Tyttäreni, harjoituskappale

Olen pohtinut tässä viimeisen reilun 1,5 vuoden aikana paljon ensimmäisen ja toisen lapsen eroja, tai lähinnä siis eroja vanhempien suhtautumisessa kumpaankin lapseen. Olen käynyt läpi paljon tunteita ja kokenut pääpiirteittäin kaksi erilaista näkökulmaa suhtautumisessani meidän lasten lapsuuteen. Huonon omatunnon esikoisen puolesta ja huonon omatunnon kuopuksen puolesta, ja nyt haluan kertoa teille näistä eroista omien kokemuksieni pohjalta.

Esikoinen on se joka vanhemman harjoituskappale. Etenkin raskausaika vilistää silmissä, eikä siitä ehdi samalla tavalla nauttia, koska kaikki on niin suorittamista. Neuvola on tärkeääkin tärkeämpi, hankintoja pitää suunnitella ja tehdä, päiviä pitää laskea ja kiloja tarkkailla. Pitää käydä läpi kaikki mahdolliset valmennukset, päivittää jokainen pieru odotusryhmään ja pakata sairaalakassi kolme viikkoa plussatestin jälkeen. Loppujen lopuksi tästä suorittamisesta ei muista enää mitään ja tulee sellainen olo, että olinko muka ikinä edes raskaana. Kaikki on uutta, eikä siinä tajua sellaisia asioita kuin masukuvien ottaminen tai tärkeiden hetkien taltioiminen.

Toisen lapsen odotusaikana taas kaikki on jo rutiinia. Neuvolakäynnit meinaavat unohtua ja tuntuvat turhalta. Hankinnat ovat säästössä esikoisen jäljiltä ja ehtiihän ne myöhemminkin. Odotusryhmä ei tunnu enää niin tärkeältä vaan keskitytään niihin omiin fiiliksiin. Sairaalakassin ehtii pakata lähtiessäkin ja kilot voi pudottaa myöhemmin. Toisen lapsen aikana on helpompi keskittyä vaan nauttimaan elämästä, kun tietää jo mitä on tulossa. Samoin tietää, että myöhemmin tulee kaivattua muistoja raskausajasta, joten niitä kuvia tulee otettua enemmän ja ensimmäisiä potkuja ja muita juttuja kirjattua ylös.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka kumpikin lapsi on luonnollisesti vanhemmalle yhtä rakas, niin minulle ainakin tuli jo raskausaikana sellainen olo, että tämä uusi lapsi saa enemmän kuin esikoinen ja koin jatkuvasti tunnontuskia mahakuvia ottaessa ja sydänääniä kuunnellessa. Vaikka se lapsi ei edes tiedä sitä, miten äiti siellä kohdun ulkopuolella käyttäytyy, tuntui epäreilulta, että toisen lapsen kanssa kaikki oli niin erilaista.

Yleisin näkökulma ajatella esikoisen ja kuopuksen lapsuuden eroja on usko virheisiin esikoisen kanssa ja niiden korjaamiseen kuopuksen kohdalla. Esikoisen kanssa kaikki on opettelua, ensimmäinen lapsi kun on. Mitä pukea ulos? Miten hoitaa mahdollinen unikoulu? Koska aloittaa kiinteät? Voiko jo siirtyä hapanmaitotuotteisiin? Mitä nämä näppylät tarkoittavat? Toisen lapsen kanssa koko homma on jo peruskauraa ja kaikki onnistuu ykkösellä.

Esikoisen kohdalla vallinnut innostus kuitenkin laantuu toisen lapsen kohdalla ja asiat pyritään tekemään ilman ylimääräistä suorittamista. Tässä kohtaa kumoutuu monen ajatusmaailma siitä, että esikoisraukka ei saa yhtä hyvää lapsuutta kuin toinen lapsi. Toisen lapsen kanssa ei enää jaksa juosta jokaisessa perhekerhossa ja kirjoittaa ylös ensimmäisiä silmien pyöräytyksiä ja aakkosten röyhtäilyä. Esikoisen kanssa puolivuotiaana aloitettu pottailu ei kuopuksen kanssa kiinnosta vielä 1 -vuotiaanakaan. Siinä kun esikoinen sai nauttia itse tehdyistä soseista ja erilaisista aktiviteeteista, kuopus tyytyy kaupan purkkiruokaan ja asemaansa isompien sisaruksian nyrkkeilysäkkinä. No vitsi vitsinä, vaikka joinain päivinä tämä tuntuukin pitävän melkein paikkaansa.

Toki meillä oli ensimmäinen lapsi maailman helpoin, kun taas kuopus oli pahin mahdollinen koliikkitapaus, joten ero on aika merkittävä muutenkin, mutta ihan jo ihmisen perusluonteen perusteella alkuinnostus ja rutiiniin tottuminen vallitsee myös lasten kasvatuksessa. Esikoinen saattaa kopauttaa päänsä kylpyammeen reunaan useammin haparoivissa käsissä, mutta saa myös harjoituskappaleena olemisen hyvät puolet.

Suurimpia tunnontuskien aiheuttajia mun kohdalla on ollut reaktio raskauteen (vahinkovauva-esikoinen ja hartaasti toivottu hormonilääkitys-kuopus), suhtautuminen sukupuoleen (iloittu yllätystyttö ja kiukku poikalupausta kohtaan; isotätini oli juuri kuollut ja halusin nimetä lapsen hänen mukaansa ja poika tuli shokkina) sekä itse aiheutettu muiden suhtautuminen lapsiin (esikoinen aina iloinen ja rauhallinen vauva, kuopus hankala ja huutava koliikkivauva).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kumpikaan lapsi ei saa joka asiassa yhtä hyviä kortteja kun se toinen, mutta meidän vanhempien onneksi kortit jakaantuvat kuitenkin loppujen lopuksi tasan. Vaikka se esikoinen onkin toiminut harjoituskappaleena, niin se on myös hyvä asia. Kuopus ehkä saa varmemman hoidon ja enemmän kuvia vauva-ajalta, mutta esikoinen saa äidin jakamattoman huomion. Äideillä taitaa olla geeneissä tämä huonon omatunnon poteminen, mutta se pään sisällä nakuttava ääni kannattaa vaan haudata suosiolla, sillä suurin osa meistä kuitenkin onnistuu kasvattamaan täyspäisiä ja onnellisia lapsia, vaikka toinen olisikin ollut värikylvyssä enemmän kuin toinen.

Osaako joku samaistua näihin fiiliksiin vai onko teillä mennyt aivan erilailla? Mistä te podette pahimpia omatunnon tuskia?

Ps. Perheteemaan liittyen, sain kuulla olevani ehdolla Indiedays Blog Awardseissa vuoden inspiroivimmaksi perheblogiksi! Upea uutinen, suuri kiitos teille, jotka olette blogiani ehdottaneet mukaan <3 Olen vieläkin häkeltynyt keväisestä tittelistäni vuoden viihdyttävimpänä blogina ja tuntuu hienolta, että nyt tälle meidänkin genrelle on jo ihan oma kategoriansa blogigaaloissa! Eli mikäli olette nauttineet lasten asukuvista, äitien treenivinkeistä, lasten tuotteiden arvosteluista ja loputtomattomasta koliikkiurputuksesta niin voitte käydä täällä antamassa äänenne 🙂

Kommentit

28 kommenttia
Emilia Huttunen

Voi ei miten kamalaa 🙁 Varmasti todella vaikeita aikoja…. Mutta tuohon on pakko sanoa, että kyllä lapsea saa sanoa vahinkolapseksi. Ei se ole mikään paha merkitys, koska jo se että lapsi on olemassa kertoo hänen olleen loppujenlopuksi toivottu, koska raskautta ei ole keskeytetty. Jos raskaus on vahinko niin ei siitä tarvitse valehdella eikä asiaa tarvitse peitellä, kaikki lapset saavat alkunsa erilaisissa olosuhteissa eikä se vaikuta rakkauteen 🙂 Ava oli vahinkolapsi ja Nomppu suunniteltu, kumpaakin rakastan aivan yhtä paljon.

Avatar

Nämä ajatukset olivat kuin omasta päästäni kirjoitetut!!

Emilia Huttunen

Varmasti monella on samoja fiiliksiä 🙂

Avatar

Äänestin <3

Emilia Huttunen

voi kiitos <3

Emilia Huttunen

voi kiitos <3 🙂

Avatar

Kävin jo äänestää <3

Emilia Huttunen

Voi ihanaa, kiitos! <3 🙂

Avatar

Onnea kisaan:) Kuulostaa noi pohdinnat tutulta, lisänä tuohon itse oon miettinyt/potenut huonoa omaatuontoakin välillä sitä, pitääkö esikoisen ruveta liian pienenä omatoimiseksi, kun äidillä vauvan hoitoa, ja aina riittäis jotain hommaa… Jakamatonta aikaa ei ”riitä” vauvan syntymän jälkeen enää sille isommalle niin paljon kun haluis..

Emilia Huttunen

Kiitos! 🙂

Avatar

Itsellä hartaasti toivottu ja 1,5 vuotta yritetty eskoinen lähti enkeliksi vain seitsemän viikon ikäisenä viimevuonna joulukuussa. Helmikuussa -14 tein raskaustestin ja näytti plussaa, vahinkovauva. Tunteet on enemmän kun sekasin. Miten jaksan/”haluan” viettää aikaa/syöttää/vaihtaa vaippaa/halata/pussata mitä vaan tälle vauvalle kun en saanut esikoiselle sitä kauaa tehdä. Pelkään että tuun hylkäämään tämän lapsen kun myös samaan aikaan pelkään että hylkään esikoiseni jos varjelen ja oon tämän vauvan kanssa ”liikaa”, että teen asiat tämän kanssa toisin.. Rv 37 enkä todellakaan vieläkään oo saanu ajatuksia kasaan.. 🙁 niiin suuri ikävä mun poikaani.. <3

Emilia Huttunen

Itken täällä nyt vesi valuen tämän kommentin luettuani, ensinnäkin otan osaa suureen suruusi <3 En osaa kuvitellakaan millaisia tunteita oot joutunut läpi käymään ja käyt edelleen 🙁 voin kuvitella, että nämä fiilikset mitä mä olen käynyt läpi on sulle x miljoona… Tahtoisin vaan antaa sulle ison halin ja silittää päätä! Toivottavasti toisen vauvan tultua maailmaan kaikki tuntuu loksahtavan paikoilleen, rakkaus uutta vauvaa kohtaan ei vie sydämestä tilaa ensimmäiseltä vauvalta, ennemminkin äidin sydän laajenee ja kykenee rakastamaan vaan entistä enemmän. Toivotan sulle paljon onnea loppuraskauteen ja voimia tulevaisuuteen <3

Avatar

Kiitos todella paljon! <3 mies yrittää sanoa samaa, että vaikka lapsemme ei täällä ole fyysisesti niin on sitäkin enemmän henkisesti ja aivan yhtä paljon molempia rakastamme. En vaan vielä kykene ajatteleen samoin, mutta ehkä joku päivä vielä. <3

Avatar

Asioille, joita tapahtuu, ei voi mitään. Elämä vain antaa ja ottaa. Älä ihmeessä rankaise viatonta syntyvää lasta oman menetyksesi vuoksi! Paremmin voisi neuvoa olemaan kiitollinen uudesta elämästä, pienokaisesta, joka on sinulle nyt syntymässä. Jokainen elämä on ihme, jota tulisi kunnioittaa. Mieti, miten huonot eväät antaisit lapselle, joka joutouisi kärsimään syyttömästi asiasta, johon hänellä ei ole osaa eikä arpaa.

Avatar

Tiedän varsin hyvin ettei niille voi mitään, jos voisi, olis mun poika täällä vielä. Aika välinpitämättömästi sanottu kuitenki lapsensa menettäneelle vanhemmalle että ”elämä vain antaa ja ottaa”, se ei vain ottanu, vaan riisti multa lapsen, samalla sekunnilla mun koko elämän.
En ole väittänytkään etten olis kiitollinen, olenkin, mutta vaikka et siihen kykenekkään tarpeeksi niin hieman voisit miettiä kuitenkin siitä näkökulmasta että esikoista täällä ei ole ja toinen vauva tulossa, esikoinen erittäin odotettu ja toivottu ja haluttu ja tämä toinen täysi yllätys, mitä tunteita pitäisi sitten tän kaiken jälkeen tuntee? enkö saa tuntea noin mitä tunnen? tunteille kun ei vain voi mitään. Ja ei, vaikka menetin lapseni, en silti anna siitä muiden kärsiä.

Avatar

Jokaisen lapsen syntymä on sattuma, oli sitten lasta yritetty vuosia, tai hän saa alkunsa ilman suunnittelua. Lapsen kannaltahan asia on ihan sama. Äitini, joka on viiden lapsen äiti, aikoinaan sanoi, että lapsi on lahja, ei itsestäänselvyys. On ihan kauhea ajatus, jos syntyvä lapsi joutuisi ”maksamaan” vanhemiensa traumat.

Emilia Huttunen

Ei äitiä saa moittia tunteistaan ja lapsensa menettäneellä äidillä on kaikki oikeus tuntea näin. Ei hän rankaise lastaan sillä että epäilee omia tunteitaan, rakkaus kasvaa koko ajan ja kaikki kyllä löytää paikkansa, näin vaikeasta menetyksestä toipuminen vie aikaa ja vaatii ymmärrystä kaikilta

Avatar

Todella hieno, ajatuksia herättävä teksti. Vaikka itselläni ei vielä lapsia olekaan niin sai kyllä minutkin miettimään asioita. Uskon että tässä on monen äidin tai vanhemman syvimpiä mietteitä mitä ei välttämättä ole uskallettu sanoa ääneen 🙂

Emilia Huttunen

Kiitos! 🙂

Avatar

Minulla on yks lapsi, mutta koen,että siinä sai rauhassa tutustua omaan kehoon ja raskauteen, masukuvineen kaikkineen. 🙂 jos saan toisen lapsen, tiedän etten saa varata siihen aikaa samallla tavalla kuin edelliseen…

Emilia Huttunen

Riippuu varmasti siitä, miten ennen raskautta on asiat ollut, mulle raskaus oli niin shokki, etten tiennyt mistään mitään 🙂 toisaalta en ois voinut muutenkaan nauttia tai tutustua kehooni kun oksensin 24/7 😀

Avatar

Itselläni esikoinen oli hartaasti toivottu tyttö. Toivoin koko raskauden ajan tyttöä ja se tyttö tosiaan tulikin, mutta millainen tyttö. 24h/vrk huutava koliikkinen vauva, ja kauniit ajatukset vauvoista haihtui tuhkatuuleen ja kaduin että olin pääni pistänyt tähän soppaan. No, koliikkivauvasta kasvoi ihastuttava taapero, ja toista lasta odottaessa toivoin taas tyttöä mutta tulikin poika. Tämä poika olikin ihana, tyytyväinen vauva ja tuntui että rakastin enemmän tätä kuopusta kuin esikoista. Luulen että esikoisen hankala vauva-aika, imetyksen epäonnistuminen ja muutenkin vaativa ja temperamenttinen luonne on tosiaan saanut minut suosimaan kuopusta. Vaikka kuinka yritän tiedostaa tämän tunteen ja koittaa olla mahdollisimman tasapuolinen molemmille, tuntuu silti että rakastan toista lasta enemmän kuin toista ja tunnen siitä ihan mieletöntä syyllisyyttä. 🙁

Emilia Huttunen

Voi sinua, uskon että tunnet olosi kurjaksi 🙁 Koliikki on niin raskasta, että se vaikuttaa vielä pitkään ajatuksissa, mäkin olen monet kerrat tuntenut syyllisyyttä siitä, etten kestänyt hoitaa Nomppua kun se vaan huusi ja huusi ja huusi…

Avatar

Hei! Tutulta kuullostaa nuo ajatukset. Kahdeksan lapsenkaan jälkeen niistä ei pääse, niitä tulee vastaan vähän siellä ja täällä. Mutta minä olen ainakin saanut varmuutta siitä, ett elämässä on kaikenlaisia aikuisia tullut vastaan, monissa ammateissa, monenlaisia luonteita vaativissa. Siksi niitä lapsiakin tarvitaan ”erilaisia” ja tavallaan omanlaisesti kasvatettuina, koska kaikista heistä kasvaa erilaisia aikuisia, ei toistensa peilikuvia.

Emilia Huttunen

Hyvin sanottu 🙂

Avatar

Heippa! Oon seurannut sun blogia jo pitkät ajat, ja tykkään kovasti, kiva seurata teidän elämää! 🙂 Näin kauan seuranneena, tiedän, että tapailet ja tunnet jo paljon bloggaajia ja turkulaisia äitejä, mutta viitsitkö silti vilkaista tämän postauksen? Koskee kaikkia turun seudulla asustavia äitibloggaajia, ja mitä isompi poppoo saadaan kasaan, sitä mukavampaa tästä voisi kehkeytyä!

http://arjensekametelisoppa.blogspot.fi/2014/10/viikonlopun-kuulumiset.html

Kiitos sulle!

-Laura

Emilia Huttunen

Kiva kuulla! Käyn kurkkaamassa 🙂

Avatar

Mun serkku menetti 26rvko pojan ja 1kk vanhan tytön, sit sai taas tytön joka nyt 15v. Rakasti todella paljon tätä ja kävivät melkee jokapv.haudalla juttelemassa enkelivauvoille, ei hänellä ollu yhtään tunnetta rakastiko ketä enemän, jokaista yhtä paljon vaikka aikamoista tuskaa oli et selviikö kolmaskin..ikinä ei pie lapsista sanoa vahinkolapsi 🙁 itelläni 5lasta ja yhtä rakkaita vaik jouduin olee enemän tämän viimosen lapsen kans joka nyt 1v.hänel oli 5kk kauhee koliikki.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä