Pahasta olosta hyvinvointiin

Ajattelin ruveta näihin mielen hyvinvointiasioihin liittyen alkaa postata enemmän myös tällaisia päivän kuulumisia sen sijaan, että aina kerran kuussa vuodatan koko sydämen kerralla! Vaikka nämä postaukset sitten tietenkin ovat vähän lyhkäsempiä niin uskon, että tästä voi olla samojen asioiden kanssa kamppaileville apua, kun näkee vähän millaista se mielenterveyskuntoutujan arki on.

Tänään mun aamu lähti käyntiin ahdistuslääkkeellä, kun terapiaan lähteminen tuntui niin vaikealta. Syön siis nyt niitä pahamaineisia bentsoja väliaikaisesti. Ensi viikon lääkärikäynnillä on tarkoitus löytää parempi lääkitys. Käyn nyt siis kerran viikossa psykoterapiassa ja oon kyllä kokenut sen hyväksi vaihtoehdoksi. Mulle suositeltiin nyt kognitiivista psykoterapiaa vähän eri juttuihin erikoistuneella psykiatrilla, mutta koin etten ole vielä valmis tekemään niin paljon töitä, se tuntuu liian ahdistavalta. Joten mennään nyt tällä ”tavis” psykoterapialla kesään asti ja syksyllä katsotaan, jos olisin valmis lähtemään tonne yksityiselle puolelle. Tämä diagnosointi on vieläkin vähän kesken, koska läpikäytävää on niin paljon, mutta tänään terapeuttini jutteli, että mulla on PTSD:n ja sen masennuksen (jonka koen jo häipyneen) lisäksi selkeästi OCD ja erinäisiä fobioita ja ahdistuneisuushäiriöitä. Mulla on ollut OCD piirteitä ihan lapsuudesta asti tän terapeutin mukaan ja itsekin oon huomannut, että PTSD:n jälkeen ne OCD -oireet ovat selkeästi pahentuneet. Ne on sellaisia hassuja juttuja, mistä Topias on aina mua hyväntahtoisesti pilkannut, mutta salaa olen jäänyt miettimään, että voisiko olla… Mitä nyt ollaan ehditty spekuloida ja puida asioita terapiassa niin vaikuttaisi siltä, että OCD on mulle selviämiskeino, etenkin sen trauman jälkeen. Sen takia mua ahdistaakin liikaa se kognitiivinen psykoterapia, jossa tästä pyritään eroon. En oo vielä valmis luopumaan tästä! Kuulostaa ehkä tyhmältä?

Millaisia OCD -oireita mulla sitten on? Näistä puhuttiin tänään kokonainen tunti ja sitä on vaikea mahduttaa pariin kappaleeseen, mutta jospa mainitsen pari! Mun on pakko laittaa aina ykkösvaihde kolme kertaa silmään. Jos liikennevaloissa seisoessa ylittyy tietty aika, joudun tekemään sen tietyin aikavälein aina uudestaan. Mun on pakko järjestää kaikki tavarat symmetrisesti ja muutenkin symmetria on mulle tosi tärkeää. Jos Topias istuu sohvalla niin, että hän ei istu tarkalleen yhdellä sohvatyynyllä, vaan menee vähän sen rajan yli, niin mua alkaa ahdistaa niin paljon, että joudun itse nousemaan. Samoin sängyssä en kestä sitä, jos Topiaksen joku ruumiinosa on sängyn keskirajan toisella puolella, vaikka se ei muhun fyysisesti osuisikaan. En vaan kestä sitä ajatusta siitä, että se meidän välinen raja ei ole täydellisen keskellä. Mulla on kotona tiettyjä esineitä ja juttuja, joita mun on pakko laittaa tietyllä tavalla, tietyin väliajoin, tietty määrä kertoja. Olen aina ajatellut vain olevani kummallisen neuroottinen, mutta en tullut ennen ajatelleeksi, että se voisi liittyä tähän mielenterveyspuoleen. Kun terapeutti sanoi sanan ”pakko-oireinen häiriö”, naurahdin ensin vain ihmeissäni. Minäkö muka?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämän päivän terapia oli kyllä tosi tuottoisaa ja tykkään kovasta terapeutistani. Lääkäristä en vielä oikein tiedä, näen hänet ensi viikolla vasta toista kertaa, joten sen jälkeen osaan kertoa siitä enemmän. Ja sitten olen vähän viisaampi kaikkien lääkkeiden suhteen.

Tällä hetkellä mun päällimmäiset ajatukset kuitenkin pyörii näissä masennuslääkkeissä. En koe enää olevani masentunut. Masennus ei liity näihin ongelmiini, se oli vain pitkänpitkän uupumuksen aiheuttama väliaikainen tila. Uskon, että selkeästi se oli kemiallinen juttu, johon lääkkeet tepsivät. Nyt kun se masennus on poistunut ja pää on kirkas, pystyn paremmpi erittelemään näitä ahdistuksen tunteita ja puimaan menneisyyden traumoja psykoterapiassa. Ja nyt tahtoisinkin lopettaa masennuslääkkeet. Tiedän, että se kuulostaa tyhmältä. Aina sanotaan, että ei missään nimessä saa lopettaa, koska se hyvä olo on merkki siitä, että lääkkeet toimivat ja sitten jos ne menee lopettamaan, masennus vain palaa. Mutta jotenkin vain uskon niin vahvasti, että voisin jo lopettaa ne, koska se masennus väistyi niin ”helpolla”. Aionkin ottaa tämän heti puheeksi ensi viikolla lääkärin kanssa ja katsotaan mitä hän sanoo. Onko kellään kokemusta aiheesta?

Ihanaa loppuviikkoa teille kaikille!

Kommentit

18 kommenttia
Avatar

Hei!
Itse olen kokenut lievän masennuksen n. 3 vuotta sitten, johon lääkkeet tarvittiin. Söin niitä päivittäin n. puoli vuotta ja yritin itse vähentää niitä ja lopulta lopettaa ne. Oireet kuitenkin palasivat takaisin, ahdistuneisuus, itkuisuus ym. Jatkoin lääkkeiden syöntiä normaalisti päivittäin, mutta n. puolen vuoden päästä tuosta lopettamis -yrityksestä pienensin itse annosta, että söin niitä vain joka toinen päivä. Sitten pikku hilja otin niitä joka kolmas päivä ja lopulta unohdin ottaa niitä 4 päivän ajan niin ajattelin että nyt kokeilen olla kokonaan ilman ja se onnistui. Söin siis lääkkeitä yhteensä 1,5 vuotta. Lääkkeiden syönti on toki aina yksilöllistä, koska ne riippuu lääkkeen vaikuttavasta aineesta ja määrästä ym. Mut kannattaa niitä syödä ihan rauhassa ja sit jutella lääkärin kanssa esim. annoksen pienentämisestä. Tsemppiä sulle hirveesti! 🙂 hienoa että saat noinkin paljon apua!

Avatar

Masennuslääkkeitä pitäis syödä vähintään puoli vuotta oireiden helpottumisen jälkeen, sillä juuri ehkäistään sitä ettei ne palaisi. Vaikka masennus olisikin vain aivokemioista kiinni, voi ne aivokemiatkin mennä uudestaan pyllylleen jos lääkityksen lopettaa liian aikaisin.

Avatar

Kauanko sä nyt olitkaan syöny mielialalääkettä ja mitä se olikaan? Mulle sanottiin, et vähintään se puoli vuotta olis hyvä syödä, jotta mielihyvähormonin aineenvaihdunta varmasti toimii aivoissa. Jos syö liian vähän aika, niin lääkkeen loputtua aineenvaihdunta ei olekaan vielä vakiintunut. Mä söin serotoniinilääkityksen (essitalopram tms) ja taisi olla joku 5kk, kun aloin lopetella. Mut varmaan kandee tosiaan sen lääkärin kanssa jutella tarkkaan. Tsemppiä! Ainiin, söin sitä lääkettä 2014 vuoden alussa ja sen avulla pääsin oman masennukseni tai omasta mielestä burnoutin läpi 🙂

Avatar

Moikka!
Halusin vaan tulla sanomaan, että olet pirun rohkea nainen, kun jaat blogissasi näitä asioita 🙂 jatka samaan malliin ja kaikkea ihanaa kevääseesi <3
Terkuin vertaistuesta nauttiva 🙂

Avatar

Kokemusta löytyy omaisen näkökulmasta, sillä mieheni sairastui masennukseen lähes 3vuotta sitten. Lääkityksen alkaessa vaikuttaa hän oli myös sitä mieltä, että masennus parantui ja lopetti lääkkeet. Alashan siinä romahahti ja kovaa. Ja lääkitys aloitettiin uudestaan ja sillä kertaa söikin reilun 1.5 vuotta jonka jälkeen masennus ei ole enää (tai vielä?) uusinut. Eli vierestä seuranneena en missään nimessä suosittele lopettamaan vaikka olo siltä tuntuisikin. Mutta paljon tsemppiä ja jaksamista ❤

Avatar

Hei, sä oot kyl uskomattoman rohkee kun uskallat puhuu täällä niin suoraan asioista. Mua ihan pelottaa välillä, että miten rohkee joku voi olla ja kertoo rehellisesti miten asiat on, ja tällä kertaa sun rohkeus on kyllä jotain ihan huippu luokkaa. Ei mulla muuta ollutkaan, tsemppii sulle ja odotan innolla kuulumisii tost uudelleen palaamisesta satulan selkään!

Avatar

Mä oon joutunu onneksi vain kerran turvautumaan masennuslääkkeisiin. Olo oli sillon tosi vaikeaa, ahdistavaa ja surullista. Söin vaan vajaa 4 kk lääkkeitä, koska koin, että kun olin uskaltanut asian myöntää läheisilleni, niin sain heiltä riittävästi tukea parantuakseni. Ja koin myös, että olin jo niin paljon parempi sen 3 kuukauden jälkeen.

En halunnut syödä lääkkeitä pidempään ja lopettaminen oli oma päätökseni. En halunnut käydä psykologilla, vaan ainoa hoitomuoto oli lääkkeet. Tämän ansiosta pystyin lopettamaan, kun ei ollut kukaan ”vahtimassa”. Reseptin loppu jäi käyttämättä, enkä onneksi sairastunut enää uudelleen.

Avatar

Kiitos Emilia kun puhut näistä asioista niin avoimesti, sitä tarvitaan! Masennus, ahdistuneisuushäiriöt ja ylipäätään kaikki mielenterveysongelmat koetaan mut mielestä yleisessä keskusteluilmapiirissä tosi häpeälliseksi aiheeksi, eikä niihin tutustumattomat ihmiset oikeen ymmärrä niitä kunnolla. Monet asiat kuulostaa paljon pahemmalta mitä ne on, koska niihin liittyy niin paljon vääristyneitä mielikuvia. Mielenterveysongelmat on kuitenkin yleinen ongelma, ja siitä pitäs ehdottomasti puhua avoimemmin, jotta saataisiin leimautuminen pois. Kiitos siis kun puhut ja kirjoitat!

Avatar

Mua niin naurattaa että bentsot ovat muka pahamaineisia. Joo kyllä mä tiedän että niitä käytetään väärin ja paljon mut ihan yhtä suuri riippuvuusriski on paskoilla ssri-lääkkeillä kun bentsoillaki. ja masennuslääkkeistä mulle tullu ihan järkyttävät vierotusoireet aikanaan.
Onko sulle jo annettu kun käyt psykoterapiassa? Meilläpäin siihen ei ihan helposti ja vielä vaikeemmin DKTerapiaan, minne haluisin todella kovasti. Älä hyvä nainen lopeta lääkitystä kesken kaiken koska sit mennää taas alas ja lujaa nimittäin kokemusta on ja helvetin monta kertaa.
Terveisin epävakaapershärö

Avatar

Suositushan taitaa olla, että lääkkeiden syömistä jatketaan 6 kk sen jälkeen, kun masennusoire on lakannut? Suosittelen noudattamaan tätä, sillä itse lopetin juuri sen 3 kk masennuslääkkeiden käytön jälkeen niiden syömisen, koska olo alkoi tuntua normaalilta. Eipä vain tuntunut enää kohta: masennus tuli takaisin kahta hirveämpänä. Harmittaa ihan vietävästi, että lopetin lääkkeen silloin heti, kun olo oli hyvä. Suosittelen kuuntelemaan lääkäriä, toivon että olisin itsekkin aikoinaan tehnyt niin!

Avatar

Kiitos rehellisestä postauksesta! Harvoin näkee henkilökohtaisia tekstejä pakko-oireista. Kirjoitit että sulla on ollut niitä lapsesta asti, voisitko kertoa lisää siitä? Tytölläni on pakko-oireita ja ne alkoi eskarin alkaessa, jännitti sen alkamista ja kun siellä kaverisuhteiden kanssa oli ongelmia niin ne vain jatkui. Lääkäri sanoi että lisätutkimukset tai lääkitys ei ole tarpeen, oireet pitäisi hävitä kun tilanne rauhoittuu. Tytöllä hyvin samanlaisia ”tapoja” kuin sinulla, ennen nukkumaanmenoa järjestelee kaikki esineet vessassa, suoristaa matot, järjestelee lelut, tuolit, vaatteet tiettyihin asentoihin, ovi pitää olla tietyssä asennossa sopivasti raollaan yms. Välillä enemmän, välillä vähemmän, riippuen miten eskarissa menee ja jännittääkö jotain. Tytöllä menee jo paljon paremmin, kavereita on ja psykologilla kävi juttelemassa muutaman kerran mikä auttoi paljon, mutta pakko-oireet pysyy. Olen elänyt siinä uskossa että tämä on ohimenevää, mutta sinullako siis on aina ollut näitä pakko-oireita?

Avatar

En viitti kirjottaa tätä nimellä että läheisen yksityisyys säilyy, mutta mun sisko on kärsinyt ocd:sta vuosikausia. En tiedä sairaudesta sen tarkemmin mitään faktoja, mutta ainakin meillä lääkityksestä huolimatta oireet on jatkuvasti läsnä, mutta pahenee stressistä. Sisko pystyy suhteellisen hyvin kontrolloimaan oireita julkisilla paikoilla ja muiden ihmisten seurassa, mutta usein varsinkin pitkän päivän jälkeen meinaa hyppiä seinille oireidensa kanssa. Ennen kun sai lääkityksen niin esim juuri nukkumanmeno vei iltapalapöydästä noustessa useamman tunnin, koska oli se ”lista” joka piti käydä läpi ennen kuin pääsi nukkumaan. Siitä johtuen sisko oli usein todella väsynyt, koska yöunet jäi tosi vähälle ja aamulla oli edessä lähes identtinen lista. Meidän perheessä lääkitys on ainakin tuonut apua vaikka ei oireita kokonaan poistakaan 🙂 en tiedä onko yleensä ohimenevää, mun käsityksen mukaan ei, mutta joskus oireet saattaa jäädä taka-alalle jos ei ole stressiä, etenkin siis lääkityksen kanssa! Mutta tässä tietysti vaan yhden sivusta seuranneen näkökulma, eikä todellakaan mitään virallista faktatietoa asiasta

Avatar

Tuo lääkitys on kuitenkin aina niin yksilöllinen juttu, että sinä lopulta itse tiedät parhaiten ja päätät, mitä sen suhteen tehdään. Kannattaa totta kai ehdottomasti keskustella siitä hoitavan lääkärin kanssa! 🙂 Toivottavasti hän myös kunnioittaa näkemystäsi ja kantaasi.

Minulle on määrätty ahdistukseen/paniikkikohtauksiin bentsodiatsepiinejä (Opamox), joihin suhtauduin alussa todella epäluuloisesti! Pelkäsin todella jääväni niihin koukkuun ja että en pysty enää tekemään yhtään mitään tavallista ilman niitä. Otin niitä aina ihan minimiannoksen ja oikeastaan vain pahimpaan oloon. Psykiatri, työterveyslääkäri ja psykoterapeutti kuitenkin rauhoittelivat minua niiden käytön suhteen, että niiden tarkoitus on kuitenkin ensisijaisesti auttaa. 🙂 Vieläkin tulee välillä hetkiä, jolloin vain on pakko ottaa puolikas mutta niitä hetkiä on nykyään todella harvoin.

Pitempiaikaisena lääkityksenä minulla on ahdistuneisuushäiriöön Sertralin. Muistelen psykiatrin sanoneen lääkityksen alussa, että sitä olisi hyvä käyttää jopa kolmisen vuotta. Lääkityksen tasaannuttua (noin 4-5 kuukautta) aloitin psykoterapian, oikeastaan aikaisemmin en olisikaan vielä siihin kyennyt. Lääkitys auttaa selvästi jaksamaan asioiden käsittelyä psykoterapiassa, vaikka totta kai välillä esiin nousee kaikenlaista ja ahdistus hetkellisesti pahenee.

On upeaa, että kirjoitat tuntemuksiasi avoimesti tänne! 🙂 Toivon, että sopivat hoitomuodot löytyvät. Kärsivällisyyttä ja myötätuntoisia ajatuksia, nämä asiat vaativat selvitäkseen oman aikansa!

Avatar

Kyseiset lääkkeet eivät ole pelkästään masennuksen hoitoon, esim. Escitalopram. Tuskin lääkärisikään suosittelee vielä lopettamista. Lopettaminenkin on oma prosessinsa.
T: sairaanhoitaja

Avatar

Mulla kävi niin, että vaihdettiin masennuslääke toiseen ja olo alko parantua huomattavasti. Olin ihan kuin eri ihminen. Jatkoin lääkkeen käyttöä. Mutta sitten ei mennytkään kauaa kun olo alkoi tasaantua ja mennä huonommaksi, vaikka annostuksessa tms. ei tapahtunut muutosta. Vaihdettiin vielä kolmanteen ja sitä oon nyt syönyt kaks vuotta. Viime kesänä laskettiin annostusta ja psykoterapia (vajaa 2 vuotta, kognitiivinen, suosittelen, OCD:stä ”luopuminen” tekee elämästä helpompaa) loppui lokakuussa. Nyt alkaa tuntua vihdoin siltä, että alan olla taas oma itseni. Joten anna itsellesi aikaa toipua. 🙂

Avatar

Neuvoisin kyllä kuuntelemaan asiantuntijoita. Et olisi ensimmäinen, joka ei itse ”tunnista” omaa masennustaan. Anna lääkärin, tai psykiatrin tai psykologin tehdä se arvio ja toimi saamiesi ohjeiden mukaan. Pääset yhtä murhetta vähemmällä, kun jätät ongelmasi asiantuntijoiden ratkaistavaksi.

Toivoisin, että avaisit noiden kirjainyhdistelmien diagnoosit. Itselleni alue on vieras, enkä tiedä, mitä nuo tarkoittavat. Juu, googlettamalla selviää, mutta olisihan se kiva, että olisi tekstissäsi.

Avatar

Mulla ei ole mielenterveysongelmia, mutta oon elänyt näitä asioita läpi mun veljen kautta. Sairauksien puhkeamisen aika oli jotain todella järkyttävää katsella vierestä, kun ihmismieli murtuu.

Nyt pari vuotta myöhemmin hänellä menee hyvin, suurehkon lääkemäärän kanssa. Tottakai sitä toivoo ja ajattelee, että ”No nyt hän voi vähentää lääkkeitä/ lopettaa ne kokonaan!”. Tää on kuitenkin aivan liian monimutkainen ja vaarallinen prosessi tehdä se yht’äkkiä. Tottakai jossain vaiheessa voi ruveta kokeilemaan jotain pientä, mutta jokainen kerta on mietittävä onko se sen riskin arvoista. Miksi pilata sitä, kun hänellä nyt kuitenkin on kaikki hyvin?

Itse menetin silloin pari vuotta sitten osan veljestäni ja takaisin ei ole paluuta. Toivottavasti sinun asiasi alkaisivat kääntymään parempaan suuntaan!

Avatar

Kirjoitan eri nimimerkillä kuin yleensä, ettei tunnisteta.. Mä suosittelen lämpimästi kuntouttavaa psykoterapiaa! Itse oon käyny analyyttisellä / dynaamisella terapeutilla, ja nyt kolmen vuoden jälkeen voin rehellisesti sanoa että helpottaa. Monet tunnelukot on avattu ja hukkuneet narunpäät solmittu nätisti yhteen. Se on tavoitteellista ja pitkäkestoista, joten ajatukset selkiytyy ja huomasin, että pärjään paremmin kaiken suhteen. Myös konfliktien, jotka aiemmin pistivät pasmat aivan sekasi moneksi viikoksi. Mulla on taustalla lapsuudesta kehittynyt vaikea masennus ja burnout (=työnteko olo defenssi). Lopuksi vielä kiitos rehellisistä teksteistäsi, näitä todellakin ”tarvitaan”, koska mielenterveysongelmat on valitettavan yleisiä. Ihana, kun jaat vertaistukea niin monelle. Tsemppiä Emilia ja ihanaa kevättä! <3

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä