Arkaluontoisempaa

Musta tuntuu, etten osaa itsekään oikein käsitellä sitä, kuinka paljon mua on jäänyt ahdistamaan Avan synnytys. Etenkin siis se, etten saanut nähdä Avaa. Tämä on kovin arka aihe puhua, sillä tunnen itseni sen takia huonommaksi äidiksi. Mutta pelkään kamalasti, että tämän toisen lapsen synnytyksessä vauva täytyy taas viedä heti pois. Kamalinta oli se, että kun Ava oli syntynyt ja jäin tikattavaksi yksin, oloni oli välinpitämätön. Koska en ehtinyt näkemään lastani, en tuntenut itseäni äidiksi. Olo oli enemmänkin sellainen, että olisin kärsinyt 9 kuukautta jostain sairaudesta, joka nyt vihdoin hoidettiin. En tuntenut mitään yhteyttä siihen siniseen olentoon, jonka tiesin olevan jossain lähellä, vaikkakin näkymättömissä. Pelkäsin vauvan näkemistä, koska ajattelin, että en voi tuntea sitä omakseni. Mistä voin tietää, että minulle tuodaan juuri minun lapseni? Jos minulle tuodaankin vain joku vieras lapsi? Kukaan, joka sitä lasta rakastaa, ei ole paikan päällä valvomassa ja näkemässä mitä tapahtuu. Absurdeja pelkoja jälkeenpäin ajatellen, mutta silloin ne tuntuivat pelottavan todellisilta. Äidit aina puhuvat, miten heti synnytettyään kokivat sen ihmeellisen yhteyden lapseensa ja tajusivat, että tämä lapsi on todella minun. Mutta minä en tiedä siitä mitään! Tunsin vain ahdistusta, pelkoa ja vihdoin Avan nähdessäni jännitystä siitä, että onko tämä muka oikeasti minun lapseni. En osannut edes järkyttyä siitä, että Ava joutui elvytettäväksi, ennen kuin jälkeenpäin. Ainut asia, mikä siinä ensihetkien aikana vei ahdistuksen pois, oli Avan kasvot. Topiaksen kasvot. Lähes identtiset. Ava oli niin paljon isänsä näköinen, että luotin siihen, että Ava on myös minun. Lapsen rinnalle saaminen ja se välitön yhteys on minulle täysin tuntematon kokemus, siksi pelkään sitä niin paljon. Mitä jos en saa sitä tunnetta, vaikka saisinkin heti lapsen rinnalle?

Nyt kysynkin teiltä kokemuksianne. Haluaisin kuulla, onko joku muu kokenut saman? Että ei saanut nähdä lastaan heti, eikä kokenut sitä välitöntä äidinrakkautta? Kuinka pian se meni ohi? Entä seuraava synnytys, miten suhtauduitte?

Loppuun vielä blogissa ennennäkemätön kuva Avasta, sillä aiemmin en ole halunnut julkaista näitä kuvia. Jotenkin tuntui epäreilulta, että muut saisivat nähdä näitä kuvia Avasta, koska näissä kuvissa en ollut itsekkään vielä tavannut Avaa. Kuvassa Ava on lämpökaapissa elvytyksen ja lääkärintarkastuksen jälkeen.

Kommentit

31 kommenttia
Avatar

Minua on aina jäänyt vaivaamaan, kun mielestäni mentiin ekan lapsen synnytykseen liian ajoissa ja saliin päästiin heti (vaikka kait olisi ihan hyvin voinut olla kotona…). Siinä sitten kaikki käyrät esille ja nappia naamaan. Sitte aletaan vauhdittamaan (taas ilman hyvää syytä). Laitetaan nyt epiduraali, ku se vauhdittaminen kuitenki sattuu niin pirustu. Ok ok..miten vaan? Paljo siinä pystyy nuorena ensikertalaisena sanomaan oikeesti? Sydänääniä sitten tapitettiin miehen kanssa ja nehän huiteli miten sattuu.. Vauhtia lisää vaan ja lapsi ulos. Napanuora oli sitten kaulanympärillä ja epäily että lapsivettä nielty. Lapsi kaappiin ja lastenosastolle… Lastenosastolla vierailu oli erittäin rajattua ja siihen pisteeksi iin päälle osatolla syyllistävä kätilö siitä että lapsi ei ole päässyt äidin viereen. Oliko se muka mun syytä?

Seuraava synnytys koitti sitten reilun vuoden päästä ja omat ajatukset oli erittäin selvät. Ihan viimiseen asti kotona. Sen päivän aamuyöstä tiesin että tänään lähtään. Ei ongelmaa.. Normaali päivä esikoisen kanssa, mitä nyt supisteli silon tällön. Olin päättänny että toinen ku on saatu nukkumaan, ni sitte mennää.. Onneks olis alle kymmenen minuutin automatka! Illal sitte sairaalaan missä kätilö ottaa vastaan ja kysyy toiveet. Helppoa, luomuna mennää, ilokaasun saa laittaa päälle. Ja mikä tärkeintä! Äänet pois niistä helkutin sydänäänistä ja kone nurinpäin minuu.

Ja kaikki meni niin hyvin ku voi vaan mennä! Ei yhtää repeämää, lapsi syliin terveenä ja hyvinvoivana ja plussana ite heti synnytyksen jälkeen täysissä voimissa! Tätä lisää 😉

Mutta aivan eri kokemus tämä toinen synnytys ja ihaninta että ite oli oikeesti kärryillä mitä tapahtuu. Mun pojot siis luomuilulle, vaikken mikää hippi ookkaa 🙂

Onnea tulevaan koitoksee!

Avatar

Hei! Itselläni vähän samankaltainen kokemus. Poikamme syntyi elottomana,muistan vain pienen sinisen kasan ,joka kiireessä meille pikaisesti vilautettiin ,ennen kuin lähti elvytettäväksi. Enkä osannut olla yhtään edes huolissani, olin vain kuin tuo olisi jokapäiväistä. Jälkeenpäin ajateltuna sen vasta tajuaa,että siinä oli todella lähellä käydä huonosti, kaikki päättyi kuitenkin onneksi hyvin. Nyt tuo poika on puolitoista vuotias pieni mies.<3 Kaikilla tuo rakkauden tunne pientä ihmettä kohtaan ei syty heti,joskus siihen vaaditaan jonkin verran aikaa. Tsemppiä tulevaan synnytykseen! Toivottavasti tällä kertaa saisit kokea onnellisen alun! 🙂

Avatar

Mä näin Jessin ensimmäisen kerran 2vrk synnytyksen jälkeen. Olihan se kauheeta kun ei oo enää sitä mahaa, mut ei oo vauvaakaan. Mulle tuotiin näytettäväksi valokuvia mun vauvasta. Mun mielestä oli epäreilua, et kaikki muut näki mun lapsen ennen mua. Konstan kohalla mua jännitti, et mitäköhän tapahtuu. Sovittiin Jarnon kans et jos lapsi joudutaan viemään pois ni se jää mun kanssa etten joudu jäämään yksin. Mut ei sitä sit viety, vaan sain sen pikkusen vauvan heti syliin. Sil hetkellä kyl unohtus kaikki paha. <3
-Henni-

Avatar

Hei.
Minä itse synnytin 02/2010 identtiset kaksospojat kuukauden etuajassa lasketusta ajasta.
pojat syntyivät alateitse ja heidät vietiin kans heti pois. toinen pojista joutui hetkeksi keskoskaappiin. ja toinen annettiin suoraan isälle.
sain lapset kumminkin viereeeni kun lähdettiin osastolle. minulla meni koko sairaalassa olo aika 6pv synnytyksen jälkeen yhdessä sumussa että eivät nämä ole minun lapsia.ja kotona aloin tottua lapsiini parin viikonpäästä. kun lapset kastettiin, en edes osannut puhutella heitä nimillä vaan olivat joko vauva a ja vauva b tai pelkkiä vauvvoja tai aatu ja peetu.
kokonaisuudessaan minulla meni 2-4kk ennenkuin sain yhteyden lapsiini. ja nyt meillä on hyvät välit ja olen ollut yksin huoltajana 2,5vuotta lasten kanssa. se tunne on kamala ja pelottava mutta se helpottaa. tsempit sinulle sinne <3

Avatar

Mullakin on vähän samantapaisia tuntemuksia ollut. Frans syntyi kiireellisellä sektiolla ja mahaan vaan tehtiin viilto ja vauva ulos. Kuulin heikon rääkäisyn ja vauva vietiin heti pois enkä saanut nähdä edes pientä vilausta. Frans oli niellyt lapsivettä ja mekoniumia. Pää oli muutenkin sekaisin kaikista lääkkeistä ja olin vähän pihalla. Sitten vauvaa tultiin nopeasti näyttämään mulle ja ehdin antaa suukon otsalle ja sitten vietiin jo pois. Jo parin tunnin päästä Frans tuotiin mun rinnalle, mutta oli uskomattoman tyhjä ja pöljä olo, kun kaikki onnitteli minua, kun olin äiti, eikä mulla edes ollut sitä vauvaa siinä. Sektio on mun mielestä niin kamala kokemus, olisin vaan halunnut normaalin synnytyksen, niin olisi saanut heti vauvan rinnalle, eikä olisi muutenkaan tarvinnut jälkeenpäin miettiä kuinka on muka ”epäonnistunut” äitinä, kun ei pystyny synnyttää normaalisti ym. turhaa.

Äitinä vaan ottaa niin raskaasti kaikki tommoset jutut 🙁 tottakai se olisi tärkeää ja mahtavaa saada se vauva heti siihen, mutta ei se silti tarkoita ettei pystyisi/saisi tuntea itteänsä äidiksi heti alusta asti.

Avatar

Laitan tän kommentin nyt anona suojellakseni asianomaisia, mutta meidän perhetutulla oli yksi synnytys ihan hirvittävän vaikea. Joutui osastolle pakkovuodelepoon 3kk ennen laskettua aikaa kun lapsi meinasi tulla, ja viikolla 35 lapsi syntyi kun ei enää vaan suostunut pysymään sisällä. Synnytys oli hankala ja kivulias ja kaikkea tämmöstä kauhutarina-ainesta, mutta saman naisen neljä muuta synnytystä on sujuneet ihan ongelmitta (tää ongelmasynnytys oli kolmas) ja ”putkeen”, eli ei kannata pelätä että vaikka eka synnytys olisi mennyt huonosti niin toinenkin menisi 🙂 tsemppiä, kyllä se hyvin menee♥

Avatar

Itellä vähän samanlainen juttu, lapsi vietiin pois, en kerinnyt näkemään siitä edes vilahdusta, kaikki muut näki mun pienen lapseni ennen mua. Voisin sanoa melkein samoin sanoin nuo tuntemukset.. Tuntui jotenkin epätodelliselta enkä tainnut edes ymmärtää että olin juuri synnyttänyt.
Näin tyttäreni vasta reilun puolen tunnin päästä ensimmäisen kerran. Sitä ennen sen oli nähnyt kätilöt lääkärit ja jopa isä. Mutta minut kärrättiin huoneeseenkin ennenkuin sain nähdä oman tyttäreni.
Tuntui väärältä että miksi se vietiin pois, mutta tottakai, happikaappiin he sen kiikuttivat, ja ihan syystä. Silti sen ajan kun tikkejä laitettiin musta tuntui suoraan sanottuna että ei ne anna mulle sitä lasta edes takaisin, ne tietää että mä en ole hyvä äiti sille jne, mutta nykyään laitan sen ilokaasun ja helpottuneen kivun piikkiin.
Tunti siitä kun olin nähnyt pienen lapseni ensimmäisen kerran tuntui etten koskaan olisi muuta nähnytkään.
Kyllä se rakkaus tuli sieltä, vähän jäljessä ehkä, mutta se tuli! 🙂

Avatar

Alkuun oli sama fiilis. Näin Mohvelin vasta seuraavana päivänä. Olo on edelleen sellanen, että ihan kun poika ois vaan tullu jostain. Poikaan kiinnyin kyllä heti, mut se syntymä meni jotenkin ihan ohi.

W edellistä syntýny alakautta ja syntymät jääny paremmin ja positiivisemmalla tavalla mieleen.

W pienimpää viety suoraan salista teholle. Taaperoa sentään sain pitää tunnin verran vierelläni ensin, kun vietiin. Vasta 4 ja 3 päivän päästä saanu vauvat vierihoitoon.
Mulla oli kova huoli imettämisestä, kun edellisen kanssa kaikki meni syömisen suhteen pieleen.
Mutta kummasti tää Mohvelipoika on ymmärtänyt syömisen jalon taidon.

Hyvin kaikki menee. Jokainen synnytys on omansa.
Hyvää vapun ja vauvan odotusta <3

Avatar

Itse sain kyllä lapseni heti rinnalle ja kaikki meni loistavasti, mutta en mä silti tuntenut juuri mitään sillä hetkellä. En itkenyt, niinkun kuulemma monet muut tekee. Ei vaan tuntunut miltään. Meni pari päivää että vasta tajusin mitä oikein oli tapahtunut ja sitten se onnen tunnen vasta pamahti ja tajusin, että se on minun pieni tyttöni 🙂

Avatar

Meidän kohta 8 kuukautinen pirpana syntyi 31.8.2012. Vaikka neiti syntyi alateitse normaalisti ja sain tytön rinnalleni, en minäkään tuntenut rakkautta heti ensi silmäyksellä. Päinvastoin olin todella hämmentynyt ja jopa kauhuissani, väsynyt ja jopa shokissa omasta yllättäen alkaneesti synnytyksestä. Se rakkaus puhkesi vasta myöhemmin osastolla, kun olin saanut tutustua vauvaan rauhassa.

Avatar

Jotenkin tosi koskettava tuo kuva.

Avatar

Todella moni ei koe sitä rakkautta heti ensisilmäyksellä.. Älä siis huoli, vaikka sitä ei tulisikaan heti. Jotkut saattaa vasta muutaman kuukauden päästä rakastua vauvaansa. Se on ihan yksilöllistä. Nää on vaan taas niitä asioita joista ei puhuta. Ne vaan puhuu, jotka on sen rakkauden kokenu heti. Sen takia tulee vähän vääristynyt kuva.

Avatar

Olin just tulossa kommentoimaan samaa, että varmasti on todella monia, jotka ei sitä rakkautta heti koe – siitä ei vaan puhuta. Ehkä pelätään sitä, että leimataan huonoksi äidiksi?

Avatar

Meidänkin vauva vietiin välittömästi pois keuhkojen imaisuun. Hänet tosin tuotiin takaisin kuulemma ihan parin minuutin kuluttua, mutta ainakin näin jälkeenpäin ajateltuna se aika tuntui todella pitkältä. Ehdin nippa nappa nähdä pienen sinertävän vauvan, kunnes hänet jo vietiinkin muualle. Mua ei sinänsä ahdista, että asiat meni näin, olin ja olen vain tyytyväinen että perätilassa ollut vauva syntyi kohtuullisen helposti ja terveenä. Silti kuitenkin kieltämättä vähän nakertaa, etten saanut vauvaa saman tien rinnalle. Enkä mäkään mitään maagista yhteyttä kokenut, se äidinrakkaus syttyi vasta vähitellen.

Avatar

Itsellani oli samanlaisia tuntemuksia esikoisen kohdalla. Pitkittynyt kaynnistys jouduttiin lopulta viemaan kiirrelliseen sektioon…anestesia epaonnistui spinaalin laitossa..jonka takia hataisesti paatyivat nukutukseen..miesta ei paastetty saliin koska ’hanen ei minun olessa tajuton tarvinnut olla tukena’..
Kumpikin meista missasi tyton syntyman ja nukutuksen takia olin ihan sekaisin ja uninen koko yon..ja tajusin synnyttaneeni vasta seuraavana aamuna huomatessani pienen vauvan vieressani sangyssa…en alkuun tuntenut tyttoa omaksi..koko synnytys oli meilta molemmilta mennyt ihan ohi ja se suretti aika pitkaan..
Talla hetkella odotellaan pikku kakkosta marraskuulle ja ei oikeastaan ole pelkoa..vaan tahtoa ja halua talla kertaa saada kuulla se oman vauvan itku, muistaa synnytys ja kokea se ennen kaikkea yhdessa mieheni kanssa.
Tsemppia kylla se siita. Toivottavasti teillakin sujuu talla kertaa synnytys vahan paremmin 🙂

Avatar

Hyvin samankailtaisia kokemuksia täälläkin. Koko synnytyksen olin odottanut, että saan tytön rinnalle ja kuulen sen ensimmäisen itkun. Vauva vietiin kuitenkin heti teholle elvytettäväksi, koska napanuora oli kietoutunut kuristavasti kaulan ympärille. Aluksi olin tietysti ihan paniikissa, että onko vauva kunnossa ja aloin itkemään. Sitten hetken päästä toinen kätilö tulee kertomaan että vauva on saatu elvyteltyä ja että olikin odotettu pienempi, kysyinn et saanko vauvan milloin luokseni ja kun kuulin että joudun yksin osastolle niin itkin taas ihan hulluna koko tikkauksen ja lepäämisen ajan. Näin tytöstä vaan pari kuvaa ja vilauksen teholla ennen osastolle menoa. Osastolla mulla oli vaan senmonen pelko että miten voin oppia rakastamaan ja millon saan sen pakahduttavan tunteen vauvaa kohtaan syttymään. Mua myös pelotti et onnistuuko imetys kun jouduin eroon vauvasta heti.. Eikä se sitten onnistunutkaan kun jouduin pumppaamaan ensimmäiset 3 viikkoa ennen kun vauva sai maitoa kunnolla juoda ja päästiin harjoittelemaan rinnalle. meillä tehtiin tytölle viel hoitovirhe teholla niin se pidensi lisää kotiutusta vaikka oli ihan täysi aikainen vauva. Se todellinen rakkaus ja pakahduttava tunne tuli varmaan silloin kun neiti täytti 4kk toki aina oon rakastanut tyttöäni hyvin paljon <3 mutta se tunne jota olin odottanut heti synnytyksen jälkeen tuli tuolloin. Toivon kovasti et jos meille joskus toinen pieni suodaan niin saisin kokea sen "täydellisen" synnytyksen. Kamalinta oli ehkä se että mä en pelänny synnytystä ollenkaan, olin odottanut ihan innoissani ja koska vauvaa oli toivottu jo 3 vuotta ennen tärppiä olin pitkään katkera siitä että synnytys ei lopussa sujunutkaan niin kun olisi toivttu. Tsempit, ja toivottavasti sulla sujuu toinen synnytys paremmin 🙂

Avatar

Meillä vauva syntyi terveenä, mutta itse loukkaannuin pahasti alatiesynnytyksen yhteydessä ja minut vietiin samantien synnytyksen jälkeen tajuttomana leikkaussaliin ja heräämöön, joten en pystynyt näkemään vauvaa moneen tuntiin. Tyttö syntyi aamulla ja lääketokkurassa pääsin hänet tapaamaan vasta illalla. Jouduin syömään paljon vahvoja kipulääkkeitä lähes 2kk synnytyksen jälkeen ja olin kovissa kivuista. Olin pitkään katkera tapahtuneesta, enkä oikeastaan tuntenut itseäni äidiksi, sillä kaikki muut hoitivat vauvaa paitsi minä. Olen joutunut käsittelemään tätä ammattilaisten avustuksella, mutta nyt meidän perheellä on kaikki ok ja voin jo iloita tyttärestäni ja kuunnella/lukea muiden onnistuneita synnytyskertomuksia ilman katkeria kyyneleitä. Toivomme toista lasta mutta en ole valmis kohtaamaan synnytystä omalle kohdalle. Tämä on hyvin herkkä aihe ja saat olla ylpeä itsestäsi kun pystyt näin avoimesti kirjoittamaan tunteistasi. Pidän peukkuja että teillä menee tällä kerta synnytys paremmin ja saat terveen pienen rinnalle <3

Avatar

Meidän ensimmäinen vietiin kans heti pois. Ehdin kylläkin näkemään sen sinisenä kakovan reppanan, mutta esim sukupuolen kuulin vasta myöhemmin. Jotenkin mulle ei kuitenkaan jäänyt siitä traumaa tms. Joten eri tilanne kuitenkin..

Avatar

Mulle tehtiin sektio ja näin mun tytön vilaukselta leikkuupöydällä ehkä sen 30 sekuntia, sen jälkeen olin noin kaks tuntia heräämössä ja oli kyllä vähän outo olo olla siellä ilman tyttöä ja muutenkin vieraassa paikassa ilman sitä mahaa… Tärisin siellä ja kattelin lamppuja.. sain kattoa kuvia ku tyttären isä niitä kamerasta näytti puoli tuntia-tunnin leikkauksen jälkeen. Parin tunnin jälkeen tyttö sitten tuotiin mun viereen ja kyllä mä sillon olin vieläkin ihmeissään (ja oon vielä tänäkin päivänä), että onko se todella mun tytär 🙂 Mutta mulle ei oo koskaan tullut sitä oloa, ettenkö tuntis olevani äiti tai etteikö tytär olisi minun..

Avatar

Itsekin näin vauvani vasta n. 6 tunnin päästä. Neiti tietysti syntyi keskosena, joten hänet piti viedä teho-osastolle. Olihan se outoa nähdä vauva ensimmäistä kertaa ja miettiä, että onko tämä minun vauva. Minkäänlaista ’yhteyttä’ kun tosiaan ei kerennyt syntyä leikkauksen jälkeen :/

Avatar

Nää on asioita, joiden kanssa valitettavan monet äidit jäävät yksin. Ei kehdata myöntää omaa muka ”huonommuuttaan” toisille, vaikka kyseessä on ihan normaali reaktio ja asiaa varmasti auttaisi, jos saisi siitä kertoa jollekin. Valloilla on vaan niin inhottava käsitys, että ”minun pitää pärjätä, minun pitää olla täydellinen äiti, joka hehkuu valoa ja rakkautta”. Huonoäiti-fiilis on myös helposti laukaisemassa synnytyksen jälkeistä masennusta. Todella upeaa, että uskalsit siis tästä kertoa ihan julkisestikin, vaikkakin ”vasta” nyt. Ymmärrän myös hyvin, ettet ole halunnut ennen julkaista tuota kuvaa Avasta. Kuten joku jo sanoi, se on tämän tarinan kanssa todella koskettavan kaunis kuva.

Olethan puhunut näistä peloistasi myös etukäteen jo jollekin, että siihen osataan varautua? Näiden kanssa ei pidä jäädä yksin varsinkaan synnytyksen jälkeen. Inhottavaa tosiaan, miten tällaiset asiat yhä ovat tabuja ja niistä ”joudutaan” vaikenemaan. Ihan samoin kuin masennuksesta ei kehdata kertoa, vaikka muista kivuista tai ongelmista kyllä helpostikin.

Tsemppiä! On varmasti vaikeaa käsitellä muutenkin hormonipöllyissä tätä ”rakkaudettomuuden” tunnetta, mutta yhtään huonompaa äitiä se ei tee kenestäkään. Muistakaahan siis äidit, että tunteilleen ei kukaan voi mitään, mutta sille, miten niitä käsittelee ja miten niihin reagoidaan, voi.

Avatar

Vaikka sain vauvan heti rinnalle, niin ei silti tullut mitään yletöntä rakkauspuuskaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, vaan olo oli lähinnä ihan hölmistynyt (toki onnellinen ja iloinenkin). Ja kiintyminenkin vauvaan tuli kunnolla vasta vähitellen, oli niin itkuinen vauva heti synnäriltä asti, että enemmän stressasi sitä itkemistä ja keskittyi rauhotteluun ja hyssyttelyyn..

Avatar

Sofia synty kiirellisellä sektiolla. Gastroskiisi, keskosuus ja ennenaikasuus. Sofia vietiin sekunneissa leikkaukseen. Sain nähdä Sofian ensimmäisenä kerran 6 h päästä sektiosta. Ainut mitä keskoskaapista näin oli varpaat. Se tunne, eihän sitä pysty kuvailemaan, mutta näin 3 kk jälkeen kun mietin tapahtunutta ja nään, kuulen, tunnen oman pienen terveen lapsen tuhisemassa sängyssä niin voi jestas miten osaa arvostaa. Sofia oli keskoshoidossa kuukauden ja osan lastenosastolla. Nyt terve, neli-kiloinen (3kk) tyttö tuhisee ja hymyilee Äidille ♥

Avatar

Tämä aihe on kyllä niin tabu,josta ei puhuta kaveripiirissä kun lapsi on syntynyt.. ja itse en henkilökohtaisesti ymmärrä miksei asiasta voisi puhua?kuinka moni pystyy oikeasti samantien tuntea suurta rakkautta lasta kohtaan joka on juuri syntynyt ja johon juuri pääsee tutustumaan vasta. Itsellä on pian 1,5v poika, ja kun lapsi syntyi niin en myöskään tuntenut sitä ah niin suurta rakkautta vaan se kehittyi päivä päivältä. Tietenkin iloinen ja onnellinen oli syntymähetkellä mutta jollainlailla häkeltynyt. 🙂 synnytys oli normaali ja sain lapsen vierelle ehkä minuutin sisällä mutta seuraavan lapsen kohdalla toivoisin että saisin lapsen suoraan syliin heti kun syntynyt,sitten siinä voisi isä leikata napanuoran yms.jos vain kaikki menee hyvin ja on mahdollista. 🙂

Avatar

Itse ajatellut paljon samaa asiaa. Jos lapsi viedään minulta pois etten saa häntä synnytyksen jälkeen syliin olen sopinut mieheni kanssa ettei hänkään lähde mukaan, eikä jätä täten minua yksin. Hän jää huoneeseen kanssani ja näemmee tytön ensikertaa yhdessä. En tiedä onko itsekästä ajatella, etten halua että mieheni näkee lapsen ensin, mutta niin se on. Minä olen se joka kärsii ja minulla on oikeus nähdä hänet ensin. Sekä ottaa syliin ensin.

Avatar

Paljon voimia sulle seuraavaan synnytykseen ja muutenkin<3

Avatar

Mulle tehtiin sektio, poikaa näytettiin mulle ja sit se meni isän kaa punittavaksi yms. No siellä oli sit hengitys käyny työlääks ja vauva vietiin teholle. Itse olin niin kipeä, etten päässyt sängystä ylös joten en päässyt katsomaan poikaa. Minulle tuotiin vaan valokuva ja mies näytti kamerasta kuvia. Vauvan näin vasta vuorokauden ikäsenä, kun pääsi vierihoitoon ja muistan, kuinka katsoin poikaa ja ajattelin että missä se ylenpalttinen onellisuus viipyy. En siis myöskään tuntenut oikeen mitään, ajankanssa kyllä 🙂 Tsemppiä sinulle 🙂

Avatar

Meidän tyttö syntyi keskosena, 1,5 kk ennen laskettua aikaa. Hänet vietiin heti keskoskaappiin. Parin tunnin päästä sain nähdä hänet, ja en tuntenut mitään. Olo oli ihan ontto. Enkä tietenkään pystynyt siitä sanomaan kenellekään. Pari viikkoa tyttö oli keskoshoidossa ja päivät olin hänen luonaan ja yöt kotona. Oli ihan sellanen olo kuin olisin käynyt jonkun toisen lasta käynyt hoitamassa. No sitten päästiin kotiin ja jotenkin pikku hiljaa se rakkaus löytyi. Aika siihen vain auttoi. Ja kyllähän se vieläkin kalvaa mieltä, että käykö toisenkin lapsen kanssa niin.

Avatar

En nähnyt poikaani n. 4, 5 vuotta sitten kun synnytin hänet. Meni 1 h happikaappiin. Hän oli kasvotarjonnassa…=/ Mutta kun sain hänet viereeni niin tuli heti äidin rakkaus lastaan kohtaan..

Avatar

Viime kesänä vaikean synnytyksen kautta lapsemme syntyi maailmaan ja heti hänet vietiin pois. Ei kuulunut sitä odotettua itkua eikä parkua. Hädissäni jäin odottamaan synnytyspöydälle mitä oikein tapahtui. Minua alettiin tikkaamaan ja kyyneleet valuivat pitkin poskia ja silmät eivät meinanneet pysyä auki. Hätä alkoi kasvaa sekunti sekunnilta suuremmaksi. Paniikki iski. Tässäkö kaikki sitten olikin? Vietiinkö minulta pois ainut asia minkä vuoksi tekisin mitä vain? Vauva joka ei tullut noin vaan itsestään vaan yli vuoden koitoksen kautta. Jonkun ajan päästä toinen kätilö tuli saliin ja sanoi rauhoittavasti, että vauva voi hyvin ja odottaa äitin luokse pääsyä. Se helpotuksen tunne…. Itku jatkui ja jatkui. Viimein pieni ihmeemme saapui saliin ja rauhoittui heti kun pääsi paitani alle ihokontaktiin. Rakkaamme oli nielaissut lapsivettä nenään ja suuhunsa hurjassa synnytyksessä. Onneksi kaikki päättyi hyvin ja minusta tuli silloin maailman onnellisin. Tänäkin päivänä kyyneleet kohoaa silmiin kun vain katsonkin pientä rakkaudenhedelmäämme ja muistelen kaikkea <3

Avatar

Meidän lasta ei viety heti pois tai mitään, mutta en minä heti syliin saadessani tuntenut mitään ”suurta yhteyttä ja rakkautta”. Toki rakastin ja olisin vaikka henkeni antanut hänen vuokseen heti, niin kuin jo raskausaikana, mutta samaan aikaan tulokas oli tosi vieraan oloinen.
Kumppanin tuki olisi varmasti jouduttanut lapseen kiintymistä, mutta meillä tapahtui samoina päivinä aika rajuja muutoksia elämässä mikä vaikutti alkuun niin, etten osannut ajatella vauvasta oikein mitään. Ajan kanssa hämmennys väistyi ja aloin kiintyä lapseen enemmän.

Mielestäni on ihan NORMAALIA, että lapsen synnyttyä sitä ikään kuin typertyy, eikä oikein tunne mitään vaikka kyllä ne tunteet on olemassa. Erityisesti jos on ollut jotain hämminkiä siinä synnytystilanteessa niin se aiheuttaa suuria tunteita jotka hetkellisesti peittoaa ne ruusunpunaiset sydämen kuvat silmissä. Ja vaikka synnytys olisi normaali ja lapsen saisi heti lähelleen niin onhan se outoa, että yhtäkkiä mahan sisäinen asukas on yhtäkkiä siinä ja heti pitää alkaa tyydyttää vauvan tarpeita eikä ole sellaista siirtymä tilaa raskaanaolevasta lapsen omaavaksi. Pitäis olla joku välivaihe kyl. 😀

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä