Kun aika loppuu kesken

IMG_1242

Huomenna on raskas päivä mulle ja pelottaa jo etukäteen tosi paljon siitä aiheutuva ahdistus. Jos tänään on jo näin paha olla niin miten sitten huomenna?

MUTSIS ON17

Huomenna on aprillipäivä, siis suurimmalle osalle ihmisistä. Itse en osaa enää ajatella sitä aprillipäivänä, sillä 1.4. on rakkaan edesmenneen koirani syntymäpäivä. Meidän Omppu. Kaikki eivät tätä tarinaa olekaan varmaan kuulleet, mutta meillä kävin sen verran hassusti, että Nomppu on nimetty meidän vanhan koiramme mukaan. Omppu jouduttiin lopettamaan, kun olin raskaana kesällä 2013 ja se oli mulle todella rankkaa. Ikävä oli ja on aivan hirveän suuri ja kun Ava ei osannut sanoa sen paremmin Noah-Michel kuin Noah -nimiä niin Ompun ikävästä syntyi Nomppu. Ja se jäi. Meidän kuopus ei ikinä ehtinyt tavata Omppua, joka oli mulle niin rakas, mutta nyt tuntuu siltä, että pieni pala Omppua kulkee aina mukana.

IMG_3735

Omppu tuli meille ala-asteella, olisiko se sitten ollut 2003. Omppu oli ihana koira. Hyvin koulutettu, luotettava ja persoonallinen. Temperamenttia riitti ja sen takia sovittiinkin niin hyvin yhteen! Ompulla teetettiin myös jonkun verran pentuja ja ensimmäisestä pentueesta tuli sitten yksi mustanruskea pentu meille ja sai nimeksi Oliivi. Meidän äidillä oli ollut lapsena aina haaveissa koira ja hän oli aina ajatellut, että antaisi koiransa nimeksi Omppu, joten Ompusta tuli Omppu. Sitten kun Oliivi tuli kuvioihin, jatkettiin samalla linjalla. Isoäitini otti pian myös samalta kasvattajalta kaksi koiraa, joiden nimeksi tuli teemaa jatkaen Kaneli ja Pippuri. Ennestään meillä oli myös kissa, jonka nimesin Hunajaksi. Otin Hunajan joskus ala-asteella ilman lupaa perhetutun pentueesta ja ilmestyin vain kotiin sen kanssa. Äiti ei lämmennyt kissanpennun hankkimiselle, joten Hunaja muutti mamman luokse ja asuu siellä edelleen. Pieni söpö kissanpentu olikin diagnosoitu väärin tytöksi ja kisusta kasvoi valtava kolli, joka metsästää rauhallisella maaseudulla itseään isompia rusakoita ja raahaa niitä ylpeänä mamman ja pappan portaille. Myöhemmin tulinkin sitten kissoille allergiseksi ja 17 -vuotiaana allergia levisi myös koiriin. Kummallista, koska olen koko ikäni saanut siedätyshoitoa kotona. Ennen Omppua ja Oliivia meillä oli ihana vaalea labbis nimeltään Otto. Otto oli maailman kiltein pikkumuru. Meillä on hirveästi videoita ja kuvia siitä, kun minä lapsena aina ratsastin Otolla, kiipeilin rakkaan lemmikin päällä ja otettiin päikkäreitä sylikkäin. Otto oli oma vahtikoirani ja niin tärkeä perheenjäsen. Sitten yksi siskoistani kehitti itselleen astman ja Oton piti muuttaa mamman ja pappan luo asumaan. Onneksi meillä on näin eläinrakas suku, että jokaiselle lemmikille löytyy aina koti tutusta lähipiiristä, jos tulee jotain ongelmia. Nykyään meidän eläinperheessä ovat edelleen mamman Kaneli ja Pippuri, sekä tietty se Hunaja. Oliivi asustaa edelleen vanhempieni luona ja kahdella siskoistani on koirat. Evelle sekarotuinen Fido ja Annilla rottweiler nimeltään Chloe. Kaikki koirat kyläilevät paljon toistensa luona, ennen mentiin aina mammalle juoksuaikaan, mutta nyt kun Omppu oli ainoa uros niin enää ei siihen ole tarvetta. 

MUTSIS ON18

Ompun oikea nimi oli Marwichin Agile ja Oliivi puolestaan on Marwichin Dark Lotus. Omppu oli näyttelykoira, jonka kasvatus oli tämän takia todella tarkkaa. Ei herkkuja, tarkat määrät ruokaa, vain tutulle trimmaajalle säännöllisin väliajoin, ei fleksiä jne. Omppu voitti oikeastaan kaiken mihin osallistui ja nousi nopeasti Suomen, Ruotsin, Tanskan ja kansainväliseksi muotovalioksi. Nopeasti kaikki mahdollinen oli voitettu ja Omppu jäi ansaitulle varhaiseläkkeelle ja me saatiin vihdoin hemmotella rauhassa meidän mussukkaa. Omppu olikin siitoksessa haluttua tavaraa ja sai jossain kohtaa Vuoden Norwichinterrierin tittelinkin. Äiti ja iskä heittivät taannoin kaikki Ompun vanhat palkinnot pois, mutta pelastin ne roskalavalta ja säästin itselleni yhden pokaalin, ensimmäinen pentu ROPin, sekä pari sertiä ja cacibia. Haluan säästää itselleni palan Omppua muutenkin, kuin Nompun lempinimen muodossa.

IMG_3738

Ompun kuolema oli mulle todella raskas. Omppu kärsi epilepsiasta ja munuaisongelmista ja kesällä 2013 vanhemmat päätyivät siihen, että Omppu on parasta lopettaa. Ongelmat alkoivat mennä niin pahoiksi lääkityksistä huolimatta ja tuhannet eläinlääkäriin laitetut eurot eivät enää hyödyttäneet mitään. Kukaan ei kertonut minulle tästä. Siskoni laittoi vaan eräänä päivänä viestiä, että iskä lähti Ompun kanssa mamman luo, eikä Omppu enää tule takaisin. En saanut mahdollisuutta hyvästellä rakasta lemmikkiäni ja nyt tätä kirjoittaessakin kyyneleet valuvat taas valtoimenaan. Mulla on ihan hurja ikävä Omppua ja luulen, että se hyvästely olisi helpottanut asian käsittelyä paljon. On vieläkin vaikea uskoa, että Omppua ei oikeasti ole olemassa. En halua uskoa sitä. En ole pystynyt vielä kertaakaan käymään Ompun haudalla ja joka kerta Omppua ajatellessani alan itkeä. En ole vieläkään käsitellyt Ompun kuolemaa ja se vainoaa minua jatkuvasti. Moni varmasti tässä kohtaa ajattelee, että sehän on vain koira. Mutta mulle eläimet ovat niin paljon enemmän. Perheenjäseniä. Itkin valtoimenaan aina jokaisen epilepsiakohtauksen aikana Omppua paikoillaan pitäessäni. Silitin ja rauhoittelin ja itkin. Koska mietin jo silloin, että Omppu ei aina ole täällä. Mietin lapsena todella usein, että miten voin ikinä jatkaa elämää, jos Omppu tai Oliivi kuolee. Enkä olisi uskonut sen tilanteen tulevan niin pian eteen. Nyt Oliivikin on jo 10 -vuotias. Ja pelkään joka päivä. Ikävöin usein myös Ottoa. Ja Roosaa. Roosa oli meidän iskän metsästyskoira, joka asui mamman ja pappan luona ja iskä kävi siellä aina metsästämässä. Me saatiin aina viedä Roosaa lenkille ja se päättyi aina Roosan pakoreissuun, eihän pieni lapsi pystynyt vahvaa metsästyskoiraa pitämään kurissa. Roosan ja Oton kuolemista on jo varmaan yli 15 vuotta, mutta silti se sattuu. Ikävöin hirveästi myös vanhaa ylläpitohevostani Coronaa ja seuraan sen kuulumisia Facebookista. Coronakin on jo yli 21 -vuotias ja vaikka en ole päässyt näkemään sitä useampaan vuoteen, tulee siitä todella raskasta, sitten kun Coronasta aika jättää.

MUTSIS ON19

Oliivi ja Omppu olivat aina niin läheisiä. Oliivi jumaloi isäänsä ja roikkui koko ajan Ompussa kiinni. Aina kun Omppu oli näyttelyreissuilla tai metsällä ilman Oliivia iskän kanssa, Oliivi odotti vaan eteisessä kunnes Omppu palasi. Sitten Oliivi hyökkäri kimppuun tervehtimään Omppua ja Omppu ärsyyntyneenä murahteli vastaukseksi. Kun iskä lopetti Ompun, Oliivi odotti eteisessä Ompun paluuta. Oliivi odotti edelleen seuraavana päivänä. Mutta Omppu ei enää ikinä palannut. Muutaman viikon päästä Oliivi muuttui täysin. Aivan eri koiraksi. Ennen iloinen ja läheisyydenkipeä koira masentui hurjasti. Oliivi vietti kaikki päivät sängyn alla piilossa, eikä tuntunut innostuvan mistään. Aloin itkeä joka kerta Oliivin masennusta seuratessani ja pelkäsin jo, että Oliivi vielä kuolee suruunsa. Edelleenkin Oliivi tuntuu odottavan Omppua takaisin, näin kolme vuotta myöhemmin. Pari vuotta sitten Anni otti koiransa Chloen viettämään vanhuusvuosiaan luokseen ja Chloe viettää myös paljon aikaa meidän porukoilla. Oliivi ja Chloe ottavat aika paljon yhteen, mutta ei mitenkään pahasti. Se on vain sellaista räksytystä, ärsyttävää. Mutta silti se on muuttanut Oliivia paljon. Nyt hän näyttää sentään edes jotain persoonallisuutta. Jotain elonmerkkejä. Pelkään ihan hirveästi Oliivin kuolemaa. Sitten Ompun pentukin, meidän rakas perheenjäsen, on poissa. Sitten mulla ei ole enää mitään. En tiedä miten voin selvitä siitä. En näe tulevaisuutta.

Mulla on ihan hirveä koirakuume ollut monta vuotta. Mutta tämä allergia. Toivon pääseväni pian siedätyshoitoihin ja ehkä me pystyttäisiin ottamaan joskus vielä joku vähemmän allergisoiviin rotuihin kuuluva koira. Eihän se tietenkään Omppua ja Oliivia korvaisi mitenkään. Mutta ehkä se auttaisi käsittelemään sitä surua. Mun on pakko uskoa, että vielä joskus kun musta itsestäni aika jättää, näen uudestaan kaikki rakkaat lemmikkini. Millainen maailma tämä olisi, jos en voi uskoa siihen?

Kannattaa muuten lukea hyvinvointipuolelta asiaa psykoterapiasta, diagnooseista ja edistymisestä.

Kommentit

28 kommenttia
Avatar

Ihanasti kirjoitettu teksti<3 Itselläni on ollut vain kääpiökaneja lemmikkeinä ja kun jotkut kuolivat niin itkin. Ja ne ovat vielä pienempiä kuin koirat, miten niiden takia voi itkeä!? Lemmikit ovat vain olleet niin tärkeitä, että niistä luopuminen on ollut ikävää... Tsemppiä sinulle<3

Avatar

Tiedän tunteen 🙁 Oman koirani kuoli 16.02.16 . En ehtinyt hyvästejä jättää tapahtui niin yllättäen (jäi auton alle). Nytkin kun luin kirjoitustasi pala nousi kurkkuun . Tsemppiä

Avatar

Mulla myös eläimet ovat niin paljon enemmän, Perheenjäseniä. ❤ Moni on aina sitä mieltä, että ”sehän on vain eläin” , se on inhottava kommentti! 🙁 Sama asia kuin kuolisi oma tärkeä/rakkain ihminen.

Avatar

Tekstisi sai minut itkemään vuolaasti, sillä meidän koira täytti juuri kymmenen. En kestä ajatusta siitä, että jonain päivänä meidänkään koiraa ei enää olekaan. Se päivä kun meidän koira kuolee tulee varmasti olemaan rankin päivä elämässäni. Koirat ovat perheenjäseniä, aina ja ikuisesti. Suuret voimahalit huomiselle! Tsemppiä ja jaksamista!

Avatar

Pystyn niin samaistumaan tähän. Itselläni on kohta 9-vuotias kissaneitokainen. Hän ei ole minulle pelkästään kissa, vaan myös paras ystäväni, luotettava, aina läsnä kun tarvitsen, kissa näyttää aina tunteensa niin rehellisesti.

Avatar

Kauhee, en edes pystynyt lukeen loppuun kun itkin niin kamalasti! Itse olen myös joutunut luopumaan rakkaista koiristani kun toinen vanhemmista laittoi välit poikki. On todella vaikeaa ajatella että ne rakkaat karvanaamat tallustaa edelleen täällä jossain mutta minä en niitä saa nähdä tai napata syliini. On se koira kyllä ihmisen paras ystävä! ❤

Avatar

Käytät erittäin vahvoja aivokemioihin vaikuttavia lääkkeitä. Kannattaa lukea niistä tutkittua tietoa. Onko psykoterapiassa käynyt ilmi että masennukseen on löytynyt syy, monta vuotta sitte kuollut rakas lemmikki? Elä tässä hetkessä älä menneisyydessä. Aku kopakkala sai potkut kun puhui masennus lääkkeistä kielteisesti. Kannattaa lukea hänen kirjansa suuri serotoniini huijaus. On tutkittu että masennus lääkkeet aiheuttavat kroonista masennusta ja koukuttavat lääkkeisiin. Masennus on tila joka menee yleensä ohi puolen vuoden kuluttua ilman lääkkeitä. Ihmis elämään kuuluu myös vaikeampia aikoja. Lääkkeet ovat iso bisnes. Kannattaa ottaa asioista selvää 🙂 ♡

Avatar

Puhuu ihminen joka ei tiedä masennuksesta yhtään mitään!! Masennus ei ole mikään vähän ”vaikeampi” aika, joka menee ohi kun ottaa vaan itseään ”niskasta kiinni”. serotoniinikorvauslääkkeillä on todellakin paikkansa, mutta ihmiset usein syövät niitä liian pitkään. Mun mielestä korkeintaan vuosi, ja sen jälkeen valvotusti irti.

Avatar

Itse olen allerginen koirille. Jos olen kaverilla kylässä, missä on sussari niin allergianuha tulee. Mies on myös allerginen, mutta otettiin riski ja hankittiin staffi. Kaapo täyttää 6v, eikä allergiakohtausta ole tullut. Ainut, että jos painii Kaapon kanssa paljon niin iho alkaa kutiamaan, mutta toisaalta se voi johtua ihan siitä, kun karva on sellaista lyhyttä piikikästä. 🙂 Staffit ovat muutenkin lapsirakkaita ja hellyyttäviä otuksia.

Avatar

Kirjotimpas puol tuntia hyperpitkää tekstiä ja sit tuli joku virhe, voihan perse:D

Avatar

Meillä äiti on allerginen koirille, mutta sieti kumminkin villakoiraa, siinä ei oo sitä allergisoivaa karvaa tms (en muista enää mikä oli). Mut sekin oli meillä silleen et se sai mennä pihalle ja tulla sisälle ku halus(asuttiin sillo maalla), mut jouduttiin sit elämäntilanteenmuutoksen takia muuttaa pois ja kerrostaloon, nii se kaveri ei sit siihen sopeutunu, etittiin sille maalta kotia, mut se puri sit ennen sitä erästä tuttuu sormiin ja jouduttiin lopettaa. Mä en päässy sanoo sille heippoja, ne sen tuhkat oli siskolla ja ne päätti äitin kans heittää ne paikkaan mihin koko koira ei koskaan muutenkaan ois kuulunu, eli en päässy siihenkään mukaan vaikka koira oliki mun nimissä. Oon nyt 5vuotta jälkeenpäin edelleen katkera, en saanu hyvästellä. Asuttiin toki eri paikkakunnilla, mut kai mulla ois silti oikeus sanoo heippa edes niille tuhkille. Ja ei Koira ei koskaan oo vaan se koira! tai mikään eläin ei oo vaan eläin, se on jollekkin se kaikkein rakkain otus mitä voi maa päällään kantaa! mulle se oli just sitä, mut voin ajatella, et se on nyt siel iskän kans paremmassa paikassa.

Avatar

Tiedän tunteen, lemmikin kuolema on kova paikka. Itsellä ollut koira nyt 4kk, jos on hoidossa ja satun menemään kotiin niin oi vitsi että tuntuu koti tyhjältä ilman koiraa. Oletko miettinyt että ottaisitte allergiavapaan koiran? Tässä muutamia rotuja jotka ovat allergiavapaita, jos et tiennyt; bichon frise, villakoira, espanjanvesispanieli, maltankoira, portugalinvesikoira, kiinanharjakoira ja snautseri 🙂

Avatar

Ikävä kyllä allergiavapaata koiraa ei ole olemassakaan, jokaisessa rodussa on allergeeneja mm. karvassa, hilseessä, ja syljessä. Toki pohjavillattomat (kuten mainetsemasi bichon frisee, vesikoirat, villakoira) koirat saattavat allergisoida vähemmän, mutta huonolla tuurilla niistä voi myös saada aivan yhtä pahoja oireita kuin muistakin roduista.

Olen pahoillani puolestasi ettet päässyt jättämään hyvästejä rakkalle lemmikillesi. Itsekin pelkään aikaa, jolloin aika jättää omista koiristani. Tuntuu ikävältä nyt jo, niiden ollessa vielä alle viisi vuotiaita, miettiä kuinka joskus koiriani ei enää kanssani. Miten selviän? Miten kestän kuoleman aiheuttaman surun? Millä täytän tyhjän ajan arjessani? Kuka on iloisena vastassa, jos olen ollut poissa viisi minuuttia tai viisi tuntia? On ne vaan niin rakkaita, tulisi aina muistaa nauttia näistä edessä olevista yhteisistä ajoista, eikä murehtia liikaa menettämistä.

Avatar

Allergiavapaita koiria ei ole olemassakaan, koirista tietämättömiä ihmisiä huijataan näillä jutuilla säännöllisin väliajoin ja sitten tulee ikäviä tapauksia kun joutuu luopumaan koirasta.

Itselläni on ollut seklä snautseri että vesikoira, saavat hilseensä ansioista allergikon nenän vuotamaan aivan kuten muutkin eläimet.

Järkikin sanoi ettei eläin voi olla ”allergiavapaa”, ei ole karvoista tms.kiinni se asia.

Avatar

Kaunis tarina. Olen pahoillani. Korvaan särähti sanat että siskosi oli kehitellyt astman. Itse astmaatikkone en haluaisi että meitä syyteltäisiin kehittelystä koska emle voi tälle mitään

Emilia Huttunen

Anteeksi en tietenkään tarkoittanut sitä sillä tavalla! En jotenkin tossa tunnetilassa kirjottaessa osannut ajatella, miten muotoilisin asian kun kuulosti tyhmältä, että siskoni SAI astman 😀 haha! Onneksi astma meni jotenkin ohi ja saatiin sitten myöhemmin tosiaan taas koiria 🙂 Meidän Avallahan on myös ollut astmaa ja ymmärrän todella, kuinka raskasta se voi olla

Avatar

On sw hienoa kun käyttää sairasta koiraa jalostukseen 🙂 sillä lailla.

Emilia Huttunen

Huoh, tuliko mieleen, että sairaudet alkoivat vasta jalostuksen jälkeen ja siitoshomma lopetettiin siihen.

Avatar

Tiedän tuon tunteen. Siitä on jo 9,5 vuotta kun marraskuussa jouduimme lopettamaan jo 14-vuotiaan kultainennoutaja vanhuksemme. Olin silloin 11-vuotias ja tämä vähän leijonaa muistuttava herra oli paraskaverini. Koira joka sai minut rakastumaan koiriin ja tähän rotuun. Koira jolla oli paljon ongelmia jalkojensa kanssa ja lopulta hänen kohtalokseen tuli tulla kuistin portaat alas niin että takajalat eivät sen jälkeen enää toimineet. Koko päivän odottaen piikille lähtöä makasin hänen vierellään itkien ja lohduttaen että kipu lähtee pian. Pappamme oli kaivanut jo kesällä maan ollessa pehmeää pihallemme kuopan ja tehnyt arkun koska tiedossa oli että yhteistä aikaa ei enää kauan ollut. Muistan vieläkin kun eilisenpäivän kun isämme palasi eläinlääkäristä myöhään illalla takaluukussa koiran ruumis. Menin heti halamaan koiraa enkä millään olisi halunnut päästää irti.. Ikävä on edelleen ihan valtava.. Puoli vuotta kului ja meidän perhettä oli piristämässä pieni kultaisennoutajan pentu mikä on tällä hetkellä 9 vuotias jässikkä. Pelkään kuollakseni hänen kuolemaansa koska kyseessä on toinen elämäni koira ja parasystäväni jälleen. Vieläkun tämä asuu vanhemmillani ei yhteistä aikaa ole yhtäpaljon kuin ennen. Nyt minulla on 9kk kultainennoutajan pentu itselläni jonka elämä on vielä alussa mutta pelkään kun aika hänen ”isoveljellään” jättää miten pentu reagoi siihen ettei isoveikka olekkaan siellä kun mennään mummilaan. Koska pentu jumaloi isoveljeään ylikaiken..

Avatar

Moi,

Hitsi kun olisit aiemmin kirjoitellut koirista. Kävin tammikuussa Turussa koirani kanssa, ja olisin voinut tulla näyttäytymään ns. vähemmän allergisoivan koirarotuni kanssa 😀
Rotu on kerrynterrieri, ja siinä voisi olla samaa luonnetta kuin Norwichissä ;D

Avatar

Juuri tuon takia olen päättänyt etten ota mitään lemmikkiä itselleni. Se menettämisen tunne on aivan kamala. Onneksi saa paijjailla ja lenkittää kavereiden ja sukulaisten lemmikeitä niin paljon kun haluaa. Mutta se että olisi vielä joskus oma lemmikki, siihen tulee niin syvä tunneside. Sellaiset jolla ei ole koskaan ollut mitään lemmikkejä edes lapsena eivät voi ymmärtää sitä surua kun oma lemmikki kuolee.

Avatar

Lemmikin menettäminen on jotain niin kamalaa. Toinen meidän koirista lopetettiin yli 4 vuotta sitten ja syytä sen sairauteen ei tiedetä vieläkään… Siitä on myös jäänyt pelko siihen kun tulee aika luopua toisestakin

Ja meillä on äidillä muuten todella paha koira-allergia, mutta molemmat koirat on ollu bichoneita. Eikä toi kyseinen rotu ole aiheuttanut mitään oireita 🙂 rotu on myös todella lapsiystävällinen niin suosittelen ehdottomasti tutustumaan!

Avatar

Voin niin tietää sun fiilikset. Jouduin lopettamaan elämäni ensimmäisen koiran vain Lumen ollessa 2v3kk maksashuntin takia. Vaikka siitä on jo 2 ja puolivuotta suru on välillä Suuri. Oltiin parhaat ystävät ja mentiin aina joka paikkaan yhdessä. Nyt meillä viipottaa 1v chihuahua joka on todella rakas <3

Avatar

Nyt täytyy kommentoida, sillä aihe kosketti! Kyyneleet tulivat kun alkoi miettimään kun omasta koirasta aika tulee jättämään.. ❤️
Pakko tähän kertoa, että olen itse myös todella allerginen koirille, mutta löysin rodun joka ei aiheuta minulle allergiaoireita, nimittäin havannankoiran.. pentu aikana sain oireita syljestä mutta siedätyin sille todella nopeasti, ja nykyään jopa nukun koiran kanssa samassa sängyssä enkä koe mitään oireilua koirasta 😀 kokemuksesta voin siis sanoa että testailemalla ja altistamalla itseään voi löytää rodun jonka kanssa pystyy elämään allergiastaan huolimatta ! muista roduista, esimerkiksi kultaisesta noutajasta saan edelleen hirveät oireet.. :/
(Asun muuten naapuristossasi, joten lähistölläsi liikkuu kyseisen rodun edustaja 😉 )

Emilia Huttunen

Hei mun täytyy päästä rapsuttelemaan sun koiraa ja kokeilemaan, tuleeko oireita! 😀

Avatar

Pieni sekarotuinen tyttökoiramme tuli perheeseeni kun olin 4-vuotias..Hän eli 16-vuotiaaksi, jolloin itse oli 22-vuotias. Tuo pieni koira kasvoi kanssani koko lapsuuteni aina aikuisuuteen saakka. Olen niin iloinen, että olin mukana kun tuo jo mummoksi tullut koira jouduttiin viemään viimeiselle matkalleen eläinlääkäriin. Oli tärkeää saada hyvästellä toinen ja silittää pienen turkkia aina viimeiseen hengen vetoon asti.

Uskon, että susta tuntuu pahalta, kun et saanut kunnolla hyvästellä koiraasi. Onneksi voit aina muistella häntä ja vierailla hänen haudallaan. Vaikka toinen ei ole enää luona, tassun jälki jää ikuisesti sydämeen. <3

Avatar

Ikävä juttu koiran menettäminen. Itse pelkään aivan samaa. 🙁

Koko pienen ikäni vitosluokkaan asti olin allerginen koirille. Minusta tehtiin juttu aamulehteen otsikolla ”jospa minä koiran saisin” ja vuosi myöhemmin meille saapui ensimmäinen, ikioma koirani Nappi. Nappi on rodultaan coton de tulear jonka ei pitäisi allergisoida. Siitä ei siis lähde sitä pohjahilsettä (vai mikähän se olikaan). Sen myötä siedätyin myös muille koirille eikä allergiaoireita ole vielä tänäpäivänäkään tullut ja olen pian 22-vuotias. Puolitoista vuotta myöhemmin meille saapui toinen saman rotuinen koira, ja molemmat ovat edelleen perheessämme. Sairastan myös astmaa, eikä oireita ole! Suosittelen kyseistä rotua, valloittavia, ihania pikku lumipalloja <3

Avatar

Voi apua miten herkkä aihe, on kuitenkin ihanaa että kaikki rakkaat muistot säilyy mielessä:)
Ainut asia mitä ”kadun” koiran hankkimisessa on se, että pelottaa miten tulee selviämään elämästä, kun tulee aika hyvästellä rakaskarvaystävä<3 suhde koiraan on vaan jotain niin spesiaalia ja ainutlaatuista etten olisi ikinä voinutkaan uskoa miten toista voikaan rakastaa niin paljon! Nyt puolitoista vuotta koiran omistajana on ollut kyllä elämän parasta aikaa.
Me hankittiin "allergia"koira, kun sukulaisissa on niin paljon allergisia eikä kyläilyt onnistuisi allergiaa aiheuttavan koiran kanssa. Lämpimästi voin suositella havannnakoiraa, vaikka yhdelle hänkin vähän allergiaa aiheuttaa:/ Käy ihmeessä kurkkaamassa instassa elsahavanna (kyllä oma käyttäjä että voi spämmää paljon kuvia :'D) ja ihastu<3
Mukavaa kevättä ja tsemppiä koirakuumeeseen!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä