Vierasbloggaaja: Minä sinua vaan

Minuutti joka muutti kaiken. Minuutti jona maailmani romahti. Minuutti jolloin pelkäsin enemmän, kun koskaan ennen olen pelännyt. Minuutti jota en koskaan unohda.

Se oli hetki joka muutti kaiken. Sen kauniin pakkaspäivän jona saimme tyttäremme kotiin kanssamme ja jota olimme odottaneet innolla ne kaikki yhdeksän kuukautta, kun saimme tietää että meistä tulisi vanhemmat.

Oli sunnuntai. Kolme päivää aiemmin yöllä varttia vaille itsenäisyyspäivän tyttäremme syntyi, se näytti jo silloin aivan isältään. Tokkuraisena jouduin varmistelemaan kahdesti oliko se todella tyttö, unelmiemme täyttymys. Isä otti pienen heti vahvoin ottein käsivarsilleen, kylvetti ja kapaloi.

Olimme jo ajat sitten päättäneet kauniin nimen minkä lapsellemme antaisimme mikäli se olisi tyttö. Nimi jäi kuitenkin kakkoseksi tyttäremme vierellä. Emme hätiköineet sen kanssa vaan valvoimme tuon yön ihastellen pientä ihmettämme. Jo saman yön aikana tuli selväksi kuinka reipas tapaus tämä pienemme oli. Se söi ja nukkui. Ja jo ensimmäisenä yönään kehuttiin kuinka tarkkaavainen se olikaan.

image (1)

Aikamme sairaalassa kului opetellen tuon pienen kanssa olemista, tutustuimme toisiimme ja pyörittelimme käsissämme kietaisubodyja miettien kuinka sen saikaan puettua ilman yhtä ja kahta umpisolmua bodyn naruissa. Vietimme ensimmäisiä hetkiä, kun meistä kahdesta oli tullut kolme.

Kolme yötä pikkuisemme syntymästä pääsimme kotiin jota olimmekin odottaneet innolla.

Jo hyvissä ajoin ennen vauvan syntymää olimme sille käyneet ostamassa pinnasängyn, se oli valkoiseksi maalattua koivua. Pinnasängyssä pientä odotti viereensä unilelu jonka pikkuinen oli vauvalahjaksi saanut jo ennen syntymäänsä. Lakanat olin sille silittänyt aikoja sitten ja kaikki oli valmiina. Vain tuo pieni käärömme puuttui.

Tuntui hyvältä olla taas kotona. Omat tavarat, vauvan tavarat ja ne kaikki vauvanvaatteet.

Onnelliset uudet isovanhemmat halusivat tulla katsomaan tätä uutta pientä tulokasta. Mummi tuli kourassaan isoin pullakranssi jota olin ikinä nähnyt, pikkuisen täti toi vauvalle vaatteita ja vaari onnitteli pienestä ihan kädestä pitäen. Olin onnellinen, onnellisempi kuin koskaan mutta väsynyt. Edellisiin öihin ei unta ollut montaa tuntia mahtunut. Ei siksi että vauva olisi itkenyt vaan siksi etten voinut vain nukahtaa. Mun oli tuijotettava sitä pientä.

Se tapahtui, kun olimme menossa nukkumaan. Makasin pienen kanssa sängyllämme, kun se valahti elottomaksi viereeni. Otin vauvan syliini eikä se reagoinut. Juoksin keittiöön ja huusin, sitä kuinka vauvalla ei ole kaikki hyvin. Emme odottaneet hetkeäkään vaan soitimme apua. Ambulanssi lähti tulemaan välittömästi, mutta koska sen tulemisessa kesti aivan liian kauan soitimme hätäkeskukseen uudelleen varmistaaksemme että apu oli todella tulossa. Jo ennen ambulanssin tuloa vauva alkoi reagoimaan jaloistaan, mutta edelleenkään se ei ollut vironnut täysin. Apu saapui ja välittömästi he alkoivat tutkimaan tuota pientä vain alle neljä kiloa painavaa vauvaa. Muistan olleeni raivoissani, en voinut käsittää miksi he toimivat niin rauhallisesti, kun hätä oli suurin. Ne minuutit tuntuivat ikuisuudelta ja vaistomaisesti aloin pakkaamaan sairaalakassia uudelleen kasaan, tiesin ettemme nukkuisikaan sitä yötä vielä kotona.

Lähdin pienen kanssa ambulanssilla kohti sairaalaa, oli yö ja muistan kuinka ambulanssin tummennettujen ikkunoiden läpi kuulsi ne sen siniset valot mustan metsän reunassa.

Itkin. Kuulin, että ambulanssi oli saapunut meille neljässä minuutissa ensimmäisen soittomme jälkeen. Se neljä minuuttia oli se ikuisuus jonka odotimme avun saapumista ja jonka aikana kerkesimme soittamaan apua kahdesti.

image (2)

Sairaalassa vauva vietiin heti tutkimuksiin. Lääkäreitä ja hoitajia oli todella monta. Istuin ja odotin pimeässä ja niin hiljaisessa käytävässä, kun pieneni oli tutkittavana. En halunnut muuta, kun herätä siitä painajaisesta ja saada vain palata siihen iltaan joka meillä oli ennen tätä. Olin järkyttynyt sillä ei missään oltu varoitettu tälläisestä. Ei tälläistä olisi pitänyt tapahtua.

Jäimme kahdeksi päiväksi sairaalaan, vauva oli koko sen ajan seurannassa. En syönyt enkä juonut tuona aikana. En kyennyt, kun toivomaan että saisimme vauvamme ja pääsisimme kotiin.

Vihasin niitä sairaalan piippaavia laitteita, vihasin sitä kun asentovirheestä vauvan sydänkäyrät saattoivat kadota hetkeksi. Se oli epäreilua ja vielä enemmän, kun epäreilua se oli pelottavaa.

Pelkäsin jokaista tutkimusta niin paljon, että meinasin pyörtyä. Sairaalan käytävät olivat hämäriä ja pitkiä, valkotakkiset hoitajat kävelivät vastaan ja välillä tuntui, kun käytävä alkaisia lipua pikkuhiljaa altani ja kaatuisin lattialle.

Koskaan mistään tutkimuksesta ei mitään poikkeavaa löytynyt. Vauva olisi terve ja tulisimme kotiutumaan. Mitään syytä tälle kohtaukselle ei koskaan löytynyt. Pelkäsin kohtauksen uusiutumista eikä kukaan voinut luvata ettei niin enään kävisi, he sanoivat meillä olevan kuitenkin nyt kaikki hyvin eikä tulevaa tulisi pelätä. Ilta sairaalasta päästyämme meni pelonsekaisin tuntein ja se sama tunne palasi kauan vielä jokainen ilta, kun ilma ulkona alkoi hämärtyä ja oli aika käydä nukkumaan. Kuin hullu vahtasin tuon pienen unta. Ravasin sen huoneessa pinnasängyn äärellä varmistamassa että se hengittää. Tein sitä kaikki illat ennen, kun itse kävin nukkumaan. Tein sitä myös kaikki yöt, kun itseni olisi pitänyt nukkua. Pelko, se ei mitenkään järjellä selitettävä olotila.

image

En tiedä kuka toiveeseeni vastasi, mutta meillä on nyt kaikki hyvin.

Noora (Minä sinua vaan -blogi)

Kommentit

13 kommenttia
Avatar

Meillä ihan samanlainen tilanne mutta sattui onneksi vielä salissa 2h syntymän jälkeen mistä pääsi heti teholle hoitoon. Nyt täällä riehuu reipas rakas poika 1v 3kk <3

Avatar

Ai kauhea… Ihan järkyttävä kokemus varmasti ollut 🙁 En osaa edes kuvitella

Avatar

Voi miten koskettava tarina.. tippa linssissä tätä lueskelin. Onneksi teillä on kaikki nyt hyvin ja toivottavasti tulevaisuudessakin. <3

Avatar

Kiitos vielä, kun sain kirjoittaa <3

Avatar

Voimia sinulle.meillä melkein samanlainen tilanne.ensimmäiset 4kk itkin,valvoin ja rukoilin. Nyt vauva 6kk ja kaikki hyvin.ei löytynyt meiltäkääm syytä.

Avatar

Tuttuja tunteita. Tosin meidän pojalla todettu vakava sydänvika, jota kahden ensimmäisen elinviikon aikana ehdittiin operoida kaksi kertaa. Nyt tilanne rauhallinen ja herra kohta kaksi vuotias. Täytyy sanoa, että silti pelko on persiissä koko ajan ja varsinkin nyt, kun hänelle on syntymässä pikkusisarus. Vaikka uutta tulokasta ultrataan kerran kuukaudessa, pelkään silti, että jotain vastaavaa tapahtuu, kun hän on syntynyt. Kamalia asioita, jotka pysyy mielessä koko lopun elämää.

Avatar

Kauheeta, jokaisen vanhemman painajainen! Hyvä että kaikki päättyi onnellisesti!

Avatar

Tippa tuli linssiin samointein. Se pelko oman lapsen puolesta, sitä ei ymmärrä ennen kuin on itse äiti. Onneksi kaikki päättyi onnellisesti! Voimia kovasti ja onnea tulevaan!

Avatar

Samat ajatukset mullekin tuli ja itkukin tuli. Pelko oman lapsen puolesta on kaikista kamalinta. Onnen täytteistä tulevaisuutta!

Avatar

KOskettavasti kirjoitettu. Sydän hyppäsi voltin rinnassani kun pääsin tekstissä kohtauksen kohtaan…

Avatar

Ambulanssi toimii rauhallisesti, jotta ei synny hoitovirheitä. Ambulanssi toimii myös rauhallisesti, koska miltä teistä vanhempina olisi tuntunut, kun pienen vauvanne ympärille olisi syntynyt kiireenmakuinen kaaos ilman kunnon käsitystä siitä mitä tapahtuu? Sitä minäkin. Ammattilaisia tässä ollaan, jos vaan jätätte kiireestä huolehtimisen meille, meille siitä maksetaan

Avatar

Sina ENSIHOITAJA, etpa olisi itsestasi typerempaa talla kommentilla voinut tehda!

Avatar

Kun tyttäremme oli kaksiviikkoinen jouduimme kohtaamaan saman kuvailemasi tilanteen. Tapauksesta on nyt neljä viikkoa. Tyttö on tutkittu päästä varpaisiin, mutta mitään selittävät tekijää ei ole löytynyt. Nyt pieni rakkaani tuhisee vierelläni ja olen maailman onnellisin, mutta huoli on läsnä jatkuvasti…

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä