MISSÄ ON UJON LAPSEN PAIKKA MAAILMASSA?

Avalla oli tänään kolmas eskaripäivä ja aamulla puhuttiin vähän vakavammasta aiheesta. Ihmettelin eilen, kun Ava ei kertonut kauheasti mitään eskaripäivästään, mutta aamulla syy siihen löytyi, kun vaatteita pukiessa Ava arkana ja surullisena kuiskasi minulle: ”mutta ei mulla ole siellä kavereita…”

Selvisi, että Ava on nämä ensimmäiset päivät ollut lähinnä yksin, kun häntä ei ole pyydetty mukaan leikkeihin. Yksi kaveri on eri ryhmässä, eivätkä he pääse yhdessä leikkimään (tämä harmittaa mua hirveästi, kun joka päivä tämä Avan ystävä tulee hakiessa eteiseen kysymään, että eikö Ava voisi jäädä vielä ja tulla hänen kanssa leikkimään), ja tämä toinen tuttu kaveri on sitten taas leikkinyt vain omien vanhojen ryhmäläisten kanssa. Yritettiin puhua uusiin kavereihin tutustumisesta ja yhdessä leikkimisestä, mutta ujona lapsena Ava vetäytyy helposti kuoreensa, jos hänestä tuntuu, että häntä ei heti haluta mukaan. Annoin pari neuvoa ja sain Avaa rohkaistua lähtemään paremmin mielin eskariin, mutta murehdin koko päivän, että miten siellä nyt sitten menee.

Iltapäivällä hakiessa kysyin lastentarhanopettajalta Avan päivästä ja hän sanoi huomanneensa Avan olleen yksinäinen, mutta että tänään hän oli jo päässyt mukaan leikkeihin. Ava kertoikin sitten autossa, että tuttujen tyttöjen leikkiin hän ei ollut vieläkään päässyt mukaan, mutta pääsi sitten onneksi leikkimään parin tutun pojan kanssa ja löysi yhden uuden kaverin. Ava vaikutti onnelliselta uudesta kaverista ja vanhoista tutuista pojista, mutta minua kylmäsi kuunnella kuitenkin tästä muiden tyttöjen käytöksestä. Vaikka tämä nyt on ihan tavallista lasten pelleilyä, en voi olla pelkäämättä, että Avaa taas kiusattaisiin. Yksin jääminen on kuitenkin todella rankkaa, ja ujolla lapsella valitettavan yleistä. Ava ei osannut kertoa uuden kaverinsa nimeä, koska ei uskaltanut kysyä sitä.

Tämän päivän tapahtumat saivat minut miettimään tätä aihetta, joka on lojunut postausideoissani jo melkein vuoden. Missä on ujon lapsen paikka maailmassa?

Meidän molemmat lapset ovat aina olleet ujoja ja varautuneita. Ihan pienestä asti. Uusia ihmisiä tavatessa he piiloutuvat selkäni taakse, eivätkä sano kellekään sanaakaan. Pitkään heidän pahin painajaisensa oli se hetki, kun uusi tuttavuus kysyy heiltä nimeä tai ikää. Heille puhuttaessa he katsoivat minuun pelokkaasti, ikään kuin pyytäen ”äiti sano sä”. Ollaan pyritty vahvistamaan meidän lasten itsetuntoa ja auttamaan heitä olemaan rohkeampia, joten nyt he jo ujosti osaavat vastata nimensä. Ikä saattaa olla vähän liian vaativaa, riippuu kysyjästä ja hänen herättämästä tunteestaan. Nimeä monimutkaisempiin kysymyksiin he eivät vastaa, elleivät luota täysin kysyjään, mutta toisaalta sitten taas usein he eivät vastaa tutuillekaan.

Kreikassa osallistuessamme lasten aktiviteettiin, harmiteltiin taas lasten ujoutta. Voi miten paljon he olisivatkaan saaneet kaikesta irti, jos he eivät jännittäisi niin paljon! Viikon edetessä Ava tuli ensimmäistä kertaa elämässään ulos kuorestaan ja osallistui yksin innokkaasti ohjelmaan, mutta Nomppu ei millään edistynyt.

Ava oppi puhumaan 1 -vuotiaana, mutta oli jo reippaasti yli 3 -vuotias, kun hän vihdoin alkoi puhua muillekin kuin minulle ja Topiakselle. Jopa rakkaille isovanhemmille hän arasteli puhua. Vasta nyt melkein 6 -vuotiaana hän uskaltaa jo puhua muutenkin kuin kysyttäessä. Nomppu lähti puhumaan Avaa reippaammin, kun hänellä oli isosisko mallina, mutta hän sitten taas on omalla tavallaan ujo. Kukaan muu kuin me, ei tiedä millainen lapsi Nomppu oikeasti on. Kukaan muu ei tiedä, koska Nomppu ei uskalla ikinä olla oma itsensä. Nompulla on aina joku rooli päällä, ja niitä rooleja on useita. Vanhempana niitä oppii tunnistamaan, ja nähdään aina se muutos, mikä Nompussa tapahtuu, kun paikalle tulee muita ihmisiä.

Olen kulkenut lasten kanssa paljon pressitilaisuuksissa ja kaiken maailman jutuissa, senkin takia, että olen halunnut totuttaa heitä toimimaan vieraassa ympäristössä. Kuljetaan tietenkin myös kaikissa lasten tapahtumissa ja yritetään aina saada lapsia osallistumaan kaikkeen. Yhdessä he pärjäävät, vaikkakin seisovat yleensä jossain sivussa käsi kädessä, Nomppu kahdella kädellä Avaan takertuen, ja hiljaa seuraavat muiden tekemistä. Yksin he eivät mene mihinkään vieraaseen tilanteeseen. Enkä halua missään nimessä heitä mihinkään painostaa, mutta yritetään aina ehdottaa erilaisia juttuja. Se Kreikan reissu teki Avalle tositosi hyvää, ja sitä edistystä oli niin ihana katsoa, että kyyneleet virtasivat joka ilta.

Yksi ujojen lasten vanhempana huomattu asia on muiden ihmisten suhtautuminen lapsiin. Ihmiset usein reagoivat suloisiin lapsiin ympärillään, ja nämä reaktiot ovat todella erilaisia riippuen siitä, millainen lapsi on kyseessä. Ujoja lapsia mahdollisesti tervehditään, mutta ei huomioida yleensä sen enempää, kun taas aktiiviset, rohkeat lapset keräävät jatkuvaa ihastelua. Aina puhutaan siitä, kuin suloisia lapset ovat, kun he menevät puhumaan aikuisille ja tekevät kaikkea hassua ja ihanaa. Aina nauretaan lasten ilmeitä ja eleitä, puhutaan sekä lapsille että vanhemmille, kannustetaan ja iloitaan. Mutta ujot lapset jäävät paitsi tästä kaikesta. Ja miten he uskaltaisivat muuttua, kun he eivät ikinä saa kokea muiden positiivista suhtautumista?

Eihän ujojen lasten tietenkään tarvitsekaan muuttua. Rakastan lapsiamme juuri tällaisina kuin he ovat. Mutta minun on myönnettävä, että olisi paljon helpompaa kasvattaa rohkeita ja sosiaalisia lapsia. Lapsia, joita aina ihaillaan ja huomioidaan ihan eri tavalla. Lapsia, jotka pääsevät huomion keskipisteeksi. Sillä näiden lasten kanssa ei tarvitse pelätä, mihin ujous heidät vie. Päätyykö ujo lapsi kiusatuksi? Saako ujo lapsi yhtään ystävää? Uskaltaako ujo lapsi pyytää apua eksyessään? Säilyykö ujous teininä? Onko lapseni vielä aikuisenakin jatkuvasti ujo ja varautunut? Näihin ei ole vastausta ja se pelottaa. Mutta jo nyt, 5 – ja 3 -vuotiaiden vanhempana, olen päässyt näkemään niin ison kuilun ihmisten suhtautumisessa erilaisiin persooniin lapsilla, että pelkään sitä, mihin he päätyvät ja mitä he joutuvat kokemaan. Osaanko olla tukena juuri sillä tavalla, millä he minua tarvitsevat? Miten minun kuuluu heitä auttaa? Missä on ujon lapsen paikka maailmassa?

Kommentit

62 kommenttia
Avatar

Omat lapseni olivat todella ujoja juuri tuossa iässä 3-5 vuotta. Mutta sitten sattui niin että muutimme Yhdysvaltoihin ja noin vuoden sisään lapseni olivat kuin toisia ihmisiä. Vastaavat reippaasti kenen tahansa kysymyksiin, ottavat heti kontaktia toisiin lapsiin ja osallistuvat kaikkeen reippaasti. Vieläkin ovat ujompia kuin useat amerikkalaislapset, mutta täytyy sanoa että kulttuurilla on suuren suuri merkitys. Meillä muutto oli loistava lasten tulevaisuutta ajatellen. Täällä Yhdysvalloissa lapsia rohkaistaan ja kehutaan valtavasti, siinä lienee asian ydin.

Avatar

Olin itse lapsena todella ujo, ja kun jäin kotiin 3-vuotiaana pikkusiskoni synnyttyä oli minun todella vaikea saada ystäviä tarhasta kun palasin sinne 5-vuotiaana. En ole myöskään uskaltanut lomamatkoilla osallitua lasten toimintaan tai ollut harrastuksissa mukana ellei vanhemmat olleet siellä tai siskoni. Kuitenkin mitä vanhemmaksi kasvoin niin olen päässyt yli ujoudestani ja saanut aina silti kavereita, vaikkakin pikku hiljaa. Huomaan edelleen (25-vuotiaana olevani hieman ujo uusien ihmisten kanssa ja jännitän tilanteita kovasti mutta hyvin on elämästä tähän asti selvitty!

Avatar

Hei,
Ymmärrän hyvin tilanteesi.Olisiko siitä apua,että kutsut ryhmästä lapsia kotiinne leikkimään,jolloin Ava saa tutussa kotiympäristössä rauhassa tutustua uusiin kavereihin.Vaikka näin heti syksyn alussa.

Avatar

Mä voin samaistua täysin tähän! Toki omalla ujolla luonteella on suuri merkitys, mutta luulen että osasyy on se, että jäin myöskin päiväkodista pois 3-vuotiaana. Sen jälkeen vuoden ajan minulla ja juuri syntyneellä pikkuveljelläni oli silloin tällöin oma lastenhoitaja, joka kävi meillä kotona. Vuosi ennen eskarin alkua menimme veljeni kanssa perhepäivähoitajalle, jossa lapsia oli meidän lisäksemme vain kaksi.

Ala-asteella olin todella ujo ja silloinen opettajani ei sitä ymmärtänyt. Vielä yli 10 vuoden jälkeen muistan, kuinka mulle laitettiin monena vuotena kevät tai joulujuhlaan laulusoolo, joita sitten tietysti harjoiteltiin tunneilla. Pahin painajainen. Yhtenä kertana harjoituksen jälkeen opettaja pyysi minua revittelemään ja kirkumaan kerran oikein kunnolla. En tietenkään uskaltanut, joten suusta pääsi vain pihinää jonka päälle opettaja (ja muut) nauroivat. Muistan tän tilanteen edelleen täydellisesti.

Yläasteella mua alettiin kiusaamaan juurikin ujouden ja sen aiheuttaman punastelun takia. Vuoden ajan keräsin rohkeutta, jotta uskalsin kertoa rehtorille ja pyytää luokan vaihdosta. Hän vähätteli ja sanoi, että ei se toimi niin enkä voi vaihtaa luokkaa koska sen jälkeen kaikki haluaisivat vaihtaa. Onneksi ysillä kiusaaminen loppui itsestään.

Lukioon mennessä kaveripiiri vaihtui, jolloin sain jotain itsetuntobuustia ja uskalsin jutella ihmisille. Lähelle ihmisiä en päästänyt, mutta en enää sulkeutunut täysin kuoreeni. Nyt AMK:ssa opiskelevana ja aspaduunissa ollessa vieraille jutteleminen ei enää tuota juurikaan vaikeuksia, mutta vain harva näkee täysin koko persoonani. Olen oppinut elämään asian kanssa, mutta silti edelleen haaveilen olevani avoimempi ja rohkeampi.

Jos mä mietin, että mitä olisin vanhemmiltani kaivannut, niin se olisi rohkaisu siihen että saa olla ujo. Vanhempieni seurassa olen ollut aina rempseä eikä ujosta tietoakaan, joten avoimena ja rohkeana ihmisenä he minua kohtelevatkin. Yhteenvetona sanon kuitenkin, että vaikka lapsena olisi kuinka ujo, sitä on hieman vanhempana mahdollista kehittää. Vaikka aika älytöntähän se on, että ujojen täytyy muuttaa itseään pärjätäkseen.

Avatar

Ei liity nyt mitenkään postaukseen, mutta Ava on uskomattoman kaunis lapsi! ❤ Hän vaikuttaa niin suloiselta ja herkältä persoonalta.

Avatar

Pakko kommentoida tuohon miten aikuiset kohtaa rohkeat lapset paremmin kuin ujot, että uskon ja jossainmäärin kokemuksestakin voin sanoa että ujon lapsen kohtaaminen on (suurimmalla osalla) aikuisista varmaan just tuollaista ”pienempää” koska ikinä ei voi tietää lapsesta että sulkeutuuko hän enemmän kuoreensa ja piiloutuuko vanhempansa taa koska ahdistuu saamastaan huomiosta vai kaipaako hän juuri sitä, pitääkö hänen antaa ensin seurata menoa sivusta vai kuuluuko aikuisen olla heti hänestä kiinnostunut. Näitä asioita kannattaa sen vanhemman tälle toiselle aikuiselle kertoa niin varmasti suhtautuminen ja huomioiminen muuttuu enemmän siihen millaista juuri se teidän ujo lapsi kaipaa. Lapsia kun on yhtä montaa sorttia kuin on tähteä öisin taivaalla. Itse pienenä tosi ujona tyttönä (mut laitettiin jopa neuvolassa harjoittelemaan vuorovaikutusta ja muita sosiaalisia tilanteita) koin tosi ahdistavana sen että aikuiset ”hyökkäs” heti kehumaan, juttelemaan ja silittämään päätä. Itse kun halusin seurata sivusta, tutustua ja ehkö myöhemmin rohkenin suurempaan vuorovaikutukseen. Ja sekin oli ahdistavaa, miten mun ujoutta pidettiin ”hirveenä ongelmana ” ja siitä puhuttiin mulle ja mun kuullen, vaikka ujous on luonteenpiirre siinä missä rohkeuskin.Eli ainakaan liikaa lapsen korvien juures ei asiasta kannata puhua, edes sen eskaritädin kanssa. Eikä jatkuvasti edes lapsen kanssa Tällä hetkellä oon itse kaikkea muuta kuin ujo! Eli iän myötä asiat voi muuttua kuitenkin 🙂

Avatar

Mä murehdin meidän esikoisen kohdalla aivan samoja asioita! Hän on nyt 2,5-vuotias ja koko elämänsä ollut todella varovainen ja ujo. Meidän lähipiirissä kaikkien muiden lapset on rohkeita ja vilkkaita hassuttelijoita joita ei pelota juur mikään. Meidän tyttö takertuu kiinni muhun ja kääntää pään pois jos joku muu kuin me vanhemmat, isovanhemmat tai tädit ja enot puhuu hänelle. Hän kiljuu paniikissa kun muut lapset tulee lähelle. Kuinka äidin sydäntä riipii kun kuulee kuinka muiden lapsia ihastellaan heidän rohkeudestaan ja omasta, maailman rakkaimmasta tytöstä, todetaan vähän halveksuen et ”onpa se arka”. Nyt viime kesän aikana meillä ollaan onneks vähän rohkaistuttu ja jos hälle antaa vaan aikaa ja tilaa hän usein lämpee myös vähän tuntemattomimmillekin ihmisille mutta silti pelottaa ja huolestuttaa, miten tuollaisen aran ja ujon lapsen käy tässä maailmassa.

Avatar

Voin vastata noihin lopussa esittämiisi kysymyksiin omasta puolestani. Olin pitkälle teini-ikään ujo, ja varsinkin pienenä se oli ihan sairaalloista. Pelkäsin puhumista ja jopa kotona puhuin tosi hiljaisella äänellä. Muille puhumista jännitin niin että saaton vielä teininäkin itkeä.

Päätyykö ujo lapsi kiusatuksi?
– voi päätyä, muttei välttämättä ujouden vuoksi. Minua kiusattiin muista syistä, ei ikinä ujoudesta.

Saako ujo lapsi yhtään ystävää?
– Saa. Minulla on aina ollut ystäviä, välillä enemmän, välillä vähemmän, sellaista luottoystäviä siis.

Uskaltaako ujo lapsi pyytää apua eksyessään?
– Minä en ihan pienenä uskaltanut, mutta onnekseni sain vierailta ihmisiltä apua, kun itkin ja oli hätä. Tosin lapsuudessani oli jostain syystä ihan ok 6-vuotiaanakin vaellella yksikseen ties missä, vanhempana (10v. ylöspäin) uskalsin jo pyytää tarvittaessa apua jos eksyin.

Säilyykö ujous teininä?
– Voi säilyä, kuten alussa kerroin. Teininä aloin pikkuhiljaa saada rohkeutta onnistumisentunteesta, eli kun sain hyvää palautetta vaikka jostain kouluesiintymisestä. Loin myös muutaman opettajan kanssa luottamussuhteen, joten tiesin että koulussa minulla on ainakin pari luotettavaa ihmistä, joille voin vaikeissa tilanteissa puhua jos ei ole kavereita lähettyvillä tai asia on niin arkaluontoinen etten halua puhua siitä kavereille.

Onko lapseni vielä aikuisenakin jatkuvasti ujo ja varautunut?
– Itse en ole. Olen rohkea ja tarvittaessa kovaääninen. Nautin julkisesta esiintymisestä ja esimerkiksi työssäni potilaiden kanssa juttelemisesta. Joskus sekoan sanoissani tai sanon muuten vaan jotain tyhmää jos jännittää, mutta enää en tunne samanlaista häpeäntunnetta kuin lapsena.

Avatar

I feel u…. Meidän 3v ja 6v pojat eivät puhu vieraille aikuisille mitään, vieraiden lastenkin kanssa ovat todella varautuneita eivätkä helpolla ala leikkimään saati puhumaan. Esikoinen oli päiväkodissa 9kk puhumatta lastentarhaopettajalleen. Jollain tavalla todella raskasta, varsinkaan kun meidän päiväkodisaa ei ole juurikaan ymmärretty miksi lapset eivät puhu aikuisille juurikaan.

Esikoisen kanssa kävimme tänään tutustumassa eskariin, ja siellä kävi ilmi että hänet on laitettu ryhmään jossai ei ketään tuttua lasta. Kaikki muut samasta päiväkodista tulevat lapset (6kpl) olivat toisessa ryhmässä. Tutustuminen meni itkua pidellen. Olen kaikkeni yrittänyt tänään tehdä jotta saisimme vaihdettua ryhmää. Huonolta näyttää. Muutimme vuosi sitten tähän kuntaan, ajatuksena että eskariin meno ja kouluun meno olisi helpompaa kun on tutut lapset… Kuinka voi lapsen puolesta tuntua pahalta. Jos esikoinen olisi rohkeampi tutustumaan toisiin lapsiin ja aikuisiin ei hätää olisi.

Avatar

Olin lapsena aika ujo – en ehkä ihan taaperoikäisenä, mutta siinä sen jälkeen jotakin kävi ja kouluikään mennessä olin jo kovin ujo ja varautunut. Se jatkui teini-ikään – vielä lukiossakin koen olleeni varsin varautunut ja ujo. En pitänyt ryhmätöistä, julkisesta esiintymisestä tai illanvietoista isoissa porukoissa. Sen sijaan kahden tai kolmen kesken olen varsin vapautunut, hulluttelen ja olen oma itseni.

Välillä minua harmittaa se, etten nimenomaan ole oma itseni useinkaan. Luulen, että minusta pidettäisiin enempi, jos olisin sosiaalisempi ja rohkeampi. Tai olisin suositumpi. Toisaalta olen saanut elämääni kiitettävän ison joukon läheisiä, rakkaita ystäviä – sellaisia, joiden kanssa voi jakaa syvimmät salaisuudet ja seisomme toistemme rinnalla elämäntilanteiden vaihtuessa (nyt jo reilu kolmikymppisenä voi näin kai sanoa). Mitä olen ollut huomaavinani, niiden suosittujen ja rohkeiden ystävyyssuhteet saattavat olla pinnallisempia. Mutta kyllä minä aina vähän kadehdin niitä, jotka ovat ensimmäisenä vetämässä hauskat temput ja ottavat tilan haltuunsa. Tiedän, että voisin olla se, jos vain uskaltaisin. En osaa sanoa, mikä ujoa lasta auttaisi paitsi hellä kannustus ja rohkaisu, mutta varmasti paikkansa löytää kuitenkin ujompikin. Tyttäresi vaikuttaa ihanalta ja suloiselta ja minä ainakin olisin mielelläni ollut juuri hänen bestiksensä lapsena! 🙂

Avatar

Mielenkiintoinen ja tärkeä aihe! Täytyy ehkä palata vielä paremmalla ajalla asiaan.

Olin itse lapsena todella ujo (ennen kouluikää, sen jälkeen on helpottanut jatkuvasti). Muistan mm. oksentaneeni tätini luona jännityksestä, enkä uskaltanut vastata kotona puhelimeen.

Tämä piirre on kulkenut koko elämän jollain tavalla mukanani (nyt olen 30 v.), mutta ei ole lapsuuden jälkeen oikeastaan haitannut minua. Kavereita löytyi kyllä koulun alettua ja niitä on riittänyt koko ajan.

Uskon siis, että ujous helpottaa ajan myötä. On hienoa, että tunnistat piirteen lapsissasi ja puhutte siitä. Kaikki eivät voi olla niitä rohkeita ja suulaita rämäpäitä, ja se on ihan sallittua. Ujoja ihmisiä ei voi pakottaa olemaan rohkeita ja reippaita, sillä ujous on yksi temperamentin piirteistä. Rohkeus kasvaa ajan myötä ja ujotkin lapset oppivat toimimaan ensin tutuissa ympäristöissä reippaammin ja pikkuhiljaa se laajenee myös uusiin ympäristöihin, kun luottamus itseen kasvaa.

Avatar

Meidän tyttö on myös hyvin ujo. Vie aikansa esim äiti lapsi jumpassa, että uskaltaa lähteä mukaan touhuun. Meille kun tulee vieraita, vaikka olis tuttujakin, on aluksi hiljaa ja mun sykyssä. Tosi herkkä ja usein puistossakin jää vain seurailemaan muiden lasten leikkejä. Kerhossa kun käydään, haluaa olla paljon sykyssä.
Päiväkodissa usein sanotaan, että M on paljolti vain seuraillut vierestä, ei ole jutellut juuri mitään tms. Mutta sellainen hän on, ei se oo meistä erikoista eikä ihmetellä sitä. Harmittaa kanssa huomata tapahtumissa ym, miten paljon toinen haluais mennä mukaan, mutta ei uskalla.

Avatar

Kannustetaan lapsia leikkiin mukaan. Tärkeää on myös huomauttaa muille lapsille, että kaikki pitää ottaa mukaan leikkiin tai jokainen leikkikööt omaa leikkiään. Todella usein kasvattajana törmään siihen efektiin, että joko lapsi jää yksin tai sitten leikkii vain aikuisen kanssa. Toisaalta lapselle pitää antaa aikaa ja ymmärrystä. Kuulla häntä. Todella hankala aihe. Asiasta kannattaa puhua eskarissa ihan vakavissaan useamman kerran, jos asia mietityttää. He kuitenkin näkevät lapsesta aivan erilaisen puolen eskarin ja päivähoidon puolella. Stemppiä Avalle ja Nompulle !

Avatar

Tiedän niin hyvin tuon tunteen kun tulee miettineeksi oman ujon lapsen tulevaisuutta. Oma tyttö on saman ikäinen Avan kanssa ja luonne on ollut pienestä asti todella ujo ja arka. Päiväkodissa missä hän oli, ei hän ollut uskaltanut puhua edes hoitajille ellei ihan pakko ollut. Mutta pienillä onnistumisilla ja positiivisella tukemisella ollaan edes hiukan onnistuttu saamaan lisää rohkeutta. Toki iän myötä myös ujos hieman hälvenee tai muuttaa muotoaan. Eskaria täällä kanssa jännitettiin ja saa olla onnellinen että naapurin tyttö oli jo ennestään tuttu ja tuli samaan eskariin sekä pieni ryhmäkoko(13lasta) on ihan huippu hyvä juttu ujon lapsen kannalta.

Avatar

Meillä kävi pojalla eka luokalla niin, että ei päässyt kavereiden leikkeihin sisään. Poikamme on todella sosiaalinen luonteeltaan ja kavereita on aina ollut. Eskarissa oli kavereita ja osa tuli samalle luokallekin. Mutta kouluun mentäessä jäi aina yksin välitunnilla, koska ei uskaltanut mennä kysymään pääseekö leikkiin mukaan. Otin sitten opettajaan yhteyttä, kun poika tarpeeksi monta aamua ja iltaa sitä asiaa itki kotona ja vaivihkaa ope puuttui tähän puhumalla luokalle kaikkien ottamisesta leikkeihin mukaan ja pikku hiljaa poikani uskalsi mennä leikkeihin mukaan. Nyt meni kolmannelle luokalle ja kavereita on paljon, onneksi.
Sinäkin voisit eskariopen kanssa kehitellä toimintasuunnitelman, että ope vois vaivihkaa rohkaista Avaa hakeutumaan leikkeihin ja ope voisi pyytää muita lapsia ottamaan Avan leikkeihin. Tämä auttoi meillä.
Meidän poika on vielä kovin herkkä, pienestä asti todella itkuherkkä kaikille asioille, vähän on karaistunut jo, mutta eka luokan syksynä itki jatkuvasti koulussa. Olen miettinyt, että on ehkä erityisherkkä lapsi…

Tsemppiä kovasti Avalle ja Nompulle, ujoilla lapsilla on hieman rankempaa (olen itse ollut ujo lapsi). ❤❤

Avatar

Meidän neljävuotias on myös tosi ujo uudessa seurassa ja vuoden hoidossa olon jälkeen ei edelleenkään uskalla pyytää vessaan menoa tai apua siinä, jos hätä iskee muulloin kuin ohjatuilla vessassa käynneillä tekee hän kaiken housuun ja toivoo että joku huomaa. Kavereita saa helposti, mutta aikuisia vierastaa pitkään

Avatar

Ihanaa että suhtaudut lastesi luonteisiin hyväksyvästi, etkä yritä muuttaa heitä ”rohkeammiksi”!
Muistan hyvin oman lapsuuden ja nuoruuden tunteen siitä, että on jotenkin viallinen ja pitäisi aina yrittää tuoda itseään enemmän esille… Se on todella stressaavaa ja surullista, kun ihmiset eivät hyväksy ja ymmärrä ujoutta/hiljaisuutta. Ei kaikkien ihmisten tarvitse tai kuulukaan olla samanlaisia, eikä ujoutta aina tarvitse ajatella negatiivisena piirteenä:(
Olen myös päässyt iän ja kokemusten myötä ujoudesta ”eroon”, mutta perusluonteeltani olen edelleen hitaasti lämpenevä ja hiljaisempi, en jaksa kaikille pölöttää asioitani.
Tsemppiä Avalle eskariin ja tulevaisuuteen, toivottavasti hän sopeutuu hyvin ja pärjää tulevaisuudessa!:) Ja varmasti keskustelunne asiasta ja rohkaisusi auttavat Avan oman persoonan kehityksessä:)
Hyvää loppukesään/alkusyksyä!

Avatar

Osaisitko antaa jotain yleisiä neuvoja miten ujoa lasta lähestyisi oikein, utelut ja tavalliset jututusyritykset tuntuu olevan ujolle hyökkäävä painajainen. Myöskin jos lapsi ei vastaa kysymyksiin tuntuu ettei halua painostaa joten keskustelu vain tyrehtyy.

Avatar

Samaa olen itse miettinyt oman lapsen kohdalla. Saman ikäinen serkku lapsi kun isossakin porukassa juttelee kaikille ja mennä viilettää, niin oma istuu mielellään sylissä ja katselee. Rohkaistuu menemään porukkaan vasta kun on hyvän tovin sivusta seurannut. Tämä serkku saa valtavasti huomiota, mutta omani jää lähes ilman. Kuinka lapsi voi rohkaistua ja mennä mukaan porukkaan kun aikuisetkin jättävät hänet ulkopuolelle?

Avatar

Tärkeä aihe josta puhutaan liian vähän. Olen itekin ollut ujo ja jäänyt lapsena ulkopuolelle välillä, en onneksi toistuvasti enkä ole kiusattu. Mutta huomaan edelleen jönnitäväni uusia tilanteita ja ihmisiä, enkä ole kovin rohkea menemään juttelemaan uusille tuttavuuksille tai esim. Vähän harvemmin nähdylle sukulaiselle. Ole kuitenkin pärjännyt elämässä hyvin ja minulla on monia hyviä ystäviä ja perhe. Minä olen myös huomannut miten itsekin tulee reagoitua erilailla ujoihin lapsiin, ikään kuin itsekin ujostellen ja varautuen, ehkä se on jotain sellaista että pelkää lapsen reagtiota, ei uskalla mennä lähelle, jos lapsi ei haluakaan jne. Tsemppiä teille ja toivottavasti Ava pääsee mukaan porukkaan vaikka aikuisen tukemana.

Avatar

Olin eskarissa tosi ujo, mutta se kuitenkin laantui koko ajan kun kävin ala-astetta. Kuudennella luokalla olin enään vain vähän ujo. Nyt käyn seitsemättä luokkaa ja tällä hetkellä olen vieläkin vähän ujo, mutta todella hiljainen ja rauhallinen, ennen en kyllä ollut, mutta kun minulla ei ole yhtään kaveria ja olen yksinäinen minusta on tullut hiljainen sitä kautta. Tuo mitä kirjoitit tekstissäsi on ihan totta. Koulussa opettajat eivät oikein edes tervehdi minua, mutta puheliaita ja reippaita oppilaita kyllä tervehtivät. Niille mennään juttelemaan välkällä kun ne ovat isoissa porukoissa ja minä olen AINA yksin hiljaa jossain nurkassa, eikä opettajat todellakaan tuu mulle juttelemaan. Se tua entistä yksinäisemmän olon. Pus oot ihana

Avatar

Seuraan aktiivisesti sun blogia ja nyt tuli ensimmäistä kertaa sellanen olo, että pitäiskö kommentoida jotain 🙂

Mä oon työni puolesta tosi paljon erilaisten lasten kanssa tekemisissä kun oon tanssin- ja liikunnanohjaaja. Pienimmät harrastajat on kolmevuotiaita. Tuli vaan sellanen ajatus, että käykö Aava ja Nomppu vielä missään harrastuksessa? Voisko se auttaa rohkaistumaan ja saamaan uusia kavereita sekä positiivisia kokemuksia? Meillä esim liikkareissa on yhteistunteja mihin vanhempi tulee lapsen mukaan liikkumaan. Monesti se jo auttaa ujoilla lapsilla, että saa ne ensimmäiset kerrat olla oman äitin tai iskän kanssa ja uskaltaa tehä paljon paremmin mukana. Tietty ohjaajalla on tässä myös superiso merkitys että miten ottaa huomioon erilaiset lapset. Ite huomaan olevani tarkka siitä, että ujommatkin lapset pääsee mukaan. Harrastuksissa lapsi myös jatkuvasti opettelee toimimaan muiden kanssa osana ryhmää, mutta myös itsenäisesti ohjeiden mukaan. Tällasesta vois olla apua myös eskari- ja päiväkotiryhmiä ajatellen 🙂 ihan vaan ideana

Teillä on ihanat lapset, Aavalle paljon tsemppiä eskaritielle! ❤

Avatar

Ensimmäisenä juttelisin eskariopen kanssa tästä asiasta. Kerro, että olet huolissasi lapsen eskaripäivästä, kun lapsen on vaikea löytää kaveria. Olen itse päiväkodissa lastenhoitajana ja tiedän, että jotkut lapset tarvitsevat enemmän tukea päästä mukaan porukkaan -aikuinen voi auttaa alkuun. Itse saatan aloittaa vaikka kauppaleikin tällaisen vetäytyvän lapsen kanssa. Hyvin pian leikkiin tulee muitakin lapsia ja voin vaivihkaa vetätyä taka-alalle. On paljon keinoja saada porukka ryhmäytumään. Ota rohkeasti asia puheeksi. Tähän on helpompi puuttua nyt päiväkodissa kuin myöhemmin koulussa.

Avatar

Moi. Olen itse töissä päiväkodissa ja meillä toimii myös eskari, joten sinänsä tuttua. Jos eskarissa lapsen yksin jäänti pelottaa, pyydä kasvattajalta vanhempainvarttia/ varattua keskustelu aikaa!! Sitä saa (lähes) aina pyytämällä, kasvattajankin on helpompi ymmärtää kun kuulee sun kaikki pelot ja ajatukset asiaan liittyen! Näin olleen asiaan ehkä puututaan tomerammin ja aikaisemmassa vaiheessa. Me kasvattajat ollaan sielä kuitenkin teitä varten, lapsia ja perheitä.

Avatar

Samoja mietteitä täällä! Ujo ja hiljainen eskarilainen aloitti meilläkin taipaleensa. Itseäni masentaa se, että päiväkodin aikuisilla ei riitä resurssit kohdata näitä ujoja, sillä heihin tutustuminen vie aikansa. Kukaan esim. ei päiväkodissa huomannut että 5-vuotiaamme on oppinut lukemaan, ja että hän lukee todella sujuvasti. Lapsi ei tuo itseään esiin, eikä kukaan todella tunne häntä, vaikka samat tädit eri kokoonpanolla ovat pyörineet ympärillä jo kolmevuotiaasta.

Kiusaamista ei ole ollut, mutta hiukan olen varpaillani sen suhteen. Lapsi ei sano vielä ärrää, ja on siitä kiusallisen tietoinen. Oma nimikin on siis vaikea.

Nyt esitin päiväkotiin toiveen, että he lempeästi haastaisivat poikaamme osallistumaan ja puhumaan porukassa. Jospa eskariporukasta kuoriutuisi hyvä tiimi, jossa lopulta uskaltaisi olla oma itsensä…?

Avatar

Täällä myös yksi entinen ujo lapsi. Olin lapsena arka sekä ujo ja uudet tilanteet jännittivät paljon. Olen kasvaessa tottunut toimimaan uusissa tilanteissa ja rohkaistunut. Olen edelleen ujo ja minulla kestää lämmetä uusille ihmisille. Nykyisin toimin luokanopettajana ja olen asunut ulkomailla opintojen aikana. Kyllä siis ujotkin pärjää, vaikka kavereiden saanti kestääkin välillä toisia pidempään. Jatka vain siis samaan malliin antamalla lasten olla oma itsensä ja rohkaisemalla heitä.

Avatar

Olin niin ujo, että vanhemmat puhuivat keskenään, että jään sitten kotiin peräkammarin tytöksi, kun ei minusta varmaan yhteiskuntakelpoista tule. Onneksi 70-luvun maalaislasten ei tarvinnut harrastaa, matkustella tai käydä juuri missään, ja sinne jonnekin kotimetsiin ja pelloille se ujous sitten hiljalleen haihtui. Olen kiertänyt yksin nuorena tyttönä puoli maailmaa. Ystäviä löytyy joka mantereelta, ja korkeakouluopinnot ja uraakin on tullut hankittua. Toki edelleen viihdyn yksin. Ja toki edelleen omaan esim. sellaisen omituisuuden, että puhelimella asioiden hoitaminen on ylitsepääsemätöntä. Mutta elämä on kivaa, ja ujous tulee vain valokuvissa näkyviin narkkarimaisina silminä ja jäykähkönä olemuksena. Terkut sielunsisko-Avalle <3

Avatar

Kaverin lapsi ei puhunu päiväkodissa 3vuoteen kellekään mitään. Sitten alkoi harrastamaan ja siitä pikkuhiljaa alkoi puhua vieraille ja nyt on jo tosi sosiaalinen 3. luokalla 🙂

Avatar

Meillä on kanssa ollut puhetta näistä ystävien hankkimisesta koska tyttäremme on useasti jäänyt leikeissä ulkopuoliseksi. Sitä oli ehkäpä enemmän alkuaikoina kun päiväkotia vasta aloiteltiin mutta on ollut myös jälkeenkinpäin. Olen yrittänyt rohkaista häntä menemällä itse kysymään jos saisi tulla leikkiin mukaan ja hän on sen tehnyt, joskus se on onnistunut joskus ei. Olen myös sanonut aina ettei tarvitse olla kaikkien kaveri vaan riittää että saa yhden tai kaksikin mukavaa leikkiseuraa. Sitä en tiedä mikä on auttanut koska nyt tuntuu että leikkii ihan hyvin mutta jää kyllä yksinkin. Ehkä hän on tosiaan löytänyt vain sen yhden tai pari ja kun ne ovat poissa… hän leikkii yksin.

Tsemppiä ja rohkeutta pikku Avalle 🙂

Avatar

Samoja huolia. Esikoiseni on ollut melko varautunut ja hitaasti lämpenevä, mutta nyt koululaisena tullut rohkeammaksi. Kuopus on vielä ujompi ja luultavasti tulee aina olemaan.

Eka vuosi päiväkodissa oli kuopuksella todella pitkä ja vaikea (onneksi oli vain puolipäiväisenä) ja vasta 10kk jälkeen alkoi puhua siellä. Vieläkään ei ole kavereita eikä tykkää osallistua, mutta opet on kyllä olleet superhyviä ja kärsivällisiä.

Itse olen vaan koittanut olla kärsivällinen ja lapseni ovat joka tapauksessa ihania ja rakkaita juuri sellaisina kuin ovat, mutta muiden asenne joskus kylmää… Aikuiset ovat saattaneet loukkaantua tai möksähtää jos nelivuotias ei ole halunnut vastata tai uskaltanut tervehtiä. Harrastuksissa (perhesirkus ja liikuntakerho) ujot lapset ovat jääneet armotta soittelemaan kakkosviulua, kun sosiaaliset on suuna päänä kaikessa ekana mukana ja ohjaajat eivät huomioi yhtään, vaikka hiljainen lapsi olisi valmis kokeilemaan hetken empimisen jälkeen.

Surettaa ja kiukuttaa, mutta olen ottanut tämän tilaisuutena koittaa valistaa niitä aikuisia jotka eivät vielä tiedä, että on ok olla ujo ja hiljainen.

Avatar

Moi, oon ite ollu arkajalka ja sellane vetäytyvä lapsi mutta en voi samaistua tuohon etteikö ujojakin lapsia huomioitaisi. Olen aina kokenut että minut huomioidaan samalla tavalla kuin muutkin. Olen vasta 19 mut mitä oon huomannu nii vaikka oon ollu tollane nii ei se estä mua olemasta itsevarma tai tutustumasta ihmisiin, kyllä se ajan myötä auttaa. Äitini viisaita sanoja noudattaen: anna ajan kulua ja katso rauhassa eteenpäin. Olen kiitollinen vanhemmilleni että he hyväksyivät minut aina näin eivätkä ole yrittäneet muuttaa minua. Toivon, että perheenne löytää teille oikeat keinot käsitellä tätä jos se o semmone aihe ettette tiedä miten suhtautua. Kuitenkin sanoisin et empatia ja se et vie arkaa lasta rohkeasti juttuihin nii se kyl helpottaa! He kyllä löytävät reittinsä.

Avatar

Meillä pojat ovat toistensa vastakohtia. Siinä, missä isompi on ujo ja harkitseva, pienempi on menevä ja sosiaalinen. Voitkin arvata, kumpi saa enemmän ”ihailua” muilta ihmisiltä… Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut, miten mie olen kasvattanut pojasta semmosen ”äitin helmoissa roikkujan” tai miten ei olla oltu tarpeeksi muiden ihmisten kanssa tekemisissä. ”Miten voi edelleen vierastaa, vaikka onhan me tässä nähty” ym. kakkaa.

Esikoisen osalta olen joskus miettinyt, miten tosiaan olisi helpompi kasvattaa rohkeaa ja sosiaalista lasta. Nyt hänen ollessa 4,5v, on hän reipastunut. Edelleen on oma herkkä ja ujo itsensä, mutta on saanut paljon kavereita ja esimerkiksi leikkipuistossa menee itse ottamaan kontaktia muihin lapsiin. Todella iso muutos on tapahtunut vuodessa! Ujoudessa on se hyvä puoli, ettei ole suuna päänä säntäilemässä tai että lähtisi tuosta noin vain jonkun vieraan aikuisen matkaan. Hän on varauksellinen vieraiden aikuisten JA lasten kanssa. Ihan kuka tahansa ei ansaitse hänen luottamustaan.

Pelkään, että hänen herkkyytensä takia häntä tullaan kiusaamaan koulussa, mutta vielä meillä on pari vuotta aikaa saada hänen itseluottamustaan kasvatettua. Toivon, että mitä tahansa elämä hänen eteensä tuokaan, uskaltaa hän siitä meille kertoa. Eikä me häntä haluta muuttaa, mutta toivomme hänen pärjäävän elämässään.

Avatar

Itse kolmen lapsen äitinä taas toivoisimme mieheni kanssa välillä ( useastikin) että lapsemme, varsinkin kaksi poikaamme olisivat paljon ujompia.
Ai miksikö. No ensinnäkin ovat suuna päänä joka paikassa, mikä suoraan sanoen joskus hävettää kun eivät ujostele juuri mitään tai ketään. Innostuvat ja osallistuvat ihan kehottamatta joka juttuun ja keksivät niitä itsekin.
Toki tämän takia heillä on kyllä paljon kavereita molemmilla ja kukaan ei kiusaa tms. kun osaavat pitää puolensa.
Joskus vain on suoraan sanoen rasittavaa himmailla lasten touhuja varsinkin kutsuilla, kyläpaikoissa jne. Toivoisi välillä että omat lapset istuisivat vieressä nätisti ja joskus ees hiljaa. Vaan ei.. pulisevat ja kyselevät. Sinkoilevat vähän sinne ja tänne.
Että puolensa ja puolensa ujoudessakin. Voisin ujoutta ottaa meidän kahteen poikaan puolet ja lähettää vähän raisuutta ja rohkeutta teidän lapsille. Kolmas lapsemme on tyttö. Hän on vielä niin pieni ettei hänestä osaa sanoa.. toki hänkään ei ujostele kyl pahimmin ketään. Isoveljet koulinut jo hyvin.
Että tämmöisiä mietteitä vauhdikkaiden lasten vanhemmalta.

Avatar

Minulle on lapsesta saakka ollut vaikea tutustua muihin ryhmissä, ehkä olen vähän introvertti, mutta tutustun ihmisiin helpommin kun saan keskustella heidän kanssa yksin 🙂 vielä aikuisenakin olen se ryhmän hiljaisin, mutta kahdestaan minulta ei meinaa juttu loppua. Voisittekohan pyytää muita lapsia sieltä eskarista kylään, esimerkiksi hakiessa lasta keskustella muiden vanhempien kanssa ja pyytää heitä yhdessä kylään ja tutustua. Olisi varmasti myös vanhemmille kiva tutustua muihin lapsiin ja heidän vanhempiin 🙂

Avatar

Meilläkin ujoja lapsia. Ja herkkiä. Just tuollaisia olivat pienempinä, että eivät vastanneet aikuiselle jos jotain kysyttiin. Nyt jo koululaisia kaikki ja edistystä on tapahtunut. Kolmasluokkalaisella oli ekalla ja tokalla ihan mahtava opettaja joka osasi kannustaa ja ymmärsi ujoa ja herkkää. Nyt hänellä vaihtui opettaja. Jo toisena joulupäivänä tytöllä oli noussut kuume koulussa. Ei ollut uskaltanut opelle sanoa mitään vaan oli päivän sinnitellyt koulussa. Itkien tuli kotiin. Näille ujoille toivois ymmärtäviä aikuisia ympärille ❤ Minusta ois kans helpompi kasvattaa rohkeita ja rämäpäisiä lapsia. Ehkä siksi, kun itse olin sellainen. Nyt koen haasteena sen, että miten tuollaisia ujoja ja herkkiä kannustaa niin ettei suojele liikaa.

Avatar

Voi miten osaisin tämän muotoilla.Tosi hankalaa mutta toivottavasti niin että saat tukea ja ymmärrystä elämän vaikeisiin kysymyksiin.Mulla siis 8 vuotias poika joka on ollut puheen ja motoriikan kehityksen vuoksi erityislapsi tähän kevääseen asti.On saanut ikätasoaan kiinni niin että nyt on ”tavis”lasten kirjoissa…Hän on siis luonteeltaan äärimmäisen ulospäinsuuntautunut ja tunteiden säätely on tosi vaikeaa ja edelleen puheenymmärtämisessä on omalaatuisuutta joka vaikeuttaa kanssakäymistä päivittäin.Mutta siis..hän ei ole ujoa nähnytkään ja näyttää IHAN kaikki tunteensa joka tilanteessa ilman mitään suodatusta..ja kaveiden kans on ollut hankaluutta kun jakaminen ym hankalaa.Ja hankalaa tulkita näitä sanattomia viestejä mitä on puheessa..mutta hän siis on toinen ääripää tuosta teidän tytöstä ja silti saa olla huolissaan että löytäisi kaverin joka ymmärtää ja että poika ei tulisi kiusanneeksi toisia ymmärtämättömyyttään.Mutta tämänkin äitin pitäisi muistaa että parhaansa kun vanhempana yrittää ja ennen kaikkea vahvan itsetunnon saisi lapsellensa luotua niin sen kummempaa emme voi vanhempana tehdä ja kaikille meille on paikka tässä maailmassa ihan varmasti.Kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan tähän maailmaan!Teillä lapset on varmasti tosi hyviä kavereita kun sellaiset löytävät kun herkkinä ymmärtävät toisen tunteita hyvin.Tsemppiä kauheesti!Ja aina me äidit noista pienistä huolehditaan oli ne millaisia tahansa!

Avatar

kirjoituksesi koskettaa… ja helpottaa kuulla että minun lapseni eivät ole ainoat ujot ja yksinäiset.
Minulla on kaksi lasta ja molemmat ujoja ja heidän on kovin vaikea ollut koskaan tutustua ihmisiin, vaikka meidän perhe on aktiivinen ja meillä on paljon ystäväperheitä ympärillä joiden kanssa vietämme aikaa. Lapsemme ovat nyt jo teini-ikäisiä ja sama meno jatkuu. Surettaa ja välillä on rankkaa varsinkin nyt kun ovat yläasteella ja pitäisi tutustua uusiin luokkakavereihin.

Avatar

Mä olin lapsena ujo. Tosin omasta mielestäni se ujous lisääntyi vasta alakoulussa koulukiusaamisen johdosta, joka alkoi 3-luokalla ja jatkui kutoselle asti. Kutosluokalla en puhunut varmaan sanaakaan opettajalle ja siitähän se repikii sitten kaiken ilon irti. Sellaista piilov*ttuilua. Esim jos joku toinen kirjotti tehtävään yhden kirjaimen väärin, se ei kailottanut sitä koko luokan kuullen, muutakuin mun kohdalla… Jokaisen luokan keväällä se kailotti koko luokalle, että kuka oppilas ”johtaa” poissaolomäärissä. No en ihan johtanut, olin toisena. 😀 Ei opettajia kiinnostanut, että haukutaanko yhtä oppilasta, etenkään kun ne haukkujat oli jotain opettajien ja lääkäreiden lapsia, suoraan sanottuna opettajan lellikkejä. 3-9-luokkien aikana 7luokka oli ainoa, jossa ei kiusattu. Kasi-ja ysiluokka oli suoraan sanottuna h*lvettiä. Ei suoranaisesti kiusattu, mut en mä mihinkään porukkaan myöskään kuulunut. Luokan kaikki tytöt oli olleet keskenään samalla luokalla ykkösestä lähtien, ni eivät ne hyväksyneet porukkaansa ketään uutta, kun mä menin sille luokalle 8-luokan syksyllä.

Avatar

Moikka! Pakko myös kommentoida, kun asia tuntui niin itseä koskettavalta. Olin pienenä TODELLA ujo. Aina, kun uusia ihmisiä/tapahtumia, roikuin äidissä kiinni, käskin puhua puolestani. Myös sukulaisissa, jos paikalla oli vähänkin enemmän porukkaa. Kotona ja tuttujen kavereiden kanssa olin normaali itseni, eli papupata. 1.lk kävi muun muassa niin, että pissasin liikuntatunnilla housuunui, kun en uskaltanut sanoa opelle, että on vessahätä. Vihasin koulussa tunneilla viittaamista, yläasteella mietin voinko mennä lukioon, kun siellä pitää puhua enemmän. Ja niin on selvitty, tällä hetkellä työskentelen sosionomina ohjaajan työssä, jossa päivittäin tapaa uusia ihmisiä ja ottaa kontaktia uusin ihmisiin. Edelleen tilanteet jännittää, ja uusissa olen tosi ujo. Aina toivoik, eittä olisimpa rohkeampi, mutta nykyään jo hyväksyn luonteeni ja temperamenttini 🙂 Ehdottomasti joukkuelajien harrastaminen on varmasti auttanut näin pidemmän päälle. Siinä tullut varmuutta toisten kanssa toimimiseen, mutta myös se tuki, ettei tarvitse toimia yksin. Sen takia ryhmätyöt yms aina miellyttäneet :)Kokemuksesta voin sanoa, että pahinta oli jos pakotettiin tekemään jotain, mikä mukavuusalueen ulkopuolella. Toki ne tilanteet myös kasvattanut, mutta tärkeää ollut se, että itse hyväksyn tilanteen ennen kuin se täytyy tehdä. Toivon siis paljon tsemppiä sinne teille, ja uskon, että asiay siitä lutviutuu 🙂 toivotaan et jo alusta asti nyt eskarissa käsiteltäisiin ihmisten eri luonteita (lapsille sopivalla tavalla) ja temperamenttia, jotta ymmärrys ujompiin niillä rohkeammillakin kasvaisi 🙂

Avatar

Heippa! Itse olin todella ujo lapsi, välillä arastelin puhua edes omille vanhemmilleni, sekä kouluissa aina jännitti esim.vastata koko luokan edessä opettajan esittämään kysymykseen tms. Ujoutta jatkui jopa sinne ihan 15v asti; tosin itselläni nuoruus iässä sattui ja tapahtui vakaviakin asioita, joten ne varmasti vaikuttivat ujouteen tuossa iässä. Nyt tänä päivänä olen 23v, yhden lapsen äiti, työskentelen iltapäivätoiminnan ohjaajana – eli olen äänessä melkolailla kokoajan, töissä sekä kotona. Pointtini on se, että vaikka lapsena olisi kuinka ujo tahansa, voi vanhempana olla esimerkiksi todella sosiaalinen! Itse työssäni otan ujot ja arat lapset huomioon, sillä se auttaa heitä heittäytymään ryhmään mukaan. Ujouteen ei ikäänkuin kannata kiinnittää huomiota, vaan keskittyä rohkaisemaan. Teillä on ihanat lapset, ujous on heissä yksi piirre ja se ei ole tosiaankaan haitaksi milläänlailla; tärkeintä on se, että heidät nähdään ja kohdataan omina itsenään <3

Avatar

Kannattaa tutustua Liisa Keltikangas-Järvisen teoksiin, hän tutkinut esimerkiksi ujoutta.

Avatar

Puhut täyttä asiaa. Olin itsekin lapsena todella ujo ja jossain määrin olen sitä vieläkin. Muistan vieläkin ne hetket kun menimme vanhemman sisareni ja vanhempien kanssa jonnekin uuteen paikkaan ja minua jännitti todella paljon. Ihmiset tervehtivät minua kuten kuuluukin, mutta koska en vain osannut nimeni ja ikäni lisäksi muuta spontaanisti kertoa, olin loppu ajan heille käytännössä ilmaa. Niin lasten kuin aikuisten toimesta.

Tämän takia olen vieläkin hyvin varautunut persoona uusien ja myös tuttujenkin ihmisten parissa. Opin jo pienenä, etten ole kiinnostava ja usein ihmiset vain unohtavat läsnäoloni. Vanhemmiten kyllä pyrin pääsemään mukaan porukkaan, mutta koska en lapsena koskaan saanut harjoitella tutustumista ja sellaista ”small talk” kulttuuria, jää kaikki suhteeni vieläkin hyvin pintapuolisiksi.

Kiusatuksi en onneksi tullut lapsena, sillä olen aina ollut sanavalmis ja kiusaamisyritykset jäivät yrityksiksi takaisin heittojeni ansiosta. Yksinäinen olen kuitenkin ollut aina, koska hyvää kuvaa ihmisistä ei minulle ole jäänyt näiden kokemusten takia: joko olen täysin näkymätön alkutervehdyksien jälkeen tai sitten joku vain yrittää pönkittää omaa itsetuntoaan herjaamalla. Hiemankin läheisemmät tuttavuudet ovat vaatineet ensin ns. ympäristön pakotusta esim. erilaisten ryhmätöiden muodossa.

Nykyisinkin vielä aikuisiällä, vaikka joku saattaisikin olla oikeasti kiinnostunut minusta ja haluaisi oppia tuntemaan, en siltikään osaa toimia oikein sosiaalisissa tilanteissa. Sen sijaan pidän yllä erilaisia rooleja tilanteesta riippuen: latelen vain samoja fraaseja, mitkä olen oppinut olevan hyväksyttäviä vastauksia. Tai vastapainona esitän asiani joillekin hyvinkin kärkkäästi, jottei aikuisiälläkin valitettavan yleistä kiusaamista pääsisi tapahtumaan.

Kuitenkin, pointti tekstissäni oli se, että kuvailemasi asiat ja muiden suhtautuminen jo pienenä vaikuttaa hyvin pitkälle aikuisuuteen. Toivon todella että nykyajan aikuiset miettisivät tarkemmin kuinka he suhtautuvat ujoihin lapsiin ja muistaisivat huomioida myös heitä. Auttamaan heidät pois omasta kuorestaan ja saada heidät tuntemaan itsensä arvokkaiksi. Omani kaltaista kuoreen sulkeutumista en toivo kellekään, vaikka ulkopuolisen silmin katsottuna minulla onkin kaikki hyvin.

Avatar

Minulla tuli mieleen ihan sellaiset improvisaatioharjoitukset vaikkapa perheen kesken alkuun. Esimerkiksi pantomiimi on monesti lapsista hauskaa ja siinä voi hassuttelevalla tavalla olla kukin esillä. 🙂 aiheeksi voi ottaa vaikkapa eläimet. Pantomiimin kautta saa kokemuksia esiintymisestä ilman että se tuntuu esiintymiseltä, jos saat kiinni mitä tarkoitan. 🙂 onnistumisen kokemuksia naurun kautta !

Laiva on lastattu toimii myös leikkinä aika hyvin jos kaipaa onnistumisia. Ja kukapa ei kaipaisi. Se on aikuisillekin haastavaa toisinaan 😀 esimerkiksi o kirjaimella alkavia sanoja tai a kirjaimella. Hauskoja hetkiä perheen kesken 🙂

Avatar

Lisään vielä kommenttiin sen, että vaikkakin ujous ja arkuus vaikuttavat moneen asiaan arjessa negatiivisesti, vaurautunut ja skeptinen henkilö ei joudu niin suurella riskillä toisten hyväksikäytettäviksi. Aikuisenakaan. Sellainen positiivinen ajatus minulle tuli kuvailemistasi luonteenpiirteistä.

Avatar

Tulipa haikee ja hieman surullinenkin olo tästä. Toivottavasti Ava ja Nomppu puhkeavat kukkaan ja ujous edes hieman helpottaa. Ujous ei kuitenkaan ole este ystävyydelle ja edes muutama rakas ystävä on enemmän kuin voi toivoa, omasta kokemuksesta tiiän!

Avatar

Ava ja Nomppu on varmasti aivan ihania lapsia, ja on niin ihanaa että heillä on toisensa. Mä olin pienenä niin ujo etten puhunut päiväkodissa sanaakaan ensimmäiseen puoleen vuoteen. En kuulemma edes itkenyt tai yskinyt. Tätä kutsutaan kuulemma selektiiviseksi mutismiksi, jossa lapsi ei puhu kodin ulkopuolella ujouden tai trauman takia. En muista itse siitä mitään, mutta jo 2-vuotisneuvolassa minusta oli kirjoitettu: ”ujo,varautunut lapsi, perfektionisti”. En osallistunut lapsena mihinkään jos en ollut varma, osaanko jutun täydellisesti. Mutta! Kaikki muuttui alakoulussa kun sain paljon kavereita ja minusta tuli porukan ”suosituin” (lasten hömpötyksiä). Nykyään en ole lainkaan ujo, ehkä uusien ihmisten seurassa seuraan tilannetta ennen kuin olen suunapäänä mutta en pelkää puhua. Minusta olisi tärkeää korostaa Avalle ja Nompulle että mahdollinen ulkopuolelle jääminen ei johdu heidän luonteestaan tai siitä, ettei heistä pidettäisi. Lapset ja aikuisetkaan eivät vaan tunne heitä tai tiedä, mitä he ajattelevat ja siksi helposti leikkivät muiden kanssa. Kannattaa sanoa, että kun uskaltaa sanoa edes hei tai hymyillä toisille, muut tietävät heidän olevan kivoja ja haluavan leikkiä. Se on tottakai lapselle vaikea ymmärtää, itsellänikin meni vuosia ennen kuin ymmärsin että itse vaikutan siihen eniten miten muut toimivat kohdallani. Minusta vaikuttaa, että olet toiminut lastesi kohdalla juuri oikein! Et ole painostanut, olet ottanut mukaan erilaisiin tilanteisiin ja altistanut heitä muiden seuralle. Se tekee jo paljon jos lapsi on kiinnostunut muiden touhusta ja seuraa vierestä. Ainakin hän on sillon kiinnostunut tapahtumista ja joku kerta uskaltaa jo mukaan. Olet ihana äiti kun mietit noin tarkkkaan lastesi hyvinvointia. Olen varma että asiat alkavat sujua eskarissa ja koulussa! Jo kolmantena päivänä avalla kuitenkin oli kavereita! Hyvää eskarisyksyä avalle ja vanhemmillekin 🙂

Avatar

Tuo kuoressa oleminen on todella tuttua! Itse olin aina todella ujo lapsi, ja ujous alkoi kunnolla karista vasta aloittaessani yliopistossa – siis vasta muutama vuosi sitten. Olen edelleen uusissa tilanteissa varautunut enkä osaa puhua ihmisten kanssa rennnon luontevasti, mutta voin sanoa olevani ylpeä siitäkin muutoksesta mitä tähän mennessä on tapahtunut! Joten älä huoli, parasta mitä voit tehdä on olla lapsesi tukena, kannustaa ja kehua pienimmänkin edistymisen tapahtuessa, sillä juuri se on asia mitä lapsesi tarvitsee ja toivoo. Oma äitini kannusti aina ja kannustaa edelleen, joten tiedän kokemuksesta miten tärkeää on, kun itselle tärkein ihminen uskoo ja kannustaa tilanteessa kuin tilanteessa. Tsemppihali sinne, ja toivottavasti eskarilainen pääsee pian mukaan mahdollisimman moniin leikkeihin ja porukoihin!!

Avatar

Ava on niin herttainen ja ihana tyttö!! Mut täytyy sanoo et ite oon ollu aina myös ujo. Myöhemmin mua on koulukiusattukkin siitä monta vuotta ja toivon niiiin paljon ettei sama tuu teiän lapsille! Oon ollu paljon lapsien kaa tekemisissä ja yritän aina huomioida vähän enemmän niitä arkoja ujompia lapsia kun muita rohkeempia. Koska haluan et nekin saa sitä huomiota. Ja kun opiskelen lastentarhan ohjaajaks ni huolehdin todellakin sitten työssä että kaikki ujommatkin saavat kaverin ja et kukaan ei oo yksin. Siinä oon tosi tarkka.

Avatar

Asia on todella tärkeä ja mielestäni kodin toiminnalla on tässä suhteessa tosi tärkeä vaikutus. Kannattaa harjoitella asiaa kotona, pyytää muita lapsia kylään ja kannustaa. Asiasta on myös syytä kertoa eskarissa ja pohtia yhdessä kasvattajien kanssa erilaisia vaihtoehtoja, jotka toimivat juuri oman lapsen kohdalla. Olen myös pohtinut, että miten lapsi reagoi, jos vanhemmat lapsen kuullen korostavat hänen ujouttaan ja ”helpottaako” se lapsen kuoreen vetäytymistä, kun hän alkaa myös ajatella, ettei hänen tarvitse tehdä tiettyjä asioita, koska on ujo. Joten suosin enemmän rohkaisua kuin ujouden korostusta, vaikka toki ujoudesta kannattaa keskustella positiiviseen sävyyn.
Lapsi on helpompi huomioida aikuisten toimesta vielä, kun lapsi on kerhossa, päiväkodissa tai eskarissa, jolloin ryhmäkoot ovat pienempiä ja aikuisia enemmän. Koulumaailmassa ryhmäkoot voivat valitettavasti olla niin suuria, että opettajan on todella vaikea huomioida heitä, jotka vaativat enemmän. Ja yläkoulussa tilanne on vielä vaikeampi, kun opettaja näkee oppilaita harvemmin ja etenemistahti on nopeampaa.
Ja on varmasti totta, että aikuiset saattavat jättää ujomman lapsen huomioimatta, mutta omalla kohdalla en ainakaan itse tiedä, miten ujompien lasten kanssa pitää toimia, jutella väkisin vai antaa lapsen lähestyä? Jättääkö ujompi lapsi lähestymättä, jos saa valita? Tai ohjaako tekemään ryhmätyötä vai antaako tehdä yksin? Tällöinkin ujo saattaa helposti jäädä mukavuusalueelle, jos saa tehdä yksin, vaikka ryhmätyö saataisi kehittää ryhmässä toimimista ja oma-aloitteisuutta uusien tilanteiden kanssa.
Vaikka kaikkien ei tarvitse olla rohkeita rämäpäitä, ujompaakin kannattaa rohkaista, viedä tapahtumiin tai vaikka esittää opettajalle toive, että voisiko eskarilainen/koululainen jäädä opettajan kanssa silloin tällöin välitunniksi tekemään tehtäviä, jolloin tutustuisi kahden kesken aikuiseen.

Avatar

Tärkeintähän ujolle lapselle on se, että omat vanhemmat, ne tärkeimmät ja läheisimmät ihmiset, hyväksyvät lapsen sellaisena kuin lapsi on, eivätkä harmittele lapsen ujoutta tai patista ”reipastumaan” ja muuten toiminnallaan osoita, kuinka ne ulospäinsuuntautuneet ja sosiaaliset tyypit olisivat jotenkin ujoja parempia ihmisiä. Ujo lapsi ei ole mitenkään vääränlainen, eikä lapsi voi mitään synnynnäiselle persoonallisuudelleen ja temperamentilleen. Ujo lapsi tarvitsee vanhempien ja muiden läheisten tukea ja rakkautta, hyväksyntää sellaisena kuin on. Ujokin lapsi rohkaistuu olemaan oma itsensä ja ilmaisemaan itseään muille, kun huomaa muiden hyväksyvän hänet eivätkä vaadi lasta muuttumaan tai käyttäytymään jotenkin muuten, kuin lapselle luontaisella tavalla.

Avatar

Kuulostaa niin tutulta, olin samanlainen lapsena ja teininä. Ujous helpotti lopullisesti vasta lukion jälkeen. Olen nyt 22-vuotias ja nautin elämästä täysillä. 🙂

Toivon, että lapsesi pääsevät ujoudestaan nuorempana kuin minä. Heillä on kuitenkin minuun verrattuna se etu, että heidän vanhempansa ovat huomanneet asian ja yrittävät auttaa. Uskon että lapsesi tulevat pärjäämään hienosti elämässä. 🙂

Avatar

Mulla ei ole lapsia, mutta jotain omakohtaista kokemusta mulla on ujoudesta. Tästä tulee aika pitkä kirjoitus, toivottavasti ei haittaa.
Olen perheessäni keskimmäinen lapsi, joten aika lailla alusta lähtien olen ollut vähän ”näkymätön” tai jäänyt sisaruksiani vähemmälle huomiolle. Oma siskoni oli serkkumme kanssa läheisempi kuin mun kanssa, joten myös siinä ”suhteessa” oli kolmantena pyöränä. Eskarissa ja alaluokilla mut kutsuttiin synttäreille ja pääsin leikkeihin mukaan. Jossakin vaiheessa silloiset kaverit vaan sanaakaan sanomatta tai selittämättä hylkäsivät, enkä päässyt välitunneilla pihapeleihin/leikkeihin mukaan tai ehkä osaltaan itsekin tietoisesti vetäydyin omiin oloihini, kun huomasin ettei seuraani kaivata.

Yläasteella pääsin eri luokalle kuin aiemmat luokkatoverit ja sain pari ystävää. Heihinkään en aiemman kokemuksen perusteella osannut kunnolla luottaa tai olla ”auki”. Tuona aikana kävin kirjeenvaihtoa eri puolella samanikäisen tytön kanssa. Lukioon mennessä jouduin eri luokalle ja olin lähes aina eri kursseilla yläasteaikaisen kaverin kanssa. Muutenkin kaikilla muilla tuntui olevan jo omat kaveriporukkansa, enkä oikein osannut mennä juttelemaan uusille ihmisille. Lopulta tämä johti siihen, etten voinut käydä edes syömässä koulun ruokalassa, koska mietin aina, mitä muut ajattelisivat kun istuisin yksin pöydässä tai pahimmassa tapauksessa joutuisin menemään jonkun kaveripiirin pöytään. Olin aina itse ajatellut, että lukiossa viimeistään ”elämä alkaa” ja kaikki muuttuu, mutta nyt 6 vuotta lakkiaisten jälkeen voin todeta sen ajan olleen tähän astisen elämäni kamalinta aikaa.

Lukion jälkeen kävin vielä ammattikoulun. Siellä sain ensi päivistä alkaen kaverin, mutta ennen kuin suuntautumisopinnot alkoivat tapahtui samoin kuin ala-asteen aikaisten kaverien kanssa. Ilman minkäänlaista selitystä hän lakkasi puhumasta minulle ja vetäytyi seurastani pois. Olen vielä nykyisinkin pohtinut, etten mielestäni tehnyt tuohon aikaan mitään sellaista, mikä olisi aiheuttanut tai oikeuttanut tuonkaltaisen käytöksen.

Näiden kokemuksien pohjalta en olisi itse (ja tuskin harva sukulaisenikaan) oikein edes uskonut, että nykyisin teen työtä lähihoitajana. Tai ylipäätään sellaista työtä, jossa olen päivittäin tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa ja tilanteet muuttuvat välillä nopeastikin. Tietysti vielä nykyään ja opiskelujen aikana on ollut omat haasteensa ujouteni takia, mutta koen tietyllä tavalla ylittäneeni itseni ja omat ennakkoluuloni.

Omalla kohdallani olen huomannut sen, että kun kokee hylkäämistä, alkaa itsekin asennoitumaan ja ajattelemaan, että ”ei kukaan halua tutustua”. Tavallaan myös pelkään sitä, etten olekaan tarpeeksi kiinnostava tai kelpaava. Oma ajattelutapani ja kokemukset ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, ettei mulla ole koskaan ollut sellaista luottoihmistä, jolle voisi uskoutua ja ”avautua”.

Avatar

Meillä on ujo 1,5v poika. Välillä on olo että lähipiiri ei ymmärrä että se johtuu luonteesta eikä kasvatuksesta. Me ollaan menty, tehty ja touhuttu. Rohkaistu, annettu aikaa katella yms ja ei siltikän lämpene kun ihmisille joita näkee usein ja luottaa. Vanhempien lisäksi toisen puolen isovanhemmat ja täti, sekä mun yks kaveri saa jutella pojalle ilman että poitsu takertuu vanhempiin. No pikkuhiljaa ja onhan poika vielä pienikin mutta silti tiiän kyllä miltä tuntuu.

Me ollaan saatu mun kavereilta ja meidän sukulaisilta kommenttia että ollaan tehty pojasta ujo. Ja syy on siis se että ei oo haluttu turhaa viedä hoitoon vaan poika on saanut olla vanhempien kanssa oikeestaan aina mutta me ollaan yhdessä kyläilty ja menty paljon. En ite sanois kellekkään että ootte kasvattanu ujoks…

Avatar

Ja siis lisäys että antaa muidenkin jutella ja alkaa vastavuoroseks kyllä mutta voi mennö tunti tai kakskin. Noi edellisessä kommentissa mainitut niin heidän kanssaan ei oo varautuneisuutta, onneksi kun nähdään usein.

Toivon että pikkuhiljaa rohkaistuu vaikka me osataankin toimia ja tiedetään mitrn poika haluaa toimia uusissa tilanteissa.

Avatar

Itsekin olin lapsena tosi ujo, ja esikoiseni on sitä myös. Oman kokemukseni pohjalta sanoisin, että ujon lapsen elämää voidaan helpottaa, ja varsinkin eskarissa / päivähoidossa erilaisin ryhmäytymistoiminnoilla / ohjauksella. Jos vertaan omaa lapsuutta perhepäivähoidossa ja omaa esikoistani päiväkodissa, niin ainakin esikoisen ryhmässä, lapsia ohjattiin leikkimään kaikkien kanssa / löytämään kavereita, ja nimenomaan ujojen / hiljaisempien lasten osalta, ja se on autanut esikoistani. Nyt hän on jo tokaluokkalainen ja uskaltaa ottaa kontaktia muihin lapsiin ja saanut koulusta myös uusia kavereita. Päiväkodin toiminta ja aika ovat häneen auttaneet. Pienempänä ei uskaltanut puhua vieraammille ihmisille laisinkaan, nykyään uskaltaa, vaikka on kyllä vähä sanainen, mutta uskaltaa kuitenkin puhua, mikä on mielestäni tärkeintä. 🙂

Eli puhu eskariryhmän aikuisten kanssa, ja pyydä heitä ryhmäyttämistoimilla helpottamaan ujon lapsen tutustumista muihin. Luultavasti ryhmässä muitakin ujoja / hiljaisia lapsia. Lisäksi tekee hyvää kaikille tutustua muihinkin kuin niihin vanhoihin tuttuihin. Meillä kuopuksen vanhassa ryhmässä aikuisten aktiivisilla toimilla on myös tytöt kyenneet leikkimään isommissa ryhmissä ilman että ketään jätetään leikistä ulos (vaikka siis yrittivät alkuun jättää toisiaan ilman kavereita). Joten aikuisten toimilla on suuri vaikutus, miten leikit rupeavat sujumaan ja miten ryhmähenki muodostuu.

Avatar

Aivan riipaisi sydäntä lukea tämä postaus. Todella hyvin kirjoitettu, tämän tyyppisiä lisää vain. Paljon tsemppiä teidän pienille!

Avatar

Minulla ei ole omia lapsia, joten en ehkä siinä mielessä ole mikään asiantuntija tähän kommentoimaan. Oma kokemukseni ujoudesta on kuitenkin tämä: minä ja lapsuuden kaverini olimme molemmat ujoja, mutta eri tavalla. Minä arastelin uusia lapsia ja aikuisia heidät tavatessani, mutta tutustuttuani ja heille ”lämmettyäni” olin jo iloisena menossa mukana, enkä enää itsekään muistanut ajatella arkuuttani. Vanhempani myös patistelivat minua liittymään leikkeihin mukaan ja rohkaisivat juttelemaan lapsille, joihin minun olisi tehnyt mieli tutustua. Saatoin kertoa heille, että haluaisin pyytää luokkakaveria meille leikkimään, mutta minua ujostutti liikaa. Noina kertoina menimme lopulta yhdessä pyytämään kaveria kylään. Olin ujo myös myöhemmin, teininäkin, mutta minulla oli aina pari hyvää ystävää, joiden kanssa sain olla oma itseni. Vaikka olen ujo, olen aina ollut innokas tutustumaan ihmisiin – tarvitsen vain hieman rohkaisua tai ihan vaikka vaan toisen hymyä ennen kuin uskallan lähestyä. En kuitenkaan koe kärsineeni ujosta luonteestani, vaikka joskus olenkin isommissa porukoissa ehkä turhan hiljainen.

Lapsuuden kaverini ujous sen sijaan on vaikuttanut hänen elämäänsä enemmän. Minun seurassani hän oli aina oma hassu ja rento itsensä, mutta jotenkin hänen tuntui olevan lähes mahdotonta saada uusia ystäviä. Voi olla, että hänen vanhempansa (jotka myös olivat hieman omiani pidättyväisempiä) eivät niin rohkaisseet lastaan tai ehkä he ajattelivat, ettei ujoa lasta tarvitse syyttä ”patistaa” ulos kuorestaan, jos hän kerran niin kovin arkailee. Syystä tai toisesta kaverini ei kuitenkaan koskaan ole sen syvemmin ystävystynyt juuri kenenkään luokkakaverinsa, opiskelukaverinsa tai työtoverinsa kanssa. En myöskään ole varma, mainitsiko kaverini lapsena koskaan vanhemmilleen, ettei hänellä oikein ole kavereita. Häntä myös kiusattiin jossain vaiheessa, eikä siitäkään tiennyt kukaan aikuinen Olen edelleen yksi hänen hyvin harvoista ystävistään, mikä on mielestäni todella surullista.

Meitä kahta ajatellen voisinkin päätellä, että vanhempien roolilla on tässä suuri merkitys pitkässä juoksussa. Rohkaiseminen ja tukeminen ovat varmasti tärkeitä ujon lapsen itsetunnolle ja sosiaalisten taitojen kehittymiselle. Uskon, että myös avoin suhde lapsen ja aikuisen välillä on avainroolissa, jotta lapsi pystyy tarpeen tullen kertomaan, jos hän ei meinaa saada kavereita. Sinun ja Topiaksen tapa toimia ja Avan rohkeus kertoa asiasta sinulle ovat varmasti hyvä merkki. Rohkaisuksi teille sanoisin, että jatkakaa vain samaa rataa ja koettakaa pitää sekä oma mielenne että lasten mieli positiivisena. 🙂

Avatar

Onhan ujous oma haasteensa, mutta mielestäni se on tasavertainen piirre ihmisellä kuin rohkeuskin. Ei sitä tarvitse saada muuttumaan. Me olemme erilaisia, syntyessämme meillä jo on temperamentti, joka on aika pysyvä.
Itse olen koittanut pitää lapsia joka päivä ihmiskontakteissa..mummuloissa, kavereilla, kerhoissa. Meillä on käynyt hoitajia kotona, kun on ollut joku meno. Ihan pienestä asti olen jättänyt lapsia hoitoon muualle kuin kotiin ja päivähoidossakin he välillä ovat olleet. Uskon, että tällaiset asiat vaikuttavat siihen, että lapsi oppii luottamaan itseensä, mä pärjään ja saan apua ja osaan toimia toisten kanssa, kun he pääsevät/joutuvat sitä paljon harjoittelemaan . Tosi tärkeetä on viedä lasta hyvälle kaverille leikkimään, jotta itsetunto kaverisuhteissa vahvistuu.
Tyttö on kyllä kaunis ja varmasti fiksu, sellaisen kuvan hänestä saa.<3
Eskariopena toivon, että tytärtännekin ohjataan eskarissa toisten pariin ja löytämään ne kaverit.
Aurinkoisia syyspäiviä!

Avatar

Ottamatta sen enempää kantaa tähän surulliseen aiheeseen, lapsettomana en oikein osaa mitään kommentoidakkaan :/. Olen lukenut blogiasi jo melko pitkään ja alussa selaillut taaksepäinkin tekstejä enkä ole vastausta saanut. Onko Nompun oikea nimi Nomppu vai onko se vain lempinimi? 🙂 mietin tätä melkein joka postauksen yhteydessä 😀

Avatar

Olen koko elämäni ollut introvertti – ja jonkun käsityksen mukaan kaiketi ujo – ja vasta aikuisena ja ehkä vasta nelikymppisenä oppinut kunnolla hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen. Syynä se, että yhteiskunta todellakin ihannoi ulospinsuuntautuneisuutta ja sanavalmiutta, ja introvertit saavat yleensä lapsesta pitäen vähintään rivien välistä ymmärtää, että heidän pitäisi ”reipastua”, sosiaalistua ja että he eivät ihan sellaisenaan kelpaa (kaveripiirille, opettajille, jopa vanhemmilleen). Tällainen asenneilmapiiri vaikuttaa vähintään itsetuntoon – ja sitä kautta mm. tietenkin siihen, miten osaa puolustautua esim. kiusaamiselta jne.
Ketjussa sinulle onkin jo suositeltu mm. Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja. Itse olen lukenut paljon muitakin introverttiutta (vs. ekstroverttiutta) käsitteleviä kirjoja – mm. Susan Cain: Hiljaiset – introverttien manifesti ja Laurie Helgoe: Introversion voima – kaksi mieleenjääneintä mainitakseni. Joissain kirjoissa on käsitelty myös introvertin lapsen kasvattamista. Jos oikeasti haluaa tukea introvertin tai ujon lapsen itsetunnon kehitystä, niin lapsen pitäisi saada kokea, että hänet hyväksytään ihan sellaisena ujona itsenään. Jos lapsesi vaistoaa / ymmärtää toiminnastasi – vaikka vain rivien välistä – että oikeastaan toivoisit hänen olevan vähän rohkeampi kuin hän oikeasti on, niin se ei takuulla tue itsetunnon kehitystä. Kun itsetunto vahvistuu, niin tavalla tai toisella ihminen yleensä rohkaistuu ja löytää paikkansa maailmassa.

Avatar

Meillä alkoi kanssa nuorimmalla eskari juuri. Kesäloma osui vähän huonoon ajankohtaan kun oli kuukauden kotona ennen eskarin alkua niin oli sitten vähän jännitystä ilmassa, siitäkin huolimatta että ryhmä oli sama kuin viime vuonna ja päiväkodin tilat tutut vaikka siirtyivät nyt eri päähän rakennusta. Viime vuonna jo kävi ilmi että tyttö leikkii paljon yksin, on ujo tuppautumaan toisten seuraan. Välillä ei olis halunnut mennä päiväkodille ollenkaan kun kokee jotenkin jäävänsä ulkopuolelle. Toisaalta puhuu sitten ihan taukoamatta vaikka vieraillekin ihmisille ja olis mielellään menossa kaikille kylään tai pyytämässä jonkun meille. Mulla on kolme todella erilaista lasta, keskimmäinen(11v) tarvitsee eniten tukea koska ei juuri puhu vieraille ihmisille eikä oma-aloitteisesti sovi kavereiden kanssa tapaamisia, innostu mistään jne.
Joskus nuo ajan kanssa helpottaa itsestään kun muistaa rohkaista lasta mutta toisilla se on niin syvällä ettei siitä vaan pääse yli. Itsekin pystyn töissä heittämään vieraillekin ihmisille vaikka mitä läppää vaikka siviilissä olen tosi introvertti, mutta yritän lapsille silti näyttää mallia että asiat on hoidettava vaikka kuinka ahdistais soittaa johonkin jne.

Avatar

Olin itse pienenä todella todella arka, en mennyt edes tuttujen kavereiden kanssa leikkimään vaan odotin aina että he tulisivat minua hakemaan. Alle eskari-ikäisenä olin perhepäivähoidossa, jossa uskalsin ensimmäisen vuoden jälkeen olla ihan reippaasti tuttujen lasten kanssa. Eskarista minulla on edelleen valitettavasti vain huonoja muistoja. Olin ryhmässä, jossa minun lisäkseni oli vain 2 muuta tyttöä. Minua ei syrjitty, mutta en viihtynyt muiden lasten kanssa. He halusivat leikkiä pihalla, minä olisin mieluummin piirtänyt tai pelannut jne. Muistan viihtyneeni paljon mieluummin aikuisten kuin lasten kanssa. Toisaalta ne kamalat kokemukset myös kasvattivat, nykyään (21v) ujous ei vaivaa minua yhtään. Alakoulussa olin vielä ujo, mutta yläkouluun mennessä se oli poistunut lähes kokonaan. Ainut asia mitä edelleen jännitän on puhelimessa puhuminen, mutta sitä jännittää kai lähes jokainen. Pointtini kaiken tämän kiertelyn takana oli se, että kyllä Ava pärjää. Ujona lapsena on haastavaa, mutta vanhempien on tärkeää patistaa lasta omatoimisuuteen eikä antaa ujouden voittaa. Jännittävistä tilanteista pääsee eroon vain harjoittelemalla, tsemppiä!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä