TAKAPAKKIA JA TUTTUJA KAUHUJA

Tällä kuluneella viikolla on tapahtunut paljon ihania juttuja, mutta viikko on ollut samalla myös ihan hirveän raskas ja on tuntunut välillä todella ahdistavalta iloita niistä hyvistä asioista, kun seuraavana hetkenä ajatuksissa on vain synkkiä juttuja. Olen luvannut itselleni, etten enää ikinä vajoa siihen synkkyyteen, mikä valtasi koko olemukseni ja elämäni reilu vuosi sitten, mutta minun pitäisi muistaa, että ei kaiken silti tarvitse koko ajan olla hyvää ja ihanaa ja aurinkoista. On vaikeaa tajuta, että ei tuon masennusajan jälkeen ainoa vaihtoehto ole missään nimessä olla sen aikaisen Emilian vastakohta, aina onnellinen. Vaikka minulla onkin nyt hurjan paljon onnea elämässä, on ihan ok tuntea välillä olonsa kurjaksi.

Burnoutista ja masennuksesta parantuminen on ollut kivinen tie ja minun on ollut jostain syystä tärkeää näyttää, että kaikki on nyt hyvin. Siinä vieressä on sitten ehkä vähän unohtunut se realismi, sillä vaikka asiat toki ovat nyt hyvin, ovat ne välillä todella huonosti. En ole parantunut PTSD:stä ja ahdistuneisuushäiriöstä, vaan painin niiden kanssa edelleen joka päivä. Mutta ottaen huomioon nämä rajoitteeni, minä oikeasti voin yllättävän hyvin.

Olen hirveän onnellinen meidän tulevista häistä ja nautin siitä tunteesta, että teen koko ajan jotain tutkintoni eteen. Vielä viime vuonna olin kouluttamaton tyttöystävä, mutta ensi vuonna olen vaimo ja 2020 minulla on korkeakoulututkinto. Elämä näyttää kirkkaalta, mutta aina näistä asioista ei osaa iloita. Välillä ne tutut tummat hahmot tarttuvat minua nilkoista ja ranteista kiinni, hidastavat kulkuani, vetävät minua alemmas ja mustaavat mieleni.

Elämä PTSD:n ja sen aiheuttaman ahdistuksen kanssa on edelleen vaikeaa, eikä siihen totu koskaan. Sairauteni näkyy minussa vaihdellen, mutta nyt minulla on taas menossa huonompi kausi. Olen jättänyt taas paljon ihania tilaisuuksia väliin, skipannut treffejä ystävien kanssa ja tyhjentänyt Opamox-purkkini. Olen vältellyt töitä, tiuskinut ihmisille, itkenyt iltaisin sohvalla kippurassa, jättänyt laskut maksamatta ja ahdistunut kaikesta mahdollisesta, mikä tuntuu siltä, että se täytyy tehdä. Olen harkinnut lopettavani opiskelun, lopettavani bloggaamisen, lopettavani ratsastamisen. Mietin jo, että karattaisiin naimisiin johonkin lämpimään, lähdetään koko perhe ja käytetään hääsäästöt uuden elämän aloittamiseen. Haaveilen vauvasta ja äitiyslomasta. Tahtoisin olla vain kotona lasten kanssa. Ja sitten alan pelätä, etten voi saada kolmatta lasta, kun Nomppukaan ei onnistunut ilman hormoneja. Mitä jos pilasin mahdollisuuteni luomuvauvaan syömishäiriöllä?

anxiety-2019928_1280

Tiedän, että haluan opiskella. Haluan tehdä töitä. Haluan isot häät. Haluan elää normaalia elämää. Mutta sitä se ahdistuneisuushäiriö välillä minulle aiheuttaa, kaikki alkaa tuntua vain ahdistavalta. Ensimmäisenä päivänä sanoin vaan Topiakselle hänen ihmetellessään outoa olemustani, että mulla on nyt vaan pitkästä aikaa ahdistuspäivä, mutta sitten seuraava päivä olikin samanlainen. Ja sitä seuraava. Ja sitä seuraava. Ja tässä sitä ollaan edelleen. Ahdistus ei vain helpota, en pysty keskittymään, en pysty suoriutumaan. Lääkkeetkin auttavat vain hetken, eikä niistä ole tarpeeksi apua.

Maanantaina minun oli tarkoitus mennä katsomaan Tom of Finlandia kutsuvierasensi-iltaan ja olin siitä tosi innoissani, mutta päivän lähestyessä olen tajunnut, etten voi lähteä. Se ihmisten määrä ahdistaa ihan hirveästi. Tuntuu, että sellainen iso massa syö ilmaa ympäriltäni, enkä pysty hengittämään. Punainen matto kauhistuttaa. Sama juttu on nyt kaikissa isojen porukoiden jutuissa. Odotettu pikkulaskiainen oli pakko skipata, enkä tiedä mitä teen ensi viikolla koittavan koulutehtävän kanssa, jossa pitäisi olla ihmisten edessä. Keksin tekosyitä tai jätän vain menemättä, koska voin vaan niin huonosti, että möröt pääni sisällä huutelevat, ettei kukaan minua kuitenkaan mihinkään kaipaa, eikä minulle kuitenkaan olisi hauskaa.

Tämän huonon kauden aikana on elämään palannut myös yksi tuttu oire viime talvelta. Hallusinaatiot. Iltalääkkeet otettuani ja sängyssä unta odotellessani olen alkanut taas nähdä hallusinaatioita, pelottavia uhkaavia hahmoja verhojen takana, kiipeilemässä verhotangon päällä ja ryömimässä pitkin seiniä. Hallusinaatiot ovat hirveän pelottavia ja tuntuu niin oudolta nähdä jotain, mitä ei ole olemassa. Tiedän, että niitä ei tulisi ilman noita lääkkeitä, mutta kipujen takia en voi nukkua lääkkeitä ottamatta.

Puhuin burnoutistani niin rohkeasti viime talvena, että tuntuu kummalta, miten minua nyt jännittää niin paljon tunnustaa, että on huono kausi menossa. Olen ehkä niin kovasti halunnut todistaa kaikille, että pystyn näin pian jo suoriutumaan näin paljosta, että pelkään nyt niitä ”told you so” -asenteita. Mutta kyllä minä pystyn tähän. Olen pystynyt jo puoli vuotta. Nyt on vain vaikeaa, mutta se menee kyllä ohi. Toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin. Nyt pitää hetkiä taas pyrkiä parempaan oloon, hengittää syvään, kutoa villasukkia ja odottaa, että ihan pian taas pystyn tähän.

Tiedän, että teissäkin on ahdistuneisuudesta kärsiviä, sillä olen saanut teiltä paljon ihania kommenttejä ja viestejä <3 Tuleeko teillekin näitä huonoja kausia? Kuinka kauan ne yleensä kestävät ja miten pääsette niistä eroon? Minusta tuntuu, että tämä ahdistuneisuus alkoi rakentua joulun jälkeen pikkuhiljaa ja on pahentunut siitä asti koko ajan. Häihin sukeltaminen nosti taas pään pinnalle, kun oli niin suurta onnea ilmassa, mutta alkuinnostuksen rauhoituttua ahdistus sai taas jalan ovenväliin ja pamautti oven saranoiltaan auki. Tunnustan, että minua pelottaa. Entä jos tämä ei olekaan ohimenevää?

En ole pystynyt puhumaan tästä kellekään muulle kuin Topiakselle ja mietin, että pitäisi varmaan mennä takaisin terapiaan, mutta oikeastaan aiheesta kirjoittaminen tuntui minusta paljon paremmalta terapialta, kuin väkinäinen keskustelu on ikinä tuntunut. 

Kommentit

33 kommenttia
Avatar

Hei, täytyy tunnustaa, etten ole blogiasi lukenut aiemmin, vaan eksyin tänne juuri tämän postauksen myötä. Olen kärsinyt yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä jo vuosia (en osaa määrittää tarkasti, milloin tämä on alkanut, sillä viitteitä tähän on kyllä ollut jo teini-iässä ja olen nyt 27-vuotias). Uskoakseni kuitenkin ”kroonisesta” ahdistuneisuudesta on tullut minulle elinikäinen kumppani joskus juuri yliopisto-opinnot aloitettuani noin 20-vuotiaana.

Tunnistan ihan täysin tuon ”huonot jaksot ja paremmat jaksot”. Minulla ei ole mitään merkkejä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä havaittu, enkä pidä sitä myöskään itseni kohdalla lainkaan todennäköisenä, mutta yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ainakin omalla kohdallani menee juuri noin, että hyvinä kausina voin olla ns. ”superihminen” ja huonompina kausina en luonnollisestikaan sitten niin tehokas. En koskaan ole kuitenkaan maaninen, vaan iloisuuteni ja onnellisuuteni vaan pulppuavat hyvinä kausina erittäin voimakkaina esiin, ehkä juuri siksi että kontrasti ahdistuneisuuden tunteeseen on niin suuri. Koen itsekin sen niin, että se on vain ”normaalia iloa ja surua” – yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä se surujakso voi vain olla normaalia pidempi. Kuinka osuvasti kerroitkaan tuosta ”ihmismassan aiheuttamasta ahdistuksesta” tässä postauksessa. Itse olen äärimmäisen sosiaalinen ihminen, mutta huonona kautena en osaa enkä halua tavata muita kuin niitä kaikkein lähimpiä ihmisiäni.

Itselläni tuo hyvien kausien supertehokkuus kuitenkin johtunee puhtaasti siitä, että olen aina ollut kunnianhimoinen ja reipas ihminen ja hyvinä kausina saan kanavoitua tuon tehokkuuden tietysti paljon paremmin. Huonoina kausina poden usein myös huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa olla reipas ja näin ollen hyvän kauden tunnistaessani otan siitä niin sanotusti ”kaiken irti”.

Olen sekä henkilökohtaisessa elämässäni että työurallani hyvin menestynyt tästä ahdistuneisuudestani huolimatta. Usein minua harmittaa, kun ihmiset jotka minua eivät niin hyvin tunne, puhuvat menestyksestäni kuin se olisi ”hyvää tuuria” ja että olen vain ”oikeassa paikassa oikeaan aikaan” ja ”jotenkin sinun asiasi aina vain tuntuvat järjestyvän”. Tosi asia on se, että ahdistuneisuushäiriön kanssa kamppailevalla on toki samat mahdollisuudet menestymiseen ja onneen kuin muillakin, mutta se vaatii äärimmäisen paljon työtä ja rinnalleen myös itsensä kuuntelua.

Tsemppiä sinulle ahdistuneisuuden kanssa pärjäämiseen! Itse olen juuri aloittanut terapian ja näin alussa se tuntuu takkuiselta, mutta jo parin kuukauden jälkeen huomaan että yksi oivallettu asia auttaa ainakin jo nyt itseäni ahdistuneisuuden kanssa kamppailussa. Tuo asia on armo itseäni kohtaan. Armollista kevättä sinulle! <3

Avatar

Olen lukenut jo vuosia blogiasi ja seurannut niin ahdistuneita kausiasi ja hyviä kausiasi. Puhut ahdistuneisuushäiriöstä ja ptds:stä, mutta mielestäni nämä nousukaudet (monta rautaa tulessa, yliluonnollisen vähäisillä yöunilla pärjääminen, supernainen-voittaja -fiilis) ja laskukaudet (voimakkaat masennus ja ahdistusoireet) muistuttavat enemmänkin kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Onko sinulla koskaan tullut tämä diagnoosimahdollisuus terapiassa vastaan? Lähipiirissäni olen tutustunut tähän sairauteen. Valitettavan usein sitä hoidetaan ensin virheellisesti masennuksena, minkä seurauksena tulee maniavaihe, joka taas johtaa entistä kovempaan masennusvaiheeseen. Suosittelen lämpimästi perehtymään tähän, jollei asia ole vielä tuttu. Tsemppiä!

Avatar

Minäkin mietin kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta. Ensimmäinen masennusjakso voi tuoda mukanaan virheellisesti masennusdiagnoosin, vaikka kyse olisikin alkavasta kaksisuuntaisesta.

Emilia Huttunen

Ei ole ikinä tullut esiin kyllä missään hoitosuhteessa, enkä oikein usko tuohon teoriaan, sitä on kyllä toki aiemminkin kommenttiboksissa ”ehdotettu” 🙂 En kuitenkaan noissa ”nousukausissakaan” ole ikinä mitenkään vain ekstaattinen, vaan ihan normaalisti iloinen ja surullinen. Mulla on nämä huonot kaudet liittyneet aina selkeästi PTSD:hen. Kiitos tsempeistä! <3

Avatar

Pakko sen verran sanoa, että bipolääristä on olemassa myös vielä vaikeammin tunnistettava kakkostyyppi. Siinä nimenomaan ei ole selkeitä maniajaksoja, vaan lievempiä hypomanioita ja masennusjaksot korostuvat. Eli voi olla bipolääri myös ilman niitä ekstaattisia hyvän olon tunteita.

Joka tapauksessa tsemppiä vaikeiden kausien kanssa, kuulostaa hirmuisen rankalta. Toivottavasti menisi pian ohi <3

Avatar

Kyllä tulee. Itsekin viime talvena ajoin itseni burnoutiin ja sain myös diagnoosiksi lievän masennustilan, mikä ei kyllä itse yllättänyt. Sain vihdoin kerrottua perheelle, että on ollut vaikeaa. Oli aika iso juttu. Nyt melkein vuoden töissä olleena aina välillä oireet hiipivät takaisin, enkä ole vielä saanut selville miten saisin ne kokonaan kuriin. Ajatuksiin jää vain ihan tyhmiä asioita, kelaan päässä läpi sanomiani juttuja ja mietin, että ihmiset pitävät minua ihan luuserina. Kuitenkin olen päässyt tekemään hienoja juttuja tämän parantumisvuoden aikana, yrittänyt pitää enemmän yhteyttä kavereihin (vaihtelevalla menestyksellä) ja ottanut itselleni omaa aikaa.

Siulla ei varmasti ole helppoa pitää huolta myös kahdesta lapsesta ja painia samankaltaisten ajatusten kanssa. Mutta älä luovuta! Kyllä tästä selvitään. Päivä kerrallaan. Ainakin laitetaan ihan helvetisti vastaan niille mustille varjoille jossei muuta!

Kaikkea hyvää siulle ja tein perheelle!

Emilia Huttunen

Siis niin tuttua!!! Toikin on niitä juttuja, kun ajattelee olevansa ainoa. Jään miettimään päiviksi, viikoiksi tyhmiä juttuja, jotain mitä sanon jossain ja mietin sitä viikon helpolla, punnitse vaihtoehtoja mitä olisin voinut sanoa, stressaan sitä mitä muut oikein ajattelee musta, kun sanoin noin, eihän ne halua varmaan ikinä edes tavata mua enää. Se on niin hullua ja tavallaan sen tiedostaa tälleen jälkikäteen kun teoriassa miettii, mutta silti se tuntuu aina ihan yhtä todelta ja kamalalta. Me selvitään! Kiitos hirveästi sulle tästä kommentista <3 Ja voimia myös sun parantumiseen! <3

Avatar

Ootko varma että kyse on vaan ahdistuksesta. Oireesi vaikuttaa enempi kaksisuuntaiselta mielialahäiriöltä.

Avatar

Vinkkinä, että ehdottomasti terapiaan! Mulla ollut 4 vuotta ahdistuneisuushäiriö ja alkuajoilla meni usein niin pahaksi, että menin muutamaksi päiväksi osastolle. Nyt kolmas vuosi terapiaa menossa ja voin sanoa, että on auttanut tosi paljon! Oireet eivät siis kokonaan ole loppuneet, mutta helpottaneet huomattavasti 🙂 Toisena vinkkinä, jos vain pystyt karsimaan noita stressaavia asioita, niin tee se! Yritä joka päivä tehdä jotain, mistä sulle tulee sulle hyvä mieli, esim. Suklaan syöminen, kasvonaamio tms 🙂

Avatar

Täällä yksi, joka kärsii myös traumaperäisestä stressihäiriöistä ja ahdistuneisuushäiriöstä. Minullakin taivalta takana pari vuotta pahimpia aikoja, mutta yhäkin tulee huonompia aikoja ja iskee epätoivo siitä, että voinko ikinä elää kuten muutkin, ilman näitä sudenkuoppia. Mutta eihän paraneminen voikkaan olla yhtä noususuuntaa, vaan kuuluuhan siihenkin näitä huonompia kausia.

Itse olen huomannut matkan aikana, että vaikka huonoja aikoja tuleekin, niin silti ne ovat joka kerta hieman edellistä lyhyempiä! Ja terapeuttini sanoin, jos keho reagoi ahdistumisella, on se mielen keino kertoa, että joitakin asioita on vielä käsittelemättä.

Jos kouluhommat tuntuvat ahdistavan niin sinuna kertoisin tilanteesta suoraan kouluasioitasi hoitavalle tekijälle! 🙂 Tein itse samoin, enkä joudu kantamaan stressiä siitä, jos en kykenekkään suoriutumaan asioista muiden kanssa samalla tavalla. On vain ollut pakko hyväksyä, että tilanne on nyt tämä ja nyt täytyy mennä sen mukaan.

Olet jo kerran päässyt yli kaikesta pahasta ja tulet pääsemään nytkin! Asiat järjestyväy aina jollain tapaa

Avatar

Olen sairastanut masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä 13-vuotiaasta asti, eli puolet elämästäni. Nykyään huonoja kausia tulee kerran tai kaksi vuodessa ja ne kestävät yleensä muutaman viikon. Silloin annan itseni levätä, raivaan kalenteria tyhjemmäksi, kirjoitan näppäimistö sauhuten ja puran sydäntäni läheisille. Joka ikinen kerta iskee paniikki, että pääsenkö siitä suvantovaiheesta eroon vai vajoanko taas toimintakyvyttömäksi.

Täytyy vain elää päivä kerrallaan ja muistaa, että pian se olo taas helpottaa.

Tsemppiä!

T: Kiti
http://www.lily.fi/blogit/katso-tarkemmin/7x-kuinka-tulla-toimeen-sosiaalisten-tilanteiden-pelon-kanssa

Avatar

Heippa! Minulla on myös tuo ahdistuneisuushäiriö ollut puolisentoista vuotta… oon tuona aikana kiinnittänyt huomiota, että erittäin usein kyseinen diagnoosi esiinty (tai ehkä ääneen siitä puhuvat) justiin tuollaisilla ”supernaisilla”… sellaset ku pystyy opiskelemaan korkeakoulussa, pitää koti siistinä, huolehtia lapsista, tehdä samalla töitä niin et tulorajat tulee täyteen ja sitten vielä ehtiä murehtimaan mitä on joskus jopa vuosia sitten sanonut tai tehnyt sekä kritisoida itseään esimerkiksi siitä, ettei käy salilla ja näyttää ”huonolta”…
Itselläni kun tulee noita huonoja kausia… silloin kuin menee enemmän paniikkihäiriön puolelle otan tauon. Pysähdyn ja olen esimerkiksi päivän tekemättä yhtään mitään tai teen vaan sitä mikä on mieluista. Ainoa keino mikä auttaa… Terapia on myös auttanut. Mutta.. isokin mutta on rahat ja se, että täytyy löytää se oma terapeutti jonka kanssa synkkaa…eikä se ole helppoa. Tsemppiä sinne!!
P.S. itse pelkään ihan jumalattomasti ettei tämä lopu ikinä vaan joudun koko loppuelämäni aina kerran kuukaudessa itkeä poikaystävän olkapäällä ja sulkeutua kotiin pariksi päiväksi, jotta taas jaksaa… mutta ei saa luovuttaa!!

Avatar

Hassua miten samoihin aikoihin me ollaan kärsitty samoista oireista! Mulla todettiin ahdistuneisuushäiriö 2015 syksyllä ja se olikin sitten menoa, reilun puoli vuotta kesti päästä pahimmasta vaiheesta yli jolloin kuvittelin päässäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta, ja tuntui että olin vieraantunut todellisuudesta täysin. Viime kesänä alkoi helpottaa ja siitä lähtien oon elänyt melko normaalia elämää, mutta joulun jälkeen on ahdistusta ollut ilmassa. Jotenkin se paluu arkeen, varsinkin nyt työttömänä, tuntui kauhean raskaalta. Lohdutan kuitenkin itseäni sillä, että nyt ollaan valovuosien päässä siitä missä oltiin vuosi sitten eikä siihen totisesti ole paluuta.

Tsemppiä, kaikki tämmöinen lopulta tekee meistä vahvempia 🙂

Avatar

Hei! Luulen että itsellä oli yhtenä isona apuna ahistukseen rentoutusten tekeminen päivittäin. Ja yritti vaan pahimpina aikoina nauttia siitä mitä vielä on. Kuitenkin näki, kuuli, raajat liikku, jne. Oli rakkaita läheisiä ympärillä. Ja koitti jättää kaikki ylimääräset ressaavat jutut pois mitä vaan pystyi. Kirja Vapaaksi ahdistuksesta oli myös tosi hyvä itelle. Varmasti eri levelillä ollut tämä oma ahistus/paniikki joka jäi ”päälle” mutta ajattelin kertoa mikä itsellä helpotti oloa. Tsemppiä ahistukseen! Kyllä se vielä ohi menee! Toivottavasti mahd pian! ❤

Avatar

Hui! Luin tekstisi ja jokin kouraisi sisimpääni. Olen vasta alkanut lukemaan blogiasi, joten en tiedä tilanteestasi paremmin. Heräsin ajattelemaan, löysinkö selityksen oireisiini? Olen 8,5 kk aivan ihanan, aurinkoisen ja nauravan tytön äiti. Raskausaika oli vaikea. Lääkäri sanoi myöhemmin ”Yleensä 99 % näistä raskauksista menee kesken”. ”Tästä vauvasta ei ikinä tule täysiaikaista”. Tyttö syntyi kaksi päivää ennen la. Synnytys oli vaikea, menetin paljon verta. Kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen hakeuduin neuvolapsykologille, baby blues iski päälle kuin yleinen syyttäjä ja uhkasi kaataa koko korttitalon. Talo pysyi pystyssä, joten kuten. Minua lohduteltiin, että kaikki on normaalia, kestää aikansa tottua elämänmuutokseen. Kaikki ahdisti. Nykyään voin paremmin, mutta huonot päivät on kamalia. Suurin osa päivistä on ok, jotkut tosi hyviä. Rakastan lastani, mutta en osaa suhtautua tunteisiini. Miten ihmeessä voin tuntea näin, sainhan maailman ihanimman lahjan! Miksi en voi iloita siitä, vaan tunnen, että arki liikkuvan ja eroahdistusta kärsivän kanssa on rankkaa. En osaa käsitellä negatiivisia tunteita, vaan tunnen ahdistusta ja pahaa oloa niistä. Haluan tehdä toisen lapsen mutten tiedä pystynkö tähän samaan rumbaan uudestaan, enkö olekaan hyvä äiti? Voi miten ahdistava ajatus, että lapsiluku jäisi yhteen. Ahdistaa, etten osaa koko aikaa iloita tästä kaikesta. Luulin, että rakkaus voittaa kaiken väsymyksen ja muun. Kuinka helppoa elämä olikin ennen tätä! Sain maata rauhassa sohvalla, eikä kukaan häirinnyt. Sain nukkua kellon ympäri. Ei enää. Olen tuntenut pahan olon, sivuuttanut sitä. Nyt se sai nimen… ahdistus kouraisee syvältä. Ahdistaa, kun ahdistaa! Onko siinä edes mitään järkeä?

Avatar

Kuule Satuliini täällä samoja tunteita täysin!! 2kk vauva vieressä ja ahdistaa. Rakastan lastani ylikaiken mutta väsyttää ja sohvallakin olisi joskus ihana maata vaikka 8h putkeen. Ahdistaa se kun ahdistaa. Poden huonoa omatuntoa kaikesta. Baby blues oli aivan järkyttävää aikaa, itkin joka asiasta melkein huutoitkua.. onko normaaleja negatiiviset tunteet? Mitä jos ei aina jaksa olla yli-iloinen vaippaa vaihtaessa.. olen aina halunnut vähintään 2 lasta ylikaiken! Lapseni sitä paitsi on maailman helpoin tapaus ja silti väsyttää, ja taas huono omatunto :/
Tsemppiä sulle <3

Avatar

Hurjasti onnea pikkuisesta! Nyt jo hiukan kaiholla muistelen tuota hetkeä, kun neiti oli pieni. Baby blues oli kamala! Itselläni se kesti useamman viikon. Itseasiassa mietin tuolloin, että miksi kaikki nyt onnittelevat vauvasta? Olen kiinni tässä pienessä ja oma elämäni loppui. Vahvimpana tunteista oli varmasti tuo kaipaus vanhaan elämään, siihen hyvään, jossa olimme miehen kanssa kahdestaan ja pötköttelin sohvalla illat poikineen. Ei tarvinnut tehdä mitään. Vauvan tulo muuttaa kaiken. Vaipan vaihdot ja muut meni rutiinilla, en itsekään osannut nauttia niistä. Eikä se vieläkään kivaa ole 😀 Mutta enää sitä ei ajattele. Ihmettelin, miten joku sanoi, että vauva-aika on ihanaa! Itse odotin sitä, että vauva kasvaa ja kertoo, mikä on hätänä. Että sitten yhdessä pötkötellään sohvalla ja katsellaan sitten vaikka niitä Muumeja. Psykologi sanoi mulle pari kuukautta sitten, että tilanteesi on ennemminkin ahdistunut, kuin masentunut. En ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Nyt tän kirjoituksen myötä heräsin tutkimaan asiaa ja löysin paljon samaa itsessäni. Etenkin se, että huoleni ihmissuhteitani kohtaan ovat aivan liioiteltuja. Voin tunti toisensa perään miettiä vanhoja asioita ja sitä mitähän muut ajattelevat. Rintaa puristaa ja sydän hakkaa. Mutta siis aina ei todellakaan tarvitse hymyillä vaippaa vaihtaessa. Ja huono omatunto vierailee meillä myös päivittäin. Makaan sohvalla ja lapseni leikkii lattialla. Yht äkkiä hän kiipeää jo sohvaa ylös ja haluaa kaiken käteensä. Repii puhelinta, tietokonetta, hiuksia, kaikkea mitä käteen saa! Ajattelen mielessäni, että etkä voisi edes hetken viihtyä yksin, että äiti saisi maata tässä. Ja voi veljet, miten huono omatunto siitä tuleekaan. Kaikki tunteesi siis täysin normaaleita! Sen ymmärrän jo itsekin, että vaikka olen onnellinen vauvasta, minun ei tarvitse olla onnellinen kaikesta, mitä se tuo mukanaan. P.S: Jos olo jatkuu epävarmana, juttele neuvolassa! Miettivät sitten, olisiko avuksi jos puhuisit jollekkin tuntemuksistasi. Tsemppia sinnre kovasti! <3

Avatar

Kiitos kun vastasit. Tuntuu heti paremmalta tietää että tätä se äitiys on. Eihän se vauva minua ihmisenä muuta ja ei tietysti tarvitsekaan. Että edelleen saan kaivata ja nauttia omasta ajasta ja aina ei tarvitse olla kaikesta ylionnellinen jotta on ok äiti 🙂 mä kans mietin aina mitä muut ajattelee ja vanhoja asioita.
Ajattelin että onko baby blueskaan kellään muulla näin vahva mutta ilmeisesti voi olla. Ja yllättävän moni kärsii ahdistuksesta vaikka sitä ajattelee että itse on jotenkin herkästi kaikesta ahdistuva. Mä vaan oon aika huoliajattelija.. 🙂 tsemppiä sinnekin arjen pyörittämiseen ja mukavaa kevään odotusta! Onneksi neuvolassa voi jutella jos tulee mieliala heikommaksi.

Avatar

Ahdistuneisuus kausittain kuulostaa tutulta, lopulta sen aiheittajatkin voivat olla pieniä. Itselläni on auttanut paljon itseeni tutustuminen ja omaan herkkyyteen perehtyminen. Koen asiat vahvasti ja suuresti, niin myös reagoin niihin. Oletko koskaan perehtynyt erityisherkkyyteen? Itse olen saanut apua omien tunteiden käsittelyyn kirjasta, joka kertoo erityisherkkyyden piirteistä.
Tsemppiä ja jaksamista!

Avatar

Itsekin oon vasta löytänyt sun blogiin eli en tiedä sun taustoista, mutta KIITOS kun kirjoitat tästäkin näin rehellisesti <3 Oon sairastanut masennusta, söin vuoden verran mielialalääkkeitä kunnes kyllästyin siihen turtuneeseen oloon ja lopetin päivittäisen lääkityksen viimekesän lopulla. Sen jälkeen ollut (lopetusoireiden lisäksi) kaksi selvästi huonompaa kautta; marraskuussa muutama viikko ja nyt vuoden vaihteen jälkeen ollut jo yli kuukausi eikä loppua näy... Olen ahdistunut ja saan paniikkikohtauksia, enkä pysty nukkumaan enkä syömään, voin maata päiviä sängyssä itkien toimintakyvyttömänä. Tuntuu aika toivottomalta ja ihankuin elämä menis vaan takapakkia. Paniikin saan loppumaan vaan rauhoittavilla. Siinä kohtaa tuntee itsensä niin epäonnistuneeksi, arvottomaksi ja tarpeettomaksi, ja kuvittelee olevansa ainut joka ei suoriudu normaalista elämästä.
Vertaistuki on siis enemmän kun tervetullutta, lohduttaa tietää ettei ole yksin näiden tuntemusten kanssa, ja että ne voi mennä ohi. Tästä asiasta pitäisi puhua ääneen paljon enemmänkin, niin että saataisiin se häpeä-leima pois, ja apua tarvitsevat uskaltaisivat hakea sitä. Ei oo heikkoutta myöntää, että menee huonosti. Päinvastoin.

Avatar

Maaret Kallion Lujasti lempeä -kirja voisi olla aika monellekin hyödyksi. Siinä nostetaan hyvin esiin se, miten hankalaa ns. negatiivisia tunteita on ensinnäkin tunnistaa, saati sitten tulla toimeen niiden kanssa. Siinä puhutaan myös hyvin paljon siitä, miten meistä niin moni rupee ihan huomaamattaan eräänlaisiksi koneiksi ilman lempeyttä omaa ihmisyyttä kohtaan. Itse luen sitä tällä hetkellä lähinnä mielenkiinnosta, koska olen oman sairauteni jo selättänyt, mutta huomaan siitä löytäväni hyvin paljon niitä keinoja, joita itse alitajuisesti käytin omassa paranemisprosessissani. Kannattaa lukea se kirja! Ja toivon vain teille kaikille paranemista. ❤

Avatar

Me ollaan oltu kihloissa 2,5v ja naimisiin mennään syyskuussa. Meillä ei lapsia, ja ihan ok tulot. Silti ollaan saatu tässä 11kk säästämisessä kasaan 3300€ ja vielä olisi toiset 3000€ saatava, että päästään budjettiin. Meillä olisi varmaan lähemmäs 5000€ jo kasassa, mutta elämässä sattuu ja tapahtuu. Mm. huonompia rahakuukausia, jolloin vaan täytyy ottaa hääsäästöistä. Taikka koiran eläinlääkärikulut, joihin on mennyt useampi satanen. Tuo teidän budjetti kuulostaa tosi hurjalta ja varmasti aiheuttaa nimenomaan suurta stressiä. Se on viimeinen asia mitä ahdistuksissasi kaipaat! Mä niin voin samaistua tuohon tunteeseen, kun tekis vaan mieli karata naimisiin käyttämättä pennin penniä. Voisitteko ajatella menevänne naimisiin maistraatissa/pitää pienet intiimit hääjuhlat? Ja vaikka säästöillä sitten kavereille bileet? Hauskaahan olisi myös se, että järkkäisitte nyyttärikemut kavereille, kaikki olisivat varmasti mielissään hauskasta rennosta ilmapiiristä ja ymmärtäisi teidät tuntien tilanteen. Tsemppiä, kaikella on tapana järjestyä.

Avatar

Minulla tulee ahdistusjaksoja enemmän aina tammi-maaliskuussa.. jos katsotaan käyntejä juttelemassa. Käyn vain ajoittain mutta ne käynnit on aina osuneet syksylle ja keväälle. Kesällä kaikki on hyvin. Kerrot täydellisen hyvin ahdistuksesta! Nyt minulla on pieni vauva ja olen taas menossa juttelemaan.. mietin alottaisinko vihdoin lääkkeen jota psykologi on suositellut kun ahdistus on kestänyt niin kauan vaikka se onkin aika paljon piilossa mutta kun tulee esiin niin tulee rytinällä.. pelkään vain että lääkettä syödään loppuelämä. Tsemppiä sulle!!

Avatar

Moi!
Suosittelen ehdottomasti terapiaan paluuta! Mulla myös yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja parasta hoitoa tuo, ja kaudet vaihtelee, välillä ahdistaa enemmän, välillä vähemmän. Ahdistuksen elää usein elämän muiden vaikeuksien kanssa.
Mietin kuitenkin että eikö ptsd ja ahdistuneisuushäiriö ole eri asiat? Varmasti samoja elementtejä molemmissa mutta mulla ei ainakaan ole ptsd:hn liittyviä juttuja vaan ihan yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön.
Tsemppiä! ☺

Avatar

Olen seurannut blogiasi melkein alusta lähtien ja mä arvostan erittäin paljon sitä miten rehellisesti kerrot/myönnät asiat! Sun ei todellakaan tarvitse todistella kenellekkään, ikinä ettet saisi olla rikki. <3 Kun luin tekstiäsi niin jokin kouraisi sisimpääni, voin vaan kuvitella sun tuskasi. Mä toivotan sulle paljon voimia ja jaksamista, hetki kerrallaan. <3 Sä olet niin nuori ja oot kokenut traumaattisia asioita ja vastoinkäymisiä. Muista kenenkään ei aina tarvitse jaksaa kaikkea. Oma terveys menee kaiken edelle. ~Tähdet eivät voi loistaa ilman pimeyttä! ~

Avatar

Ihanaa että kirjoitat voinnistasi näin avoimesti ja rehellisesti! Se on todella hyvä juttu varmasti itsesi kannalta mutta myös meidän lukijoittesi kannalta! <3 Minusta tuntuu ihan oikeasti tosi mukavalta kuulla toisen (taitavan) bloggaajan kärsivän samanlaisista tunteista ja olotilasta kuin itsekin kärsin! Kirjoitin vähän aikaa sitten blogissani muutaman avoimen postauksen samasta aiheesta, ja sain tosi hyvää palautetta. Tosin muutama sellainenkin kommentti tuli, että onpas blogini muuttunut masentavaksi. Mutta niinhän se ei suinkaan ole. Pidän postauksissa aina toiveikkaan ja positiivisen soinnun. Minulla todettiin siis pitkittynyt masennus, joka on alkanut psykiatrin mukaan 20 vuotta sitten. Eli kun olin lapsi!! En ole koskaan saanut kokea elämää ilman masennuksen raskasta varjoa ylläni. Kamalaa ajatella. Tsemppiä sinulle oikein kovasti toipumiseen ja suo itsellesi rauhaa ja lepoa, juuri niin kuin olet tehnytkin! Ja kirjoita vain blogiin aiheesta niin paljon kuin sinusta tuntuu, niin minäkin aion tehdä! <3 <3

Avatar

Ah, tämän lukeminen nosti mun päivän nousuun. Todella, todella paljon arvostan sitä, että kirjoitat blogiisi myös elämän nurjasta puolesta. Kaikilla on huonoja päiviä, kaikilla on huonoja aikoja. Kaikilla on vaikeuksia. Silti lähes joka kerta kun olen lueskellut blogeja, alan ajatella, että oma elämäni on mennyt pieleen tai se on vain varjo siitä, mitä se voisi olla. Tai ehkä minä olen vain varjo siitä, mitä minun tulisi olla. Tuntuu, että nettikirjoitusten perusteella toiset voivat iloita joka hetkestä ja nähdä kaikissa pilvissä kultareunukset, mutta kyllä minun elämässäni on huonoja hetkiä ihan joka päivä. Arvostan ihmisiä, jotka uskaltavat olla avoimia ja kertovat rehellisesti, että niin on heilläkin.

Muutama muu ylempänä kirjoitti synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Baby blues on täälläkin tuttu kahden vuoden takaa. Nyt on kuukauden ikäinen vauva perheessä ja tuntuu, että tällä kertaa selvisin helpommalla. Vieläkään en tosin osaa mitenkään yltiömäisesti iloita vauvasta, mutta se tuntuu ihan hyväksyttävältä. Pahinta on juuri se, kun alkaa syytellä itseään siitä, mitä ei ole tai ei tunne.

Syyllisyys – niin, se painaa aika monessa asiassa. Minulle on kovin tuttua tuo toisten ihmisten sanomisten miettiminen ja se, että pelkään pahottavani toisten mielen jollain. Tunnen päivittäin syyllisyyttä siitä, millainen vaimo olen miehelleni. Ihmiset ei yksinkertaisesti pysty siihen hyvään, minkä kyllä tietävät oikeaksi. Olen kristitty ja uskon Jeesukseen henkilökohtaisena vapahtajanani. Siksi uskon myös, että ainut kestävä apu tähän syyllisyyteen löytyy, kun päivittäin pyytää Jumalalta anteeksi ja riippuu kiinni Jumalan antamisessa lupauksissa siitä, että hän rakastaa ja armahtaa juuri sellaista ihmistä, joka tuntee kurjan luonteensa ja tahtoo saada anteeksi.

Voimia sinulle ja parempia aikakausia ahdistuksen suhteen!

Avatar

Oot niin rohkea kun uskallat kirjoittaa vaikeistakin aiheista. Tsemppiä!

Avatar

Hei,
Itse en ole kärsinyt ahdistuneisuushäiriöstä mutta voimakkaasta esiintymisjännityksestä kylläkin. Koen olevani päässyt siitä aikalailla yli, toki edelleen esiintyminen jännittää enemmän kuin ennen varsinaisen fobian alkamista. Yksi asia, jota teen ennen esiintymistä, on rukoilu, ja se on auttanut. Muutenkin rukoilen paljon niin vaikeina aikoina kuin myös silloin, kun ei ole vaikeaa. Suosittelen! Tsemppiä ja siunausta! <3

Avatar

Hei, löysin blogisi unettomuuskirjoituksesi kautta ja haluaisin kuulla erityisesti siitä, miten olet onnistunut painimaan kyseisen ongelman kanssa nykyisin. Unihan vaikuttaa ihan tavattoman paljon henkiseen jaksamiseen ja itselleni kyseinen ongelma on itselleni vielä valitettavan ajankohtainen. Jotain levottomien jalkojen kaltaista lienee, mutta tähän mennessä minulle on tyrkytetty vain masennuslääkkeitä, jotka saattavat pahimmillaan vain pahentaa koko ongelmaa. Ahdistaa kun arjen askareetkin uuvuttavat niin ettei opiskelu enää suju. Toisaalta en tiedä, riittääkö unettomuus edes A-lausuntoon jotta saisi sairauslomaa sen verran ettei nämä tukikuukaudet menisi ihan hukkaan.
Tuntuu, että unettomuutta vähätellään ihan tavattomasti suhteessa sen vaikutuksiin. Samaten monella on se asenne, että kyseessä on asennevamma tai tahallinen valvominen. Hulluksihan tässä tulee kun leimautuu vain laiskaksi vaikka on koko ajan loppuun palamisen partaalla.

Avatar

Seuraan blogiasi epäsäännöllisesti ja mulla on ihan mennyt ohi, että ratsastat! Oletko kirjoittanut siitä jotain postauksia? Olisi kiva kuulla jotain harrastuksestasi postauksen muodossa! Milloin olet aloittanut, missä käyt ym 🙂

Avatar

En voi sanoin kuvailla, miten ylpeä olen, että haluat kaikesta huolimatta avoimesti kertoa olostasi. Se helpottaa, avoimuus on yksi askel kohti rennompaa oloa.

Tiedän tuon tunteen, kun on jo ehtinyt kuvitella olevansa lopullisesti kunnossa – ja sitten putoaakin uudelleen entistä syvemmälle. Silloin ei pelkästään ahdista ja masenna, pelota ja suututa. Silloin myös hävettää, ihan hirveästi. Vaikkei pitäisi, silti tulee olo, että mikä mussa on vialla, kun en osaa elää normaalia elämää tyytyväisenä, mitä muut ajattelee, olenko huono ihminen jne. Se on kauhea tapa elää arkea, jossa kaikki voisi olla niin hyvin, mutta itselle pitää vain vakuuttaa, että tekee parhaansa ja että paha olo ei kestä ikuisesti.

Toivon valtavasti, että alat voida taas paremmin, nyt tai myöhemmin. Yritä olla peittelemättä tai häpeämättä, niin paljon kuin voit <3

Avatar

Kirjoitat tosi rohkeasti ja avoimesti, ihanaa! Pystyn hyvin samaistumaan, vaikkakin itse olen vielä pohjamudissa. Yritän silti pitää positiivisen asenteen aina kun se on mahdollista. ❤

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä