MINÄ KIRJOITTAJANA

Yksi ensimmäisiä kirjoitustehtäviämme syksyn ensimmäisellä asiakirjoittamisen jaksolla oli pohtia lyhesti itseään kirjoittajana. Tällaiset tehtävät, joissa pitää oikeasti miettiä omaa persoonaa, ovat tosi mielenkiintoisia.

 

Minä kirjoittajana

Ensimmäiset muistoni kirjoittamisesta ovat varhaisesta lapsuudestani. Opin kirjoittamaan jo päiväkoti-ikäisenä ja kun kynä pysyi kädessä, ei luovuutta enää voinut pysäyttää. Ensimmäinen oma vihkoni oli niitä ala-asteen koulurepun sisällöstä tuttuja sinisiä läpysköitä, joiden riveille oli hahmoteltu viivat kirjoittamaan opettelevia lapsia varten. Kun luokkakaverit harjoittelivat kirjaimia, minä kirjoittelin koulun jälkeen omaan vihkooni tarinoita. Ensin aloin kirjoittaa ylös unia, mutta pikkuhiljaa luovuus otti vallan ja tarinat alkoivat vain tulla. Kirjoittamisesta tuli minulle rakas harrastus ja henkireikä, tapa purkaa tunteita ja näyttää luovuuteni.

Pensseli ei pysy kädessäni edes jeesusteipillä, mutta lupaan, että kynää (tai näppäimistöä…) ei minulta saa revittyä pois vielä kuolonkankeista sormistanikaan. Tarvitsen tavan päästää ulos kaikki nämä pään sisällä pyörivät ajatukset ja minulle se tapa sattuu olemaan kirjoittaminen. Se ei kuitenkaan riitä, että kirjoitan ylös, mitä ajattelen. Minun on saatava toteuttaa itseäni, näyttää kykyni, ehkä vähän todistaa jotain. Aina varhaisia kirjoitusmuistojani ajatellessani tulee mieleen yläasteella kirjoitettu essee, josta saatu palaute on jättänyt polttomerkin johonkin aivolohkoon. Tehtävänä oli kirjoittaa vapaasti jostakin itselle rakkaasta asiasta, enkä kokenut pelkän kliinisen kerronnan ja kuvailun olevan tarpeeksi. Missä on rakkaus, missä on tunne? Päätin olla luova. Opettaja päätti, että luovuus on tukahdutettava ennen kuin se ehtii levitä. Opettajan mukaan tunteisiin vetoava ja herkkä (ainakin perinteisen 13 -vuotiaan tasolla) kuvaukseni rakkaan lemmikin vaikeasta sairaudesta ei täyttänyt tarpeeksi tarkasti yhteiskunnan kaipaamaa muottia. Tässä oli se hetki, kun aloin odottaa suvun ainoan korkeakoulutetun ihmisen lupauksia siitä, että korkeakoulussa sitten. Ehkä jo lukiossakin. Joskus vielä joku osaa arvostaa erilaisuutta.

Koulu tuli ja koulu meni. Lukiossa luovuutta jo osattiin kannustaa ja tukea, mutta en saanut tarpeeksi irti kirjoittamisesta. Sitten tuli äitiys. Ja blogi. Elämänmuutos, joka herättää uskomattomia tunteita, sekä kanava, johon niitä voi purkaa. Eihän siitä voi tulla muuta kuin täydellinen pakopaikka tällaiselle näpyttelyaddiktille?

Kommentit

1 kommenttia
Avatar

En tiedä miten vapaata kirjoittaminen teidän alalla on koulutehtävien suhteen tai varsinkin tällaisissa pohdiskelevissa omakohtaisissa teksteissä, mutta itselle iskee aina tosi paljon silmään koulutehtävissä tai muissa asiateksteissä arkikieliset ilmaisut kuten läpyskät ja jeesusteipit, ja myös sulkujen käyttäminen tekstissä. Muuten kyllä näin lukijan silmään miellyttävää luettavaa 🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä