Syvemmällä syömishäiriön syövereissä

Tämä postaus saattaa sisältää todella tarkkaa ja mahdollisesti raakaa kuvailua syömishäiriöisen ajatusmaailmasta, enkä suosittele postauksen lukemista alaikäisille.

Viimeksi syömishäiriöstä kirjoittamani postaus ja siihen tulleet kommentit, sekä sen jälkeen saamani viestit ovat saaneet minut ajattelemaan, paljon. Syömishäiriöstä puhuminen on aina vähän vaikeaa, mutta vaikeampaa on siitä kertovien juttujen synnyttämä palaute. Minua pelottaa tämä maailma, jossa pikkutytöt ihannoivat syömishäiriötä. Olen kohdannut kaikkea hienovaraisesta vinkkien kyselystä suorempaan ”laihdutus”avun pyytämiseen, mutta joka kerta se tuntuu yhtä pahalta ja vakiovastaukseni on yrittää ohjata kyselijöitä hakemaan apua, puhumaan läheisilleen ja pyytämään tukea. Olen kirjoittanut muutamaan otteeseen syömishäiriöstäni toisessa blogissani, mutta siitä on jo niin paljon aikaa, varmaan vuosia, että näkökulmat ovat jonkun verran muuttuneet. Ja nyt kun kerran aloitin tässä uudessa blogissa aiheesta puhumaan, ehkä olisi ihan hyvä kertoa teille kaikki taustat, jotta vältetään kaikki väärinkäsitykset. Olen huomannut, että kun kertoo kaiken vain suoraan ja julkisesti, ihmisiä ei kiinnosta puhua niin paljon paskaa. Mutta heti jos piilottelet jotain, kaikki ovat kimpussa. So here I go. Ensimmäistä kertaa ikinä, täysin rehellistä pohdintaa aiheesta.

Kroppa

Minä sain syömishäiriödiagnoosini vuonna 2012. F50.1 anorexia nervosa atypica. Epätyypillinen anoreksia. Epätyypillinen, koska tautiluokituksen vaatimista oireista jäi puuttumaan kuukautisten poisjääminen, joka tuli mukaan vasta myöhemmin diagnoosin jo saatuani.

Sairastuin syömishäiriöön Avan synnytyksen jälkeen. Se lähti pikkuhiljaa loppuvuodesta 2011 ja paheni alkuvuodesta 2012. Tämä on tosiaan ihan yleistä tietoa jokaiselle minut googlanneelle, mutta aiemmin en ole puhunut aiheen taustoista. Minä en vain yhtäkkiä sairastunut, vaan syömishäiriö oli tehnyt tuloaan kauan.

Kroppa1

Luin toissapäivänä vanhaa ”Kouluvuoteni” -kirjaa, johon on kerätty jokaiselta luokka-asteelta kuvia ja tietoja. Lempiruokia, inhokkeja, lukujärjestystä, mittoja. Kolmannella luokalla painoin 30 kiloa, neljännellä luokalla 37. Viidennellä luokalla en kehdannut kirjoittaa painoani ylös edes tähän vain omille silmilleni tarkoitettuun kirjaan. Kuudennella luokalla valehtelin painoni. Ajattelin ensimmäistä kertaa olevani läski, kun olin 11 -vuotias ja samana vuonna aloitin ensimmäisen laihikseni. Valitsin vaatteeni sen mukaan, että näyttäisin mahdollisimman hoikalta. Olin todellisuudessa todella hoikka. Söin huonosti ja harrastin paljon liikuntaa. Kaveripiirissä alettiin pikkuhiljaa naureskella kun minut liitettiin anorektikkovitseihin. Muistan istuneeni erään ystävän luona ja katsottiin hänen perheensä kanssa anoreksiadokkaria, kun tämän ystävän pikkusisko yhtäkkiä heitti, että noihan näyttää ihan Emilialta. Ystäväni äiti suuttui ja minä pyörittelin silmiäni. Salaa olin mielissäni ja keräsin vinkkejä ohjelmasta. Syö purkkaa. Älä nielaise mitään.

Kroppa2

Minulla on ollut surkea itsetunto niin kauan kun vain voin muistaa, mutta aina joidenkin surkeiden sattumusten seurauksena se on murentunut entisestään. Yläasteella olin todella yksinäinen, kun kaikki ystäväni pikkuhiljaa käänsivät minulle selkänsä, koska eräs tyttö päätti, että minun kanssani ei enää saa hengata. Pidin asian hyvin piilossa ja välttelin näyttäytymästä yksin missään. Piilottelin välitunneilla vessassa ja esitin urheaa, mutta sisältä olin täysin murtunut. En voinut ymmärtää, miksi yhtäkkiä jouduin kiusatun rooliin. Sitähän se oli, vaikka sitä ei sillon osannut ajatella. Ei minua ole ikinä hakattu koulumatkalla tai mitään, mutta lapset osaavat olla julmia muillakin tavoilla.

Eniten mieleen jäänyt keissi sattui eräissä kotibileissä. Minut kutsuttiin yhtäkkiä mukaan samana iltana järjestettäviin bileisiin, kuulemma yhtäkkiä oli tajuttu, että minun kutsuni unohtui, sen jälkeen kun viikon verran oli koulussa kovaan ääneen puhuttu bileistä, joihin minua ei ollut kutsuttu. Naiivina ja toiveikkaana puin päälle uudet vaatteeni ja pyysin äitiä viemään minut paikalle. Meikkasin huolella ja äiti auttoi laittamaan hiukset, samalla kysellen, haluanko varmasti mennä, eikö tämä kuulosta nyt vähän epäilyttävältä? Paikan päällä kävi nopeasti selväksi, miksi minut oli kutsuttu. Koko ilta oli järjestetty täyteen erilaista ohjelmaa, joista jokaisen pääpointti oli saada minut tajuamaan, ettei kukaan pidä minusta. Oli selän kääntämistä kun lähestyin. Pois kävelemistä kun puhuin. Tanssia ja muita juttuja, joissa minut jätettiin aina yksin ja tehtiin, selväksi, että olen aivan yksin. Minut kutsuttiin sinne vain nöyryytettäväksi. Purin hammasta ja yritin kestää, pidättelin kyyneleitä pari tuntia, kunnes soitin äidin hakemaan ja purskahdin autossa itkuun.

Kroppa3

Aloin purkaa pahaa oloani uusilla tavoilla, kun aloin uskoa, että vika on minussa. Koska olin läski. Luokan pojat alkoivat kutsua minua nimellä ”pommes”, paikallisen kebabbilan nimikkoannosksen mukaan. Se oli ehkä se suurin takaisku, jonka jälkeen aloin epätoivoisesti käyttää välituntisin vessassa viettämäni ajan oksentamisen opetteluun. Välttelin ruokailua ja purin pahan oloni laihduttamiseen. Syömistä sentään pystyin hallitsemaan ja uskoin koko ajan, että jos onnistun laihtumaan, minut hyväksytään ja saan taas ystäviä. Kyllä niitä ystäviä onneksi aina välillä oli edes vähän aikaa, ilman en olisi varmaan ikinä selvinnyt yläasteesta. Erityisesti mielessä on yläasteen ajalta Jatta ja Katri, jos satutte lukemaan tätä niin kiitos.

Ysiluokan päätöksen lähestyessä ystävystyin Avan kummitätien kanssa ja jatkettiin lukioon yhdessä, sattumoisin vielä samalle luokalle. Olin ensimmäistä kertaa vuosiin onnellinen ja vaikka edelleen jatkuvasti stressasin painostani, minulla oli ystäviä. Lukiossa ihmiset olivat onneksi fiksumpia, mutta kyllä minusta edelleen liikkui paljon kaikenlaista scheissea. Mutta en jaksanut enää välittää entiseen tapaan, koska minulla oli oikeasti parempaakin tekemistä ja ajateltavaa. Minä jaan mielessäni elämäni kahteen osaan; Aika ennen lapsia ja aika lasten jälkeen. Ensimmäinen osio elämästäni käsittää siis ensimmäiset 18 vuotta ja niistä vuosista nuo kolme vuotta lukiossa olivat elämäni onnellisimmat.

Minun suhtautumiseni ruokaan ja omaan vartalooni ei ole ikinä ollut terve. Tuntuu surulliselta ajatella, että ala-asteikäinen tyttö vietti ensin päivän koulussa miettin tapoja salakuljettaa ruoka roskiin, sitten ystävän luona, jossa kieltäydyttiin ruoasta, koska syön sitten kotona. Sitten mentiin illalla kotiin ja sanottiin äidille, että söin kaverilla. Olen salakuljettanut ruokaa kylpytakin taskuissa, sotkenut lautasia, jotta vaikuttaisin syöneen ja tehnyt kaiken mahdollisen piilotellakseni ajatuksiani kaikilta. Ala-asteella en sentään vielä edes yrittänyt oksentaa, se tuli kuvioihin 15 -vuotiaana.

Kroppa4

Muistan, kuinka riparilla uin koko viikon futisshortseissa, koska en kehdannut olla vain bikineissä. Olin alipainoinen. Muistan, kuinka en kehdannut käyttää enää ruskeaa ihonmyötäistä poolopaitaani, koska kuulin jonkun haukkuvan minua koulussa läskiksi. Kylkiluuni paistoivat läpi paidasta. Minulta oli kysytty muutamankin kerran, onko minulla syömishäiriö, mutta vastasin aina ei. Ja se ei ollut valhe, ajattelin sillon olevani aivan terve. Nyt tiedän, etten ollut. Välillä mietin, millaista elämäni olisi ollut, jos olisin tajunnut ongelmani itse ja kertonut sen jollekin. Jollekin, joka olisi välittänyt minusta tarpeeksi ja hankkinut minulle apua.

Lukio loppui ja olin raskaana. Ava syntyi 12.10.2011 ja välittömästi aloin stressata painoani. Piilottelin mahaani ja liikuin mahdollisimman paljon. Koko ajan enemmän. Yritin erilaisia dieettejä, kunnes yhtenä päivänä syötyäni Arnoldsin bagelin päätin oksentaa. Sen jälkeen aloitin taas uuden dieetin. Söin ainoastaan riisikakkuja ja kasviswokkia. Maksimissaan sai tulla 500 kaloria päivässä. Join päivässä 3 litraa Pepsi Maxia. Pikkuhiljaa kalorimäärä putosi ja putosi. Paastosin vain koko ajan ja elämäni keskittyi syömisen välttelyn ympärille. Olin sattumoisin kipeä aina kun piti mennä johonkin syömään. Kun sitten jouduin pakosta syömään, oksensin. Parin kuukauden päästä olin jo siinä pisteessä, että en saanut pidettyä edes Pepsi Maxia alhaalla. En syönyt mitään ja oksensin silti jatkuvasti. Lähinnä mahahappoja ja satunnaista verta. Kasvoni olivat jatkuvasti turvonneet ja täynnä verenpurkaumia. Säästän teiltä pahimmat yksityiskohdat.

Mentiin kavereiden kanssa ravintolaan illalliselle, tilasin kevyen salaatin, josta söin kolmasosan ja kävin syömisen välissä kolme kertaa oksentamassa. Oltiin anopin luona syömässä, pyörittelin ruokaani lautasella ja yritin syödä Topiaksen tarkan silmän alla. Lähtiessä keksin itselleni hirveän pissahädän ja oli pakko pysähtyä ABC:lle. Julkisissa vessoissa Topias ei pystynyt vahtimaan minua ja sain oksentaa rauhassa. Olin kartoittanut kaikki Turun alueen julkiset vessan sen mukaan, missä on paras oksentaa, jos joudun jossain tilanteessa syömään. Puhdistin julkisia vessoja vessaharjalla ja kuljetin jopa mukana pientä puhdistusainetta, jotta minun olisi mukavampi oksentaa. Elämäni pyöri syömisen ja syömättömyyden ympärillä.

Topias oppi nopeasti kaikki temppuni. Surullisin muistoni tuolta ajalta on se Topiaksen ilme, jolla hän aina katsoi minua. Se tapa, jolla hän kavahti kun tulin lähelle ja hän tunsi kaikki luuni. Topias löysi kaikki piilopaikkani laksatiiveille ja veti ne vessasta ja jätti minulle samaan paikkaan tyhjän purkin. Hän kuunteli kun kävin vessassa ja haistoi hengitystäni. Hän teki joka päivä ruokia, joista tiesi minun pitävän ja raahasi minua psykiatrille. Hän oli myös tukena, kun lääkäri teki minusta lastensuojeluilmoituksen. Jep, tätä en olekaan kertonut ikinä. Lääkärin ilmoitus oli aiheeton ja psykiatrini tiesivät sen myös ja kertoivat lastensuojelulle (lisäksi ilmoitus oli laiton, koska lääkäri teki sen selkäni takana), mutta lastensuojelun oli pakko tutkia se. Tuo aika elämästäni oli eräänlainen herätys, kun jouduin käymään läpi sen ruljanssin lastensuojeluilmoituksen aiheettomaksi merkitsemiseksi.

Kroppa5

En muista Avan ensimmäisestä vuodesta paljoakaan, koska muistan vain syömishäiriöni. En ikinä vaarantanut Avaa mitenkään ja hänen tarpeensa olivat aina etusijalla, mutta kieroutuneessa ajatusmaailmassani kaikki oli niin sumussa, että tuolta ajalta on vain hataria muistoja. Ava sai paljon huomiota, mutta vääristä syistä. Onneksi hän itse ei voinut sitä tietää. Jumppasin hänen kanssaan, käytiin vauvakahvilassa ja perhekahvilassa monta kertaa viikossa, lenkkeiltiin joka päivä, ulkoiltiin paljon, tein kaikki ruoat hänelle itse. Kaikki tämä, jotta sain ajatukseni pois syömisestä.

Jos syömishäiriötä voisi katua, katuisin sitä enemmän kuin mitään muuta. Mutta se ei ole jotain, mihin voin itse vaikuttaa, joten en voi katua. Olen vain surullinen. Ja vähän pettynyt. Olen uhrannut lukemattoman määrän elämästäni näille myrkyllisille ajatuksille ja tällä hetkellä se tuntuu vain ja ainoastaan surulliselta. On surullista tajuta, että olen aina ollut sairas. On surullista huomata, kuinka usein syömättömyys on ollut prioriteettini elämässä. On surullista tietää, etten ole vieläkään päässyt siitä täysin irti.

Kroppa6

Mutta samalla olen ylpeä. Ylpeä siitä, kuinka pitkälle olen päässyt. Ylpeä siitä, että tiedostan ongelmani ja kehitykseni. Ylpeä siitä, että ensimmäistä kertaa uskalsin sanoa sen kaiken ääneen.

Ps. Olen suurimmassa osassa kuvista ihan normaalipainoinen, mutta valitsin kaikki kuvat sen mukaan, että jokaista kuvaa ottaessa olen ajatellut olevani todella lihava. 

Pps. Jos vielä tämänkin jälkeen joku voi glamorisoida ja ihailla syömishäiriötä niin tässä pari sivuoiretta teille: tummat, reikiintyneet hampaat(oksentelu ja pepsimax), paha ominaishaju (paastoaminen ylipäätänsä, etenkin ketoosilla, tulee sellainen vähän niinkuin ammoniakkinen haju), verenpurkaumat ja muutenkin kamala iho, hiustenlähtö, pahanhajuiset kädet (se oksennuksen haju ei lähde vaikka kuinka peset), jatkuva väsymys ja kiukkuisuus, b-vitamiinin imeytymishäiriö (itse sain tämän ja joudun loppuikäni käymään parin kuukauden välein pistettävänä), lapsettomuus (tarvittiin hormonihoitoja kakkosen alkuunsaantiin), lista on loputon.

Kommentit

17 kommenttia

Kiitos rohkeasta kirjoituksestasi. Olin yllättynyt kuinka samanlaista oireilua sulla on ollut kuin mulla, jo lapsuudessa. Kylmät väreet meni, tuntui kuin olisin lukenut itsestäni. Oon pari vuotta sitten kirjoittanut tekstinkin blogiin valmiiksi, ikään kuin terapiana, mutta en ole koskaan oikeasti ajatellut sitä julkaista. Pelkään sitä kaikkea paskaa, mitä siitä voisi saada niskaansa vaikka mun blogi onkin pikkuruinen sun blogisi rinnalla 😀

Jäin tän postauksen luettuani aika sanattomaksi. Silti oli pakko tulla jättämään kommentti.
Olet todella vahva ihminen ja rohkea kun kirjoitat näin raadollisen rehellisesti.

Kiusaaminen on oikeesti yks karmeimmista asioista tässä maailmassa. Se tekee niin paljon pahaa. Pienet ihmiset joutuu koko elämänsä kulkemaan niiden muistojen ja tapahtumien kanssa, mitkä kiusaamisesta on seurannut.

Ja syömishäiriöt. Oon nähnyt läheltä. Valitettavasti. Se on ihan kauheeta. On mieletöntä miten Topias on sua tukenut <3 Ja tosi hyvä, että kirjotit aiheesta. Uskon ja toivon, että joku nuori, joka tän postauksen lukee, kertoo omasta olostaan läheiselle ihmiselle ja saa apua.

Saat Emilia ollakin itsestäsi ylpeä. Tosi ylpeä. Sulla on kaks mitä suloisinta pientä lasta, välittävä mies, kaks menestynyttä blogia ja varmasti kasa muitakin hienoja asioita elämässäsi. Valitettavasti sulla on myös nämä ikävät asiat takana, mutta ilman niitä et tietenkään olisi se vahva nainen, joka tänä päivänä olet.

Kiitos, että jaoit näin henkilökohtaisen asian elämästäsi. Toivon, ettei tänne kommenttiboksiin eksy yksikään sellainen ihminen, jolla on negatiivista sanottavaa sun tekstistä.

Keep up the amazing spirit you have <3

Voi Emilia. Erittäin upeaa että kirjoitit, hurjaa. uskomatonta kaikki kuvat tallella. Olet kaunis enkä tarkoita hoikimmillaan tai normaalipainoa vaan sinua. Hengähdin vasta kappaleessa ’Topias oppi kaikki temppuni’. Voit kerätä voimasi nyt viimeistään, ja olla erittäin ylpeä itsestäsi. Todellakin elämä kantaa ja on niin paljon hyviä asioita, että juuri siksi. Moni varmasti samaistuu tähän ilman syömishäiriötäkin. tää voisi olla hyvä kääntää englanniksikin. Halaukset ja oikein hyvää loppuvuotta teille ~<3

Tää on kyllä yksi pysäyttävimmistä tekseistä, mitä olen koskaan blogeista lukenut. On tosi surullista kuulla tarinoita kiusaamisesta ja vielä pahempaa on herätä huomaamaan millainen vaikus sillä on ihmisen loppuelämään. Topias kuulostaa kyllä aikamoiselta kultakimpaleelta, kun on jaksanut kädestä pitää läpi vaikeidenkin aikojen. 🙂 Ihan älytttömän upeaa, että uskallat jakaa näinkin henkilökohtaisia juttuja blogin puolella! Varmasti moni löytää itsensä myös tästä tekstistä.

Mä itkin tän postauksen alusta loppuun. Oot selviytyjä. Supernainen. Ja sulla on rakastava mies.

<3

Mä oon käyny monta viikkoa neuvolan vaa’alla näkemättä lukua itse ja oon kurkannu sen vasta kortista kotona sit kun oon saanu olla yksin. Oon tienny kyllä, et painonnousu ahdistaa, mut eilen havahduin miettimään, et mitä mun päässä liikkuu, kun ennen neuvolaa mietin, voinko syödä sitä parin kalorin purkkaa ja nousta vaa’alle sen jälkeen… Mitä ..ttua. Pelottaa ajatella missä oisin ilman ekaa raskautta, koska sillon söin 60 kaloria kahdessa päivässä ja lenkkeilin 5-10km päivässä, jollon sit myös oksensin, kunnei kroppa meinannu kestää. Raskaus oli sillon se, joka pelasti mut.

Mikä sulle oli se hetki että tajusit että nyt täytyy tulla muutos? Milloin lähdit aktiivisesti itse kuntouttamaan itseäsi?
Pitkän matkan olet tullut tuosta:)

Hieno postaus, oot rohkea.

Sen verran kuitenkin lastenpsykiatrialla työskentelevänä kommentoin, että mä näen lääkärin huolen ja ilmoituksen tekemisen erittäinkin oikeana tekona. Vanhemman syömishäiriö voi alkaa heijastua vauvaan jo niin nuoressa iässä, että ei pysty edes kuvittelemaan. Jo silloin, kun kuvittelee, että se pieni ihmisenalku ei sellaisesta tai juuri muustakaan ymmärrä. Hyvä kun teillä on kuitenkin kaikki mennyt hyvin, eikä kontaktia lastensuojeluun tullut.

Tsemppiä!

Haluaisin myös tarttua tähän yksityiskohtaan ihan siksi että tiedän sun postauksia lukevan monien samojen asioiden kanssa kamppailevien ihmisten 🙂 Mikäli lääkärillä herää huoli esim. vanhemman psyykkisestä voinnista ja sen vaikutuksesta lapsiin on hänen lain mukaan velvollisuus tehdä lastensuojeilmoitus. Musta on ammattieettisesti epäilyttävää, ettei hän ole sen tekemisestä sulle sanonut mutta laitonta se ei silti missään nimessä ole ollut. Samoin lastensuojelulla on velvollisuus selvittää kaikki ilmoitukset, olkoonkin ilmo vanhempien tai kenen tahansa mielestä ehkä aiheeton.
Hyvä juttu, että voit nykyään paremmin. Toivottavasti voit olla tässä asiassa näyttämässä esimerkkiä muille t. Sossutäti

Oon käsiny bulimiasta jo kahdeksan vuotta.
Nykyään media ihannoi luurankojen sijaan salilla käyntiä ja terveellsiä elämäntapoja. Minulle henkilökohtaisesti tulee ahdistava olo kun joka paikasta paasataan sitä, että pitää olla huippu kunnossa, vaikka en sitä todellakaan ole.

Miksei kukaan voi vain olla sellaisenaan kuin on ilman ihanne vartaloa?

Voi Emilia! Tämä postaus oli ihan uskomattoman koskettava, olen ihan älyttömän onnellinen puolestasi että olet nyt paremmalla tiellä ja elämäsi on onnellista nyt. Noita asioita varmasti prosessoi tosi kauan ja se vaikuttaa elämään vielä pitkään, mutta tästä tekstistä paistaa läpi voittajan asenne.

Olet ihan käsittämättömän kaunis, rohkea ja tähti nainen. Älä koskaan anna kenenkään väittää mitään muuta, etenkään itsesi <3.

Hei, olisin todella ilonen jos jaksat vastata tähän. Oon itse kokenut jonkuasteisen syömishäiriön ja pahimpina päivinä mun koko ruoka määrä saatto olla leipä tai hedelmäsalaatti annos, joka oli todella pieni. Urheilin 6kertaa viikossa, kun en halunnut enempää huolestuttaa vanhempia kun asun vanhempien luona.
En muista tarkasti mikä sai mut ”järkiin” mutta ystävien avulla oon päässy vuodessa jo tosi hyvälle mallille. Perhe tukee myös.
En edes tiedä, kuin montasataa kertaa olen ollut peilin edessä ajatuksena ”miks oon näin läski?” tai ”tää vaate lihottaa vaan entisestään.”
Oon siis 17 nyt. Mun onni oli se, että ystävät huomas tosi ajoissa sen ja sen vuoksi se ei ehtiny mennä pahemmaksi.. Tää sai ajattelemaan, etten halua enää ikinä vajota sinne pohjalle.
Jos jaksat, niin voisitko kirjoittaa sähköpostia, että mitkä asiat sulla auttaa kun ahdistaa tai vaikka vastata siellä tähän kommenttiin.

tosi rohkea ja hyvä kirjotus!

tää postaus veti kyllä hiljaseks ja kyynel jos toinenki vierähti kun luin kuinka paljon Topias on sua yrittäny auttaa ja auttanut. Mä arvostan todella paljon että Topias on noin hyvin ollut sun tukena ja oon onnellinen sun puolesta että sulla on noin hyvä mies! Rohkea postaus muutenkin ja sä olet vahva nainen ja näytät hyvältä nykyään 🙂 älä koskaan muutu

Oot super rohkea ja vahva! Saat olla tosi ylpee itestäs! <3 Ja isot respectit myös Topiakselle, ku on jaksanu olla sun tukena ja raahata sut psykiatrille

Hei,kiitos rehellisestä tekstistäsi? Itse sairastin pari vuotta (kuitenkin koskaan diagnosoimatonta) ortoreksian tyyppistä syömishäiriötä ja tällä hetkellä kaikki on tosi hyvin..paitsi että eteenkin viime vuoden terveyssekoiluni sekoittivat kroppaani täysin ja hormoonitoiminta ihan vinksallaan(kuukautiset puuttuvat edelleen).Painon olen saanut korjattua normaalipainoon,joten kysyisinkin sinulta miten saat hormoonitoimintasi tasapainoon?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä