä oot niin rohkea kun siitä huolimatta kirjoitat tästä asiasta. Tsemppiä jatkoon, mä uskon että tulee vielä päivä jollon syöminen ei ahdista sua ollenkaan!

Avatar

Oot ihan järjettömän rohkee ja älyttömän kaunis! Vaatii varmaan aika paljon kertoo tosta, ku et oo viel täysin parantunu. Jotenki ihailen tota sun sitkeyttä. Mut tsemiä sulle ja sinnittele!♥ Tuut viel voittaan ton sairauden, vaik se vaatii aikaa.

Avatar

tsemppiä! oot vahva.

Avatar

Mäkin valitettavasti(ko) tunnistin itseni. Mulla hiukan nuorempi tyttö kuin sulla Emilia. Perjaatteessa itse olen siinä vaiheessa että haluankin vain laihtua enemmän ja pelkään koko ajan että kiloja tulisi yhtään lisää.
Mulla on tarkka liikunta ohjelma joka päivälle ja toi jääkaapilla käyminenkin on niiiiin tuttua.
En ole puhunut kellekään tästä enkä aio.
(Lähes) Kaikki naispuoliset ystäväni ovat huomanneet laihtumiseni. Ainakin ovat siitä sanoneet. Itse mä en sitä vaan huomaa paitsi vaa’asta..
Mua ahdistaa aivan järkyttävästi jos joku sanoo mun laihtuneen. Tekee vaan mieli huutaa ”HILJAA ÄLKÄÄ PUUTTUKO MUN VARTALOON”.. Miespuoliset eivät, eivätkä vanhempani ole huomanneet mitään. Kumppania minulla ei edes ole.

Hyvä että sä oot saanut apua. Mä en toisaalta edes halua..
Ja kun sanoit että tuskin kukaan tätä thinspona käyttää. Niin joo en myönnä mutta samankaltaisessa tilanteessa kuvittelen olevani. Ja kun puhut sun treenaamisesta niin kyllä se motivoi…

Anteeksi etten pysty kirjoittamaan omalla nimellä..
Voimia sulle ja koko perheelle asian suhteen. Sulla on ihana tytär ja oot todella kaunis Äiti.

Avatar

Oot ihan hirmuisen rohkea, kun uskalsit kirjoittaa tän kaiken, kertoa tän kaiken niistä kaikista kauheista anonyymeistä sun muista huolimatta. Oon seurannut tätä blogia nyt vuoden, ja pakko sanoa että tyyliin ihailen sua ihan kybällä, oot vahva luonne, mielenkiintoinen kirjoittaja, ja hyvä äiti. 🙂 Multa löytyis sulle blogihaaste (*klik*), jos kiinnostusta tai jaksamista riittää, muilta osin ei muuta kuin ihanaa loppusyksyä teille! Jännää nähdä, minkälaista juttua tuosta joulukalenterista saa irti. 🙂

Avatar

Vaikken sua tunne, tää postaus sai kyyneleet silmiin. Oon lukenut sun blogia nyt vähän aikaa ja mun mielestä oot hirveen rohkea että kirjoitat näinkin henkilökohtaisesta asiasta.
Mun kaveripiirissä on pari tyttöä, joilla on syömishäiriö. Tuntuu aika pahalta ettei voi kauheesti auttaa, mutta kuten se on sanottu ”se on mielensairaus” ja sairastunut voi vain itse siihen vaikuttaa.

Toivottavasti pääset pian siihen mielentilaan että oot tyytyväinen omaan kehoos ja oot terve.
Hirveesti tsemppiä! 🙂

Avatar

Ihailen oikeesti, et miten avoimesti pystyt kertoo tosta sun sairaudestas ! Voin vaa kuvitelle, että se ei oo todellakaan helppoo ! Mut oot jo voiton puolella <3 Tosi paljon tsemppii sulle, sä tuut vielä voittamaan tän taistelun !

Avatar

Voi sua. <3

Oot niin rohkea kun uskallat kertoa täällä noinkin henkilökohtaisesta sairaudesta. Minä (ja näköjään monet muut täällä blogimaailmassa) kannustamme sinua parantumaan. Mua niin nolottaa se kuukausia sitten ihastelu hoikustunutta varttasi kohtaan, en arvannut ollenkaan että kärsit syömishäiriöstä. Voin veikata että sinun täällä kertomat asiat voivat auttaa joitain muita ihmisiä jotka kamppailet saman sairauden parissa. Että niitä ei tarvitse piilotella ja että porukka voi tukea parantumisessa.

Halauksia.

Avatar

Mulla suoraansanottuna tuli itku, ku luin tätä, oon ite kokenu saman ja mullaki on pieni tyttö. Vieläki, joka kerta ku katon peiliin nii tuntuu, että mun pitäs saada kaikki pois, mutta en oo enää niin sairas, että tekisin, ajattelen mun lapsen parasta.

Avatar

tuli kyynel silmään varsinkin kahden viimeisen lauseen aikana!

sä paranet vain jos sä haluat ja uskot siihen! tsemppiä 🙂

Avatar

Älyttömästi tsemppiä sulle SH:sta ”paranemiseen” sehän seuraa koko loppuelämän mukana, enemmän tai vähemmän. Uskon että kulunut vuosi on ollut sulle äärimmäisen rankka. Varmaan sun läheisille ja Topiakselle myös. Musta on hienoa että sä kerrot Anoreksiastasi näin blogissa, se voi osin olla terapeuttista sulle ja joo, sävy on todella negatiivinen, en usko että teksteistäsi on kenenkään Thinspiraatioksi, ainakin toivon niin. Yksi ystävä sairastui, sille tielle jäi. Toivon tosissaan että jaksat tsempata vielä, jos et itsesi niin ainakin Avan takia niinkuin sanoit. Hirveästi tsemppiä teille kaikille kolmelle. PS. oot ihan älyttömän rohkea nainen, ja hyvä äiti, sen verran mitä blogista nyt voi päätellä 🙂

Avatar

Paljon jaksamista ja onnea parantumisen kanssa! 🙂 Tiedän, ettei se ole helppo tie, mutta kyllä se siitä ajan kanssa helpottuu. Ehkä suurin askel on myöntää itselleen ja muille olevansa sairas. Ja sinä olet kuitenkin sen jo tehnyt. Valoisia päiviä sinulle ja perheellesi! 🙂

Avatar

Todella rohkeeta tulla tänne kertomaan sh:sta, vielä kun et ole edes kokonaan parantunut. oot tosi rohkee ja tosi ihanaa kuulla että oot parantumaan päin. ja joo niinkun jossain muussakin kommentissa sanottiin, 2 viimestä lausetta saivat tunteet pintaan. paljon paljon tsemppiä parantumiseen, vaikka en sua tunne, tiiän että pystyt siihen. <3

Avatar

Ihailen rohkeuttasi ottaa tällainen arka aihe esiin! Alkoi toden teolla harmittamaan, kun luin siitä ”kiristyksestä” mitä olet kaiken muun lisäksi joutunut kokemaan. Toivottavasti paranet pian ja opit sitten taas rakastamaan vartaloasi <3 Onneksi sulla on Topias ja Ava <3 TSEMMPIä!

Avatar

Tsemppiä Emppu! 🙂

Avatar

Kerrankin joku anorektikko, joka on ollut koko sairausajan normaalipainoinen.

Avatar

Avatar

mun on pakko vastata tähän, vaikka tästä kommentista on aikaa. syömishäiriö on mielenterveydellinen sairaus. ei sitä välttämättä ulospäin näe. syömishäiriöhän on sitä miten sä suhtaudut ruokaa. jos se on sairas ja kieroutunu voi mun mielestä sanoa sitä syömishäiriöksi, sillä sulla ei ole terveellinen kuva ruuasta. syömishäiriötä voi sairastaa siis ihan hyvin normaalipainoinenki ihminen, anoreksiaa voi sairastaa jopa vähän pyöreämpi. kaikki on kiinni sun mielestä. sieltä se kaikki alkaa, ja sinne se loppuu!

Avatar

Moi,

Tuliko tuo läskiksi haukkuminen sun siskon puolelta Avan syntymän jälkeen vai oliko kyse esim. murrosikäistein huutoriidasta (joita minäkin siskoni kanssa olen harrastanut). Sanoilla on kyllä suuri mahti kun jäävät mieleen..tsemppiä!

Avatar

Syömishäiriö on kamala juttu. TSEMPPIÄ HIRVEESTI SULLE !!! Mun paras ystävä sairastu ja ite huomasin sen, ku ei kouluruoka maistunu ja kävi tosi useina päivinä lenkillä ja tarkisti välitunneilla kuinka paljon kaloreita siinä omenaviipaleessa olikaan…(en vain ymmärtänyt asiaa) En tiedä miksi, mutten tehnyt mitään, yritin saada hänet tietty syömään kouluruokaa, tuloksetta. Oli kuulemma huono olo, täys vatsa, hyvää ruokaa kotona, jolle halusi ”jättää tilaa” yms. Tiesin ettei asian laita ollut tämä. Mutten sanonut asiasta kenellekkään, enkä sanonut suoraan hänelle, en edes vihjannut. En kai uskonut siihen, että minun paras ystäväni voisi sairastua, ne on niitä asioita joita ”ei käy koskaan itselle tai tuttaville” Olen usein itkenyt sen takia, etten sanonut kenellekkään ja että päästi hänet huonoon kuntoon. Eihän se tietenkään ole minun tehtäväni, mutta minun olisi pitänyt tehdä jotain… Nyt hän käy hoidossa ja on jo paranemaan päin -hitaasti. Ei parantuminen koskaan ole nopea. Näin olen kuullut. Ettäkö olisi nopeampi jos olisin kertonut jollekin? Mutten tehnyt niin. Miksi? En tiedä.
Halusin vain avautua(sitäkin) ja kertoa, että sullakin on ihmisiä, jotka rakastavat ja välittävät. Ja joiden vuoksi tulee taistella.

Avatar

Tiän että luen ja kommentoin tätä hieman myöhässä mutta siis tuskin sattumalta tähän postaukseen eksyin ja nyt oli vaan pakko kommentoida että kiitos. Ihan aluksi kun tätä postausta luin aloin vaan tuntemaan kateuttua tota sun saavutusta kohtaan, mulla on itelläni aina ollut vaikeuksia ja huonoilla tavoilla oonkin kiloja saanut pois mutta edelleen olisi paljon tekemistä ennen kuin ikinä voisin olla tyytyväinen. Mutta haluan sanoo sulle että kiitos, kiitos että kerroit näin avoimesti näistä haitoista jotka jää vielä pitkäksi aikaa ja hei älä todellakaan välitä noista ”miks hehkutat sun anoreksiaa” kommenteista! munmielestä se on iso osa elämää ja on vaan mahtavaa että pystyt kirjottaan siitä näin avoimesti! hei paljon siunausta sulle ja sun perheelle:)

Avatar

Hei, eksyin sivuillesi ja luin tarinaasi. Oli pakko kirjoittaa. Oon ite sairastanu kanssa pahan syömishäiriön nuoruudessa ja parantuminen käynnistyi kunnolla oikeastaan vasta ensimmäisen lapsen syntymän myötä. Mulla raskausaika oli jotenkin tervehdyttävä kokemus, kun ymmärsin että vihaamani kroppa voi tuottaa myös jotakin hyvää, ihanan lapsen. Raskausaikana myös syöminen oli helpompaa, kun ajattelin, että syön ensisijaisesti lasta varten, että se kehittyy ja kasvaa. Ensimmäisen lapsen syntymästä on jo useampi vuosi ja toipumisprosessi jatkui vahvasti lapsen syntymän jälkeen. En tiedä, miten mun olis käynyt ilman raskautta, mutta koen, että raskaus tavallaan paransi mut. Silti, kuten muutkin on täällä jo todenneet, on syömishäiriö asia, jonka suhteen pitää olla tarkkana loppuelämä. Mulla esim. suhde liikkumiseen on vieläkin aika vaikea ja addiktoidun helposti liikkumaan liikaa. Tuolloin olen huomannut, että myös vanhat ajatusmallit sh-ajoilta nousee helposti pintaan. Tärkeää on kuitenkin noissa hetkissä tunnistaa vaaralliset merkit ja painaa jarrut päälle heti. Koen, että tässä terapia, jossa kävin useita vuosia ja käyn edelleen, on ollut tärkeä, koska syömishäiriö myös helposti muuttaa muotoaan johonkin toiseen ongelmaan tai neuroosiin. Halusin kirjoittaa sinulle toivottaakseni voimia. Tiedän, että paraneminen on mahdollista, vaikka se sairauden tai paranemisprosessinkaan keskellä ei siltä yhtään tuntuisi. Mutta se on ja se todellakin on sen arvoista! Nyt, muutamien vuosien jälkeen, olen itse jo päässyt syömishäiriön maailmasta pois niin totaalisesti, että on jopa vaikea täysin muistaa, kuinka kamalaa se oli, mutta kirjoituksiasi lukiessasi havaihduin muistelemaan niitä aikoja ja voin täydestä sydämestä sanoa, että paraneminen kannattaa! Paljon voimia sinulle ja koko teidän perheelle!

Avatar

Hei.Katsoin ton erillaiset äidit jakson ja sen jälkeen oli pakko päästä lukemaan näitä sun blogi tekstei.Uskomattoman rohkea olet kun kerrot sh:sta julkisesti, mut niinhän sen pitäiskin saada kertoa vaikeasta ja hengenvaarallisesta sairaudesta jossa lähtökohtana parantumiselle onkin sairauden myöntäminen siitä kertominen ja päivittäinen taistelu sh:ta vastaan. Sairaushan saa vaan lisää voimia salailusta/ kaksoiselämän ylläpidosta. Oon itse sairastanut epätyypillistä sh:ta jo yläasteella ja bulimiaa 3-vuotta aikuisiällä,mutta nyt onneksi olen parantumisen tiellä vihdoinkin ja ajatus siitä että tästä voi sittenkin parantua on mahdollista! mutta sen eteen on tehtävä töitä ja kohottaa mm. itseluottamustaan ja näin se oman kuvan sietäminenkin helpottuu 😉 😀 Harmillista vain on hoidon ja tuen ja ymmärryksen puutteellisuus tässä sairaudessa. Moni ei edes nää tai huomaa toisen voivan huonosti ja moni ei uskalla kertoa selviytymisestää julkisesti ja mahd. auttaa muita koska henkilö itse saattaa saada muilta vain kuraa niskaansa niin kuin olet itsekkin valitettavasti saanut 🙁 se on niin väärin 🙁 tuntuu myös että sh:n hoidossa on aikapaljon puutteita avunannossa mm. miten soveltaa/ taistella joka pv arjessa sh:taan vastaan. Ps: Kiitos avoimuudestasi ja rohkeudestasi 🙂

Avatar

Hei emilia:) Katsoin varta vasten erilaiset äidit syömishäiriö taustasi takia ja tietenkin minäkin sitten halusin päästä blogiasi seuraamaan. Itselläni tulossa neljäs lapsi (huhtikuu 14) ja sairastuin pakkomielteiseen ritualisoituun syömisen välttämiseen -näin se diagnosoitiin- kolmannen lapsen ollessa n 8 kk den ikäinen. tästä on nyt n. 4 vuotta. Laihdutin/laihduin kotitöiden ja lasten ulkoiluttamisen ohessa n.12 kg 1,5 kk dessa 160cm/56kg-44kg aan. seuraava puoli reilu puolivuotta oli painon kanssa ylläpitoa-ja tätä seurasi 2 kkden sairaalajakso-masennuksen takia. Myöhemmin oireilu helpotti, vaikka aina ajoittain on ollut korvaankuiskaajana päivittäin.ja muutamia takapakki jaksoja on ollut. nyt kun odotan lasta olen joutunut erilailla kasvotusten vääristyneen kehonkuvani kanssa ja ahdistun valtavasti tilanteesta, johon en voi itse vaikuttaa tahtomallani tavalla..hallinnantunne katoaa.rupea nyt nestekuurille kun pieni tarvitsee ravintoa…ja vaikka en söisi kummemmin kroppa kerää tarvittavaa massaa raskaudden sujumiselle silti..paino nousee jatkuasti -myötävaikuttamatta. lähtöpaino oli 52kg ja nyt jo paino noussut 58 aan kg aan. hirvittää 60 kg ylitys ja se, että ei voi tehdä mitään paisumisellensa.. aiemmin ei ole laihtumisessa kyse ollut varsinisesti kiloista-vaan hallinnantunteesta että en syö tai syön määräämäni verran-en ole liieemmin koskaan juossut puntarilla-käsipelillä koitellut luista missä mennään-mutta nyt on tullut tärkeäksi laihuus…. herkuttelu ajatuksella saada olla ensi kesänä luuta ja nahkaa. -toki vältän parhaani mukaan tälläisen tilanteen ja minulla on terapeuttista tukea saatavilla, mutta sitä tosiasiaa se ei poissta etteikö sairauden kanssa takkuaisi odotusaikanakin-varsinkin silloin. yhtä lailla alkoholisti tai narkkari joutuu odotusaikana päivittäin tekemään valinnan lapsen takia ja äitiyttään varjellakseen siitä että ei ota. samalla lailla takkua on syömisasioita sairastavilla-yhtään sen huonommaksi äitiyttä se ei tee. Olen kiitollinen siitä, että toit karuisempaakin puolta esiin ohjelmassa-sitä, että haluat oman kroppasi takaisin ja että ahdistaa vatssan kasvu-ulkopuolelta tulee usein painostusta rakastaa itseään ja mahaansa ja ajatella vain vauvaa–ymmärrät varmaan mitä tarkoitan. tämän takia monta kertaa myös oikeista asioista niiden rumilla nimillä avoin puhuminen jää,vaikka se jos mikä helpottaisi sh tä ssairastavan odottajan tilaa ja tulevan kuvaa.neuvolassa olen pyytänyt antamaan tukea minulle tässä asiassa- huomauttavat painon tulosta-ja lisäävät-sulle kyllä saa painoa tullakin. jos saa- niin miksi siitä pitää edes mainita että tulee normaalia enemmän viikossa ym… minussa herää sellainen kiukkuinen pieni itkevä lapsi, joka haluaisi heittää vaa an seinään ja haistattaa vitut niiden kiloille ja koko lihomiselle. koko mahale.
meni omaksi sairaskertomuksesksi tämä mutta kuitenkin.
Kiitos emilia siitä, että kerroit avoimesti sh stäsi ja siitä kuinka se vaikuttaa odotusaikana. kerroit totuuden- sairastamalla ja olemalla silti hyvin rakastava ja lapsiaan ajatteleva äiti<<<<3 voimia rakkautta ja iloa sinulle arkeen, parisuhteeseen ja itsesi kanssa työskentelemiseen- olet hieno nainen:)

Avatar

Emilia! Näin sut erilaisissa äidissä ja alkuun olin hyvin vihanen ja ällistynyt kun mm. puhuit itsestäsi, ulkonäöstäsi ja asioihin suhtautumisestasi. Ymmärsinkin lopulta olevani todella vihainen itselleni, nimittäin olen paininut samaisen sairauden kanssa jo miltei 8 vuotta.Koin itseni käyttäytyneen ja ajatelleen aivan samalla tavalla ja tuntui kuin olisit kertonut minun ajatuksiani! Luulin jo olleeni ”tervehtynyt” kunnes koin kovan kolauksen ensimmäisessä raskaudessani, nimittäin se päättyi huonosti. Meinasin valua takaisin pohjamutiin kunnes tämä pieni ihme, jolla ikää nyt hieman alle 3kk kertoi olevansa tulossA! Mielestäni elän elämäni onnellisinta aikaa nyt, mutta en osaa nauttia siitä tarpeeksi. Minulla on vihdoin kaikki se mistä olen haaveillut, mutta itseni kanssa ei mene hyvin- huonommin kuin ennen raskautta, mutta paremmin siis kuin vuosiin! Tämä on vai älytöntä taistelua ja painimista itsensä kanssa- joka välillä vie voimat. Uskon, että kun jaksaa yrittää- palkinto seisoo tämän kivisen tien päässä ja tulemme olemaan vahvempia kuin koskaan. Olet rohkea kun kerrot asiasta suoraan, etkä peittele mietteitäsi. Haluan toivottaa sinulle paljon voimia ja tsemppiä!Sinulla on todella hieno tyyli kirjottaa. Sinulla on myös kaksi aivan älyttömän kaunista lasta, toivon, että itsekkin saan mahdollisuuden vielä toiseen pieneen ihmeeseen. 🙂

Avatar

Mäkin sairastuin kun synnytin esikoiseni huhtikuussa 2012 🙂

Avatar

Moi Emilia ! Ihan pakko oli tulla kommentoimaan, että oot erittäin rohkea, ja varmasti lapsillesi paras mahdollinen roolimalli ja äiti ! Oikeen alkoi ärsyttämään joidenkin tyhmät kommentit siitä miten hehkuttelet syömishäiriöstäsi. On tärkeää pystyä puhumaan siitä, koska sehän on se merkki paranemisesta, eikö ? Eihän alkoholistkaan myönnä/tiedä olevansa alkoholisti ennenkuin paranee siitä. Sain itse lapsen tuossa 4 kk sitten, ja tuttu tunne kyllä tuo vaa’alla käyminen ja ruuan tarkkailu, kun tahtoisi nopeasti entisiin mittoihin. Tsemmpiä sulle jatkoon kaikinpuolin, äläkä anna katkerien ihmisten satuttaa ! <3

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä