MINÄ JA ANOREKSIA – PALJASTUSTEN AIKA

”Mitä sä sitten tahtoisit olla? Mikä tekisi sut onnelliseksi?”

”Tahtoisin olla laiha.”

”Olisitko sä sitten onnellinen?”

”En. Tahtoisin lisää.”

Kävin tällä viikolla opiskelijaterveydentarkastuksessa, joka venyi todella pitkäksi, sillä keskusteltiin terveydenhoitajan kanssa niin laajasti kaikesta. Yksi isoimpia keskustelunaiheita oli syömishäiriöni ja se herätti paljon ajatuksia. Keskustelu sai minut tajuamaan paremmin kuin koskaan, että minä en tosiaan vielä ole täysin parantunut ja tuntuu, että nyt on aika kirjoittaa tästä aiheesta.

Tänään lauantaina, kun kirjoitan tätä postausta, piti olla yksi elämäni upeimmista ensikokemuksista. Minun piti mennä ensimmäistä kertaa sovittamaan hääpukuja. Myöhään perjantai-illalla minun oli kuitenkin pakko perua aika, koska alkoi ahdistaa liikaa. Tämän kuuluisi olla iloinen, upea kokemus. Rakkaiden ympäröimänä, ensimmäistä kertaa hääpuvussa, onnenkyyneleitä tirauttaen. Jos olisin nyt mennyt sovittamaan pukuja, olisi Turun Sydänkävyssä vuodatettu vain ahdistuksen ja surun raskaita kyyneleitä.

Päästyäni yli siitä syömishäiriön ensimmäisestä oikeasti rajusta aktiivivaiheesta, olen ottanut tehtäväkseni uskotella kaikille, mukaanlukien itselleni, että olen parantunut. Asia ei kuitenkaan ole mitään sinne päinkään, vaikka välillä olenkin kuvitellut, että voin nyt ihan hyvin, koska en ole alipainoinen ja syön ruokaa. Olen monesti antanut ymmärtää, että Nompun raskaus ”paransi minut”, mutta nyt ymmärrän, että taisteluni oli silloin vasta alussa. Tämä sairaus sumentaa mielen ja saa uskomaan, että olet parantunut, vain koska et ole enää yhtä paskassa kunnossa kuin ennen.

”Mistä sä sitten tiedät, että tahtoisit lisää?”

”Koska se on aina mennyt niin. Enkä näe tulevaisuutta, missä se ei menisi niin.”

Syömishäiriöön sairastumisen jälkeen on tullut tehtyä hirveitä asioita. Sillaisia asioita, joista ajattelin, etten voisi ikinä kertoa niitä kellekkään. Minulla on lukemattomasti tarinoita siitä, kuinka monta kertaa käänsin Avan julkisessa vessassa kasvot toiseen suuntaan rattaissaan, jotta äiti voi oksentaa rauhassa. Tarinoita siitä, miten olen oksentanut lähes jokaisen tuttavan ja sukulaisen vessassa juhlissa näön vuoksi syömäni ruoat. Tarinoita siitä, miten kyykin suihkun lattialla sullomassa sormin oksennusklimppejä lattiakaivon rakosista. Tarinoita siitä, miten lukittauduin raskaana ollessani TYKSin prena-osaston vessaan oksentamaan sairaalaruoat, jotka minun oli siellä pakko syödä. Nämä ovat niitä tarinoita, joita ei halua kenenkään kuulevan. Niitä tarinoita, joita jakaessa pelkää, että kukaan ei enää ikinä katso sinua samalla tavalla. Koska sitä ihmistä ei enää itsekään tunnista. Eikä voi uskoa, että on tehnyt niin paljon asioita, joita en voi ikinä tänne sanoa.

Mutta ne tarinat ovat nyt menneisyyttä. Voin ylpeydellä kertoa, että minulla on käynnissä pisin putki ilman oksentamista, paastoamista, laksatiiveja ja pakonomaista liikuntaa, sitten vuoden 2011. Jo yli puoli vuotta. Syksystä asti. Terve en ole. Mutta tauti on nyt pääni sisällä, eikä se ota enää fyysisesti valtaa elämässäni. Minä voin jo paljon paljon paljon paremmin. En ole sairastumiseni jälkeen ollut näin pitkään fyysisesti ”terve”. Se on iso askel kohti kirkkaampaa tulevaisuutta, vaikka ajatukseni ovatkin edelleen synkkiä.

”Jos sä et pääse irti tästä sairaudesta, sä heräät joku päivä huomaamaan, että elämä on mennyt ohi ja heitit sen hukkaan.”

”Mä näen sen jo nyt. Mutta en vaan pysty irrottamaan.”

En ole ikinä ollut tyytyväinen itseeni, olen laihduttanut aina. Ala-asteelta asti. Omakuvani on aina ollut vääristynyt, enkä sen takia osaa kuvitella, että voisin ikinä parantua täysin. Mutta voi kuinka paljon toivon sitä. Toivon ihmettä. Kolmannella luokalla joku sanoin minun olevan laiha. Olin eri mieltä. Voisin olla laihempi. Neljännellä luokalla terveystarkastuksen puntari näytti 50 kiloa. Itkin ja sanoin puntarin olevan rikki. Tulin ulos tarkastuksesta ja valehtelin kaikille painoni. Yhtenä päivänä ehkä vitos-kutosluokalla katsoimme naapurin lasten luona dokkaria anoreksiasta ja naapurin tyttö sanoi, että noihan näyttää ihan Empulta. Olin niin onnellinen. Mutta heti aloin murehtia. Enhän minä ole noin laiha. Minun pitää olla laihempi.

Elämäni on jatkanut tätä rataa, koko ajan pikkuhiljaa pahentuen. Kukaan ei huomannut mitään, olin taitava. Minulla oli paljon harrastuksia, täydellinen syy liikkua aina paljon ja tulla ruoka-ajan ulkopuolella kotiin. Sotkin lautasen ruoalla, väitin syöneeni juuri kaverin luona, annoin annoksen vaivihkaa koirille. Yritin opetella oksentamaan tunkemalla hammasharjan kurkkuun, mutta päädyin vaan itkemään vessan lattialle, koska olin täydellinen epäonnistuja, en osaa edes oksentaa. Jos en olisi kasvanut niin tiukassa kurissa, olisin varmasti sairastunut jo lapsena paljon paljon pahemmin. Vanhempani olivat kuitenkin todella tarkkoja ja meillä pidettiin aina huolta kaikkien hyvinvoinnista. Kiertely ja huijaaminen ei ollut helppoa, todellakaan.

”Mikä vois olla joku simmonen juttu, mitä tahtoisit tehdä, mutta tuntuu ettet voi?”

”No mun piti mennä tänään twerkkaamaan, mutta oon yrittänyt keksiä tekosyyn sen peruuttamiseen, koska ahdistaa mennä näin lihavana, kun siellä on niin paljon ihmisiä.”

”Miten sä voisit saada itsesti oikeasti menemään sinne tänään?”

”Laihtumalla”

Sitten se nuoruusvuosien syömishäröily jäi raskauden ajaksi, kun minulle iski hyperemeesi. Oksensin tauotta ja oloni oli niin kamala, että maatessani ambulanssissa matkalla TYKSiin mietin, että olisi helpompaa vain hypätä sairaalan katolta alas. Silti, siitä kamalastakamalasta olosta huolimatta, olin onnellinen siitä, että ainakin laihdun. Ja kun vauva syntyi, kaikki räjähti käsiin. Aloitin laihduttamisen, taas. Kuvittelin unohtaneeni vanhat typeryydet. Liikuin ja yritin noudattaa ruokavaliota. Sitten eräänä päivänä kaupungilta kotiin lähtiessä hain Arnoldsista bagelin ja donitsin, jotka söin bussissa. Ava oli nukahtanut vaunuihin ja työnsin vaunut parvekkeelle. Kävelin ilmeettömänä vessaan ja oksensin. Enkä enää voinut lopettaa.

Kamalinta syömishäiriössä oli Topias. Se, kun tuotin hänelle pettymyksen toisen perään. Topiaksen surullinen ilme, kun hän näki punoittavat rystyseni. Topiaksen vihainen ääni, kun hän hakkasi vessan ovea nyrkillä kuullessaan minun oksentavan. Topiaksen pelokas ilme, joka kerta kun kävelin vessaan. Topiaksen ilmeetön vastaus, kun heitin häntä tyhjällä lääkepurkilla, jonka sisällön hän oli huuhtonut alas vessasta. Enkä minä välittänyt. En silloin. Mutta nyt jokainen hetki on pureutunut muistiini ja auttaa minua pyrkimään parempaan.

Diagnoosini on edelleen F50.1. Epätyypillinen anoreksia. Kärsin tästä diagnoosista silloin niin paljon, koska tuntui, että tuotin pettymyksen itselleni. Minulla oli vain epätyypillinen anoreksia. Lääkäri sanoi, että diagnoosini ei ole anoreksia, koska kuukautiseni eivät olleet sillon vielä jääneet pois. Muuten osuin kriteereihin. Olin vihainen ja surullinen, tunsin olevani jotain alempaa kastia. Halusin olla puhdas anorektikko. Koska se kuulostaa siltä, että olen laiha. Ehkä sitten olisin onnellinen. Kieltäydyin nousemasta puntarille ja päätin laihduttaa ja laihduttaa, kunnes kuukautiseni jäisivät kokonaan pois ja saisin uuden diagnoosin. Sitten olisin onnellinen. Mutta lopetin hoidon kokonaan ja jäin omilleni. Alempiarvoisen diagnoosini kanssa.

Ja tiedättekö, mikä on pahinta? Tunnen välillä edelleen, että diagnoosini tekee minusta huonomman ihmisen, kun taas F50.0 tekisi minusta täyden. Ja vihaan sitä, että tunnen niin.

”No jos sä meet sinne twerkkaamaan, ja näet siellä jonkun vaikka mun kokoisen naisen, mitä sä ajattelet siitä?”

”En mitään.”

”Niin.”

Musta tuntuu, että olen käynyt jo pohjalla. Se hetki, kun tulin ulos TYKSin vessasta esittäen oksentaneeni raskauspahoinvoinnin takia, oli tosi iso herätys. Siinä mä kasvatin sisässäni kauan toivottua elämänalkua, joka tarvitsi kaikki mahdolliset ravintoaineet kasvaakseen. Ja minä oksennan. Koska en kestä tuntea ruokaa sisälläni, uppoamassa jokaiseen soluun, kerryttämässä rasvaa, turvottamassa, lihottamassa. Teen tätä itselleni, vaikka olen raskaana, vastuussa kahdesta elämästä. Kuinka alas olenkaan vajonnut.

Siitä hetkestä alkoi ylämäki. Mutta huippu on vielä kaukana.

Musta tuntuu, että mun pään sisällä taistelee kaksi Emiliaa. Niistä toinen on surullinen mun olosta ja tahtoo epätoivoisesti parantua, päästä eteenpäin elämässä. Ja se toinen sitten taas huutaa koko ajan mun korvaan, etten osaa tehdä mitään oikein, kun en ole parantunut syömishäiriöstä, mutta silti olen näin läski. Ja se Emilia tahtoo sairastua enemmän, pahemmin, takaisin siihen vanhaan malliin. Koska sitten olisin taas laiha.

”Oot ottanut jo hyviä askelia. Mikä vois olla sellanen seuraava askel, mikä ois mahdollista toteuttaa?”

”Lounas.”

”Okei, lounas. Tästä lähin syöt lounaan.”

Olin perjantaina twerk -workshopissa. Yritin koko päivän keksiä syitä, miksi jättäisin sen väliin. Kävin jatkuvaa vuoropuhelua pääni sisällä ja yritin tsempata itseäni menemään paikalle ja loppupeleissä onnistuin. Menin ja yritin opetella twerkkaamaan. Twerkkaus on hauskaa, mutta koko kahden tunnin ajan yritin hymyillä ja samaa aikaa pidättää itkua, koska tunsin olevani niin lihava ja ulkopuolinen. Seksikkäiden naisten keskellä, tällainen norsu. Oloni oli hirveä, kun salin läpi jonossa twerkatessa räpyttelin kyyneleitä silmistä ja vilkuilin kelloa ja ulko-ovea. Mutta minä tein sen. Olin mukana koko kaksi tuntia. Vihasin peilikuvaani joka sekunti, mutta yritin parhaani ja selvisin.

Terveydenhoitaja sanoi minulle perjantaina, että jos en kohta lähde mukavuusalueeltani, en tule enää ikinä poistumaan kotoa. Tämä on alku. Olen taas yhden raskaan askeleen lähempänä huippua. Ja vielä jonain päivänä minä kiipeän sinne ylös asti.

Kommentit

27 kommenttia
Avatar

Tärkeä ja rohkea postaus vakavasta aiheesta. Olen itse 40-vuotias kolmen lapsen äiti, sain diagnoosin anoreksiaa kun olin 14 v. Alku- ja akuuttivaihe kesti pari vuotta (sinä aikana kävin psykologin luona) mutta varsinaiseen toipumiseen meni monta vuotta. Lenkkeilin pakonomaisesti muutaman vuoden aikana vaikka söin normaalisti, minulla oli myös kunnon takapakki kerran, muistan että olin niin pettynyt etten ollutkaan toipunut… Kun olin n. 25 v huomasin kuitenkin että valtava muutos oli tapahtunut jossain vaiheessa ja minulla oli tosi hyvä olla. Sen jälkeen on ollut helppoa suhtautua rennosti syömiseen ja treenamiseen. Ajat muuttuvat, trendit tulevat ja menevät. Minusta neuroottinen/ pakonomainen suhtautuminen syömiseen ja treenaamiseen/vartalon muokkaamiseen normalisoidaan vaarallisella tavalla ja ihannoidaan liikaa näinä päivinä.
Itse koen että olen oppinut tosi paljon tässä prosessissa, ja osaan elää mörköjeni kanssa nykyään. Tsemppiä ja vielä kerran kiitos rohkeasta postauksesta!

Avatar

<3

Emilia Huttunen

<3

Avatar

Harmi, että kärsit anoreksiasta. Mitä twerkkaukseen tulee, niin sun peppuhan on iha tehty sitä varten! Pyöreä ja naisellinen peppu twerkkaamassa on sairaan siistin näköstä!

Emilia Huttunen

Joo peppua kyllä riittää, on ehkä vähän liikaakin heiluteltavaa 😀 mut kiitos <3 Mun peppu oikeestaan onkin ehkä ainoa juttu, mistä itsessäni tykkään

Avatar

YOU GO GIRL!! STAY STRONG!!!

Emilia Huttunen

pus!

Avatar

Kiitos rehellisestä tekstistä. Kaikessa raadollisuudessaan läpi paistaa toivo paremmasta ja tulevaisuuteen suuntaamisesta. Tuo kaksijakoisuus ja sen tuoma ristiriitaisuus kuvastavat hyvin päivittäistä köydenvetoa ajatuksissa. Toivon, että nyt ottamasi askeleet vievät sinua lähemmäs tasapainoa ja onnea. Rohkea olet!

Emilia Huttunen

Joo, kyllä mulla vähän toivoa on, vaikka välillä näyttääkin aika toivottomalta. Kiitos <3

Avatar

Apua en oo ois koskaa ajatellut, et oisit anorektikko tai näyttänyt siltä. Tekstistä tulis enemmän mieleen bulimia. Tsemppiä tyttö!

Emilia Huttunen

Anoreksiaan kuuluu myös oksentelu, silloin kun olosuhteiden pakosta joutuu syömään jotain…

Avatar

Onko bulimia sitten mielestäsi jotenkin lievempi syömishäiriö kuin anoreksia? Kommentistasi saa sellaisen kuvan.

Avatar

Kesti yli 13 vuotta, mutta tässä sitä ollaan vihdoin terveenä. Minä ajattelin kuten sinä, että se täydellinen anoreksia diagnoosi olisi pelastus, tavoite, viimeinen etappi ennen loppua kaikelle syömishölmöilylle jne. Minä sen sain ja mukana tuli elinikäinen suolistovaiva ja sydänkin meinasi sanoa itsensä irti. Olin sairastanut viisi vuotta bulimiaa ja oksentelin 10-20 kertaa päivässä. Hampaani sain myös huonoon kuntoon.

Elin yli vuoden sairaalassa Tyksissä. Olin kiinni ruokaletkuissa ja joskus sairasmieleni oli asiasta jopa ylpeä. Nyt neljä vuotta takana terveellistä ja tavallista elämää. Minulla on pieni tyttö, avomies, omakotitalo ja työ. Kaikki se mitä en koskaan kuvitellut edes saavani. Parantuminen alkoi päivistä, jotka venyivät viikoiksi ja kuukausiksi…

Suurin asia parantumisessani oli ymmärtää, että kukaan muu ei voi minua parantaa. Se sairaala kuntoon laihduttaminen sai vain pään entistä sekaisemmaksi ja siellä ei kukaan minua parantanutkaan taikaiskusta, joka oli shokki. En tiedä miksi niin edes kuvittelin. Itse tein sen työn. Oikeastaan tuosta tyksin hoidosta minulla ei ole mitään positiivista sanottavaa, sillä henkilökunta ei osannut hoitaa syömishäiriöitä muuten kuin pakko syöttämällä, määräämällä lääkkeitä, joita kieltäydyin ottamasta, sillä sairaus on enemmän päänsisällä.

Lähdin sairaalasta ja päätin näyttää niille, että ilman lääkkeitä ja pakko ”läskisoosia” voi myös parantua. Sen raivon kanssa onnistuin. Sain osastolta ystäviä (joilla samanlaiset onnistumistarinat), joten ei se aika ihan hukkaan mennyt.

Otin uuden näkökannan asioihin. Ei ollut takapakkia, sillä ne hetket kun sorruin pööpöilemään ruoalla olivat vain paikoillaan pysymistä. Pystyin katsomaan taaksepäin jo kuljettua matkaa. Välillä olin hukassa ja kuljin kiertoteitä, mutta kuitenkin oikeaan suuntaa vaikken sitä aina itse nähnytkään. Sairaudesta luopuminen tapahtui sillä, että lupasin ystävälle kokeilla tervettä elämää, jos saan palata syömishäiriöiseksi sen jälkeen, jos terveen elämä on lihoamista, tylsää ja kamalaa.

Nyt tuo kaikki tuntuu kaukaiselta ja hassulta. Mutta jos minä siitä selvisin niin totisesti selviät sinäkin! Minun lähtökohdat eivät olleet hyvät, sillä ennen syömishäiriötä tukiverkostoni koostui vain äidistä eikä yhdestäkään ystävästä tai poikaystävästä. Kaikkea hyvää sinulle ja tsemppiä matkaan kaunokainen.

Avatar

Sä olet mahtava! Mahtavaa, että uskallat julkaista tämän! Mahtavaa, että menit sinne twerkkaamaan! Mahtavaa, että uskallat myöntää ettet ole täysin parantunut! Ole ylpeä itsestäsi! <3

Avatar

Sorry I’m writing in English. Stay strong and all the best wishes to you beautiful woman and your beautiful family ❤️

Avatar

And I admire your bravery. Not many people can be quite so open about their illnesses and problems. You seem to surprise me every time, in a positive way of course!

Avatar

samaistun todella suhun ja jotenkin helpottavaa tietää et on toinenkin ihminen maailmassa ketä on mennyt samaa läpi. en itse ole oksentanuun kykenyt, toisaalta hyvä etten ole siihen noidankehään pudonnut, toisaalta se on ”epäonnistuminen” hah hah?? mutta voi hemmetti tuo kohta sun tekstissä, diagnoosista epätyypillinen anoreksia, osui niin nappiin että. itsellä kans menkat pysy e-pillereiden avulla, mut silti tuo yks sana, epätyypillinen, kummittelee edelleen mielessä. mikä lie ongelma siinäkin on, mutta kiva etten ole ainoa, joka tähän takertui :’) onnea tulevaisuuteen, sä kyllä taltutat sen varjon

Avatar

Oot rohkea. Kiitos <3

Avatar

Äitinä yritän ymmärtää tekstisi kautta tytärtäni. Olen surullinen.
Anoreksiaa ja vuosi sitten itsemurhayritys…..onneksi ei onnistunut kaunis prinsessani, sydänkäpyseni.

Toivon teille realistista näkemystä itsestänne ja hyväksyntää olla juuri sellaisena kuin olette.

Avatar

Ihanaa kuulla tälläinenkin versio anoreksiasta! Yleensä ne menee aina saman kaavan mukaan; olin lihava,laihdutin,jouduin sairaalaan, eikä asiaa tarkennella sen enempää. Taistelen itse alkavasta anoreksiasta. Oon ollu koko ikäni alapainonen, mutta kun tulin ylä-asteelle paino vaan putosi. Tää autto paljon❤

Avatar

<3 Et oo yksin, kiitos rohkeudestasi ja yritä aina jaksaa uskoa tulevaisuuteen

Avatar

Hyvä teksti! En tiedä mikä itselläni on mutta tiedän kyllä että suhtautumiseni ruokaan ei ole normaali ja olen sen tässä viime aikoina tajunnut..mulla ei ole mitään pakonomaista tarvetta liikkua tai välillä tulee hirveä liikunta vimma mut turhaudun helposti niin jatkan sillä etten vaan syö. Välillä syön suht normaalisti vaikka ahdistus on aina läsnä ruuan kanssa mutta aina se ei ole niin pahana,kun taas välillä paastoon ja syön tyyliin omenan päivässä ja oksennan kaikki ulos näitä kausia on todella enemmän mitää normaaleja kausia joku aina mun pään sisällä sanoo että lihoot jos syöt ja lopulta sitten oksennan kaikki ulos…olen siis ihan normaalipainoinen joten en ole puhunut asiasta lääkärille ym koska tuntuu jotenkin että turhaa koska en ole laiha anorektikko vaan ihan normaalipainoinen nainen.

Avatar

Todella suorasti kirjoitettu teksti mutta tekstistä paistaa läpi toivo! Toivo paremmasta huomisesta ja omasta hyvinvoinnista! Pitkään blogiasi luettua arvostan tapaasi kirjoittaa suorasti ja riisutusti itsestäsi ja elämästäsi! Kaikkea hyvää ja iloa elämääsi <3

Avatar

Ai että, meinasin kommentoida jo sun ptsd-postauksen jälkeen, mutta jätin sen tekemättä ja nyt on ihan pakko! Mulla on diagnosoitu ocd, ahdistuneisuushäiriö ja yläasteikäsenä jo käyty kanssa siellä anoreksian taudinkuvassa, ilman diagnoosia tosin. Muistan kanssa kuinka olisin halunnut olla oikea anorektikko, että mulla olis oikeesti anoreksia, enkä ois vaan tavallinen laihduttaja.
Vastaan myös siihen edelliseen, että vaikka mun ocd ja ahdistuneisuus on parantunut ihan uskomattoman paljon parin vuoden takasesta, takapakit ja huonommat ajat on niin tuttuja!! Ne saattaa kestää pari päivää tai pari viikkoa ja jossain kohtaa taas huomaan, etten oo ajatellut mun ahdistavia ajatuksia useampaan viikkoon. Välillä on taas yksittäisiä päiviä, kun joka ikinen tunti on yhtä ahdistusta ja taistelua pään sisällä. Koitan vaan parhaani mukaan kestää sitä pahaa ja ahdistavaa oloa, oppia olemaan lievittämättä sitä, kuten sun tapauksessa olemaan oksentamatta.
Tähän postaukseen taas vois sanoa, että muista säkin olla armollinen siinä mielessä itselles, että kun on niin kauan elänyt oikeesti lamauttavan mielen sairauden kanssa ja tottunut elämään ja selviämään siitä jatkuvasta taistelusta, niin mulle oli alkuun todella vaikea tottua siihen elämään ilman sairautta. Tai tiedätkö kun samalla halusin niin paljon eroon siitä, mutta samalla se oli ainoo minkä kanssa osasin elää. Mäkin teen viikottain tarkotuksella asioita, jotka aiheuttaa ahdistusta ja se on ainoo keino, jolla pääsen niistä mun ahdistuksista ja peloista eroon. Ymmärrän että ne on iisoja juttuja, enkä mäkään tee kaikkea mitä mä pelkään, mutta pieniä kokoajan. Sillon ne isommatkaan alkaa tuntuu vähemmän ongelmilta, jotka pitää kohdata, kun ne muuttuu ihan arkipäiväsiks, niinkun niiden kuuluiskin. Ne pienet jutut saattaa olla jotain ihan naurettavia, esim että juon koulussa vesilasin ruokalassa enkä pelkästään mun juomapullosta, jollon en tarkkaan tiedä kuinka paljon vettä oon juonu tai luen mulle aikoinaan tilatun lehden kannesta kanteen vaikka se on maailman ahdistavinta, koska sen lehden yhdessä numerossa vuosi sitten oli todella ahdistava artikkeli, eli sen lehden lukeminen tuo joka kerta sen artikkelin mieleen ja aina kun avaan sen lehden otan sen riskin ja kohtaan sen pelon, että sieltä löytyis samanlainen ahdistava artikkeli uudestaan.
Mutta summa sumarum kaikilla meillä tulee huonoja kausia sairauksien kanssa, oon aivan sata varma, mulla ainakin! Ja muista, että sellanen terveen elämisen aloittaminen on ihan yhtä lailla oppimista ja totuttelua, kun mitä se, miten aikoinaan ajauduttiin näihin syövereihin, ei sekään tapahtunu parissa viikossa! Your illness also taught you how to survive so its totally acceptable to resist wanting to let go of it! Smooth sea never made a skilled sailor 🙂

Avatar

Ihan uskomattoman suoraa ja rehellistä tekstiä! Oot todella vahva nainen ja oon ihan varma että sä tuut vielä ”parantumaan”. Sulla on ihana perhe tukenas. Oon joskus kuullut että suurin askel parantumiseen on se että kertoo kaikki vaikeimmatki salaisuudet, eikä kanna niitä yksin sisällään, niinkuin sinä just teit. Tsemppiä sinulle

Avatar

En koskaan kommentoi mitään, mutta nyt on pakko! Kiitos rehellisestä tekstistä. Se teki minut tosi surulliseksi, koska aina kun tällaista lukee/kuulee/seuraa vierestä niin siinä on aika voimaton… Kun vaan saisi sen toisen näkemään itsensä toisen silmin ja ymmärtämään, miten kaunis tämä on. Ja sä todellakin olet! Inside out.

Katsoin sun twerkkivideon, sehän oli aivan loistavaa twerkkausta!! 😀 Keep up the good work. Ja tosiaan, kehittyminen ja parantuminen vaatii sitä mukavuusalueelta poistumista, niin hirveää kuin se joka kerta onkin… Mutta joka kerta kun sen tekee on askeleen lähempänä ja jossain vaiheessa sitä jo huomaakin et vitsi, joskus noin pieni juttu tuntu niin valtavalta. Pitkä matka se on, mutta onnea matkaan <3

Avatar

Vaati varmaan uskallusta kirjoittaa näin henkilökohtaisesta ja ikävästä asiasta. Hienoa, että niin teit. Itselläni ei ole anoreksiaa tms. ollut, mutta lähipiirissä kyllä. Uskon, että kirjoituksesi auttaa muita vastaavassa tilanteessa olevis.

Tsemppiä sinulle! Olen seurannut blogiasi ja instaa, vaikka olen aivan erilaisessa elämäntilanteessa. Kirjoitat todella hyvin ja mielenkiintoisesti, samaa ei voi sanoa monesta muusta. Olet varmasti oikealla alalla opiskeluissasikin.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä