HYPEREMEESI JA LAPSETTOMUUDEN HELPOTUS

VAROITUS: Tämä postaus sisältää ällöttäviä oksennusjuttuja, joten älä lue, jos ei kiinnosta sellaiset.

Tämä on aihe, josta ei ole pitkään aikaan tarvinnut blogissa puhua, mutta nyt se alkaa olla taas vähän ajankohtaisempaa. Monelle tämä on jo tuttua kauraa, mutta aloitetaampa ihan alusta, kun täällä on varmasti myös uudempia lukijoita.

Minä siis kärsin hyperemeesistä. Hyperemesis gravidarum tarkoittaa siis raskaudenaikaista vakavaa pahoinvointia, joka yleensä johtaa sairaalahoidon tarpeeseen. Hyperemeesin on todettu olevan ainakin osittain perinnöllistä, ja minun kohdallani se on pitänyt paikkaansa. Äidiltä tyttärelle periytynyt hyperemeesi ei valitettavasti skipannut minua.

Esikoista odottaessani tein positiivisen testin raskausviikolla 5. Kaksi päivää testin tekemisen jälkeen aloin oksentaa, enkä lopettanut. Koko raskauden aikana minulla oli muistaakseni kaksi päivää, jolloin en oksentanut, mutta kärsin silti jatkuvasti kamalasta pahoinvoinnista. Vietin yli puolet raskaudesta TYKS:issä osastolla, tai päivystyksessä tiputuksessa. Mikään ei pysynyt alhaalla ja laihduin jo ensimmäisinä viikkoina yli kymmenen kiloa. Muistan, kun jossain viikolla 7-8 lähdettiin meidän porukoille, mutta en päässyt alapihalta kävelemään etuovelle, vaan romahdin istumaan pihakivetykselle ja itkin, että ei tämä voi olla tällaista. Siitä lähdettiin ensimmäistä kertaa päivystykseen.

Raskauksien aikana olen osallistunut erilaisiin tutkimuksiin, joissa etsitään apua hyperemeesiin, olen ollut tökittävänä ja pisteltävänä, olen maannut tipassa, saanut kaikkia mahdollisia vitamiineja ja ravintoaineita suoraan suoneen, minut on viety ambulanssilla TYKS:iin oksentelun takia ja kaikkein eniten olen taistellut oikeudestani hoitoon. Hyperemeesi on todella alidiagnosoitu sairaus, johon on välillä todella vaikeaa saada tukea.

Esikoisen raskausaikana paha oloni kulminoitui siihen, että joskus viikon 12 jälkeen itkin sängyssä epätoivoisenä, että miksi minä idiootti en tehnyt aborttia, kun enää sitä ei voi tehdä. Halusin tappaa itseni, mutta en jaksanut. En kestänyt enää sitä tuskaa. En voisi elää enää päivääkään näin. Ei kukaan voi elää näin.

Se jatkuva oksentelu vaan on jotain selittämätöntä. Tai no ehkä sen voi selittää. Kuvittele, että olet vatsataudissa. Se vatsatauti on jatkunut päiviä, etkä ole saanut mitään pysymään alhaalla. Voimasi ovat täysin poissa, etkä pääse enää edes vessaan oksentamaan. Nyt, kuvittele, että se vatsatauti kestää 9 kuukautta. Ja koska se kestää niin pitkään, sinun täytyy yrittää elää sen vatsataudin kanssa edes jossain suhteessa normaalia elämää.

Minun hyperemeesini meni niin, että en pystynyt henkisesti jäämään sängyn pohjalle. Ajan myötä, aloin oppia tekniikoita auttamaan hyperemeesin kanssa. Ja nyt en siis puhu mistään avusta pahaan oloon. Siihen ei auta mikään. Mutta omaa elämää pystyy helpottamaan. Aloin oppia, mitä kannattaa aamulla juoda tai syödä, jotta saa oksennettua niin, että pääsee ajamaan mahdollisimman pitkälle ennen seuraavaa oksennusta. Opin jemmaamaan oksennuspusseja joka puolelle. Opin pysähtymään ajoissa tutuille spoteille työmatkallani, joilla oksensin pussiin, vein pussin ulkoroskikseen, jatkoin ajamista, ja toistin seuraavalla pysäkillä. Opin oksentamaan hiljaa vessassa niin, etteivät muut kuule. Opin kuljettamaan mukana kaikkea tarvittavaa sen oksentelun näkymisen peittämiseen. Opin hengitystekniikoita ja muita kikkoja, joilla pystyin tiettyyn pisteeseen pidättämään oksennusta, kunnes tulisi sopiva hetki oksentaa.

Odotusaikana kävimme matkalla Saksassa, koska matka oli varattu ennen raskautta ja hyperemeesiä. Tämän matkan aikana kävi esimerkiksi niin, että olimme junassa matkalla lentokentälle, eikä junassa ollut vessoja. Huomasin yhtäkkiä, että oksennuspussini ovat loppuneet, ja oksennus iski taas. Onnistuin pidättämään oksennusta peräti viisi minuuttia, kunnes oksensin suuhuni. Sain vielä kerran oksennuksen nielaistua, ja pidätettyä toiset pari minuuttia, kun näin, että lähestymme asemaa. Nousin paikaltani, ja menin oven eteen. Asema lähestyi. Pidätin ja pidätin, mutta oksensin uudestaan suuhuni, enkä enää saanut sitä taisteltua alas. Suu täynnä oksennusta odotin junan pysähtymistä samalla kun tunsin seuraavan aallon lähestyvän. Samalla sekunnin sadasosalla kun juna pysähtyi ja ovi aukesi, minä työnsin pääni ulos ovenraosta ja oksensin kaaressa laiturille niin, että oksennusta lensi joka puolelle ja tursui sormien välistä, jotka odotellessa olivat suuni edessä. Ja tämä sama rumba vaan jatkui ja toistui myös lentokoneessa.

Keskusteltiin juuri täällä Kreikassa lomaillessa äitini kanssa hyperemeesistä. Hän kun odotti minua aikoinaan vanhempieni häämatkalla, ja matka meni samoissa tunnelmissa. Äiti oli kerjännyt naapurihuoneen suomalaisturisteja ottamaan heidän loppulomansa ja jäämään ilmaiseksi vielä toiseksi viikoksi, jotta äiti ja iskä saisivat lähteä naapureiden aiemmalla lennolla pois. Äiti ei syönyt kahteen viikkoon mitään, ja makasi vain koko ajan hotellihuoneessa oksentamassa. Ja tämä on mulle täydellisen tuttua. Ja tämä on juuri se syy, miksi taas epäonnistuneen hoitokierroksen jälkeen ollessani äärettömän pettynyt, oli minussa kuitenkin pieni osa, joka sanoi HUH.

On tosi vaikeaa kärsiä hyperemeesistä ja lapsettomuudesta. Toinen raskauteni oli helpompi, sillä ensimmäisessä raskaudessa hyperemeesi ei helpottanut, vaan kesti sairaalahoitoa vaativana ihan loppuun asti ja oksensin vielä samalla kuin ponnistin, mutta toisessa raskaudessa se ihan kamala hyperemeesi helpotti puolivälissä ja siitä eteenpäin mulla oli vain pahoinvointia ja satunnaista oksentelua.

Myös äidilläni hyperemeesi on helpottanut vähän enemmän joka raskaudessa. Tämä on ainoa asia, joka antaa minulle voimaa yrittää kolmatta lasta. Mun on pakko luottaa siihen, että se kolmas raskaus on taas helpompi. Muuten en ikinä pystyisi tähän. Ja ensimmäisen raskauden kohdalla jo vannoinkin, että meidän lapsiluku on tässä, mutta lähdin silti uhmaamaan tätä pahaa oloa. Silti mua pelottaa ihan hirveästi, ja tuntuu kamalalta. Haluan sitä lasta niiiiiin paljon, mutta en voi sille mitään, että jokaisen negatiivisen testin nähtyäni sisälläni joku ihan pieni ääni sanoo, että voi luojan kiitos, kun ei tarvitse vieläkään oksentaa. Tuntuu, että tästä ei saa puhua, kun ihmiset aina sanovat, että antaisivat mitä vain saadakseen lapsen, eikä näistä saa valittaa. Mutta nämä ihmiset eivät selvästikään ole kokeneet oikeaa hyperemeesiä.

Hyperemeesissä yksi ärsyttävimpiä juttuja on muiden suhtautuminen. ”Nauti nyt siitä, vielä tulee ikävä”. ”No voi, onhan toi kurjaa, mutta pahoinvointi kuuluu asiaan”. Ihmiset vähättelevät tosi paljon, eivätkä ymmärrä, että hyperemeesi EI OLE normaali osa raskautta. Se ei ole sama asia kuin aamupahoinvointi. Hyperemeesi on oikea vakava sairaus. Se vaatii hoitoa ja apua ja voi aiheuttaa paljon vakavia haittavaikutuksia. Se voi myös olla sikiölle vaarallinen, toisin kuin aamupahoinvointi. Hyperemeesin on tutkittu vaikuttavan esimerkiksi sikiön kasvuun ja kokoon, ja meidän esikoinenkin syntyi tosiaan aika pienenä.

Hyperemeesipotilaat kohtaavat paljon negatiivista suhtautumista myös sairaanhoitohenkilökunnan puolelta. Jotkut lääkärit, hoitajat ja kätilöt ovat suorastaan törkeän tietämättömiä tästä sairaudesta. Olen kohdannut ihan liikaa niitä ”no miksi sä täällä olet” -asenteita, kun lääkäri on yrittänyt lähettää minut kotiin, kun ei meillä täällä ole tilaa pitää jokaista aamupahoinvointipotilasta, ja apua vaadittuani on sitten todennut, että joo, ehkä näillä 50/40 -paineilla pitääkin pysyä TYKS:issä ja makuuasennossa. On todella uuvuttavaa, kun olet fyysisesti ja henkisesti luokkaa märkä rätti, ja puolisosi joutuu kirjaimellisesti kantamaan sinut vessaan, mutta sitten sinulla pitäisi olla voimia perustella, että tarvitset ja ansaitset hoitoa.

Hyperemeesi pelottaa minua edelleen ihan hirveästi. Vaikka raskauksistani on vuosia, se tunne ja muistot ei kuole koskaan. Muistan, että en voi raskausaikana syödä banaania, koska jos sattuisin oksentamaan, banaani jää kovana massana ahtaaseen nieluuni jumiin. Voin maistaa ne sappinesteet, joita oksensin 24/7. Voin tuntea sen vatsan kouristelun ja kivun, kun oksennat tyhjää. Muistan kaiken täydellisesti. Ja ihmettelen, miten oikeasti edes uskallan yrittää kolmatta lasta.

Olen antanut ja tehnyt kaikkeni näiden hoitojen eteen. Jos on jotain kikkoja, jotka voivat auttaa raskautumisessa, ne ovat minulla käytössä. Kaikki, mitä hormonihoitojen yhteydessä saa tehdä. Joten todellakaan en ole pidätellyt, mutta henkisesti en ole kuitenkaan vielä täysin valmis tulemaan raskaaksi. Haluan, siis haluan ihan hirveästi! Mutta pelottaa, että selviänkö siitä raskaudesta. Mitä jos tämä raskaus ei olekaan helpompi kuin edelliset? Mitä me sitten tehdään? Topiaksen pitää taas täysin yksin huolehtia meidän perheestä ja hoitaa minua. Tai sitten en näe enää lapsia ja Topiasta, kun makaan vaan TYKS:issä.

Hyperemeesin kanssa on vaikea tehdä ennustuksia. Selvää on se, että jossain määrin tulen hyperemeesistä kärsimään, mutta epäselvää on se, että kuinka vakavaa se tällä kertaa tulee olemaan. Voin ainoastaan toivoa parasta ja yrittää unohtaa asian tässä yritysaikana. Helpommin sanottu kuin tehty.

Kommentit

8 kommenttia

Olet kyllä joutunut kestämään ihan hirveitä juttuja.. Mulla oli hyperemeesi, mutta ei sentään noin pahana ja alkoi laimeta puolivälin jälkeen, jolloin olin jo aivan kuihtunut ja loppu. En tajua, miten voisi edes kestää yhtään enempää! En edes oksennellut koko aikaa noin paljon, mutta ei vaan pystynyt syömään mitään, kun olo oli niin hirveä koko ajan, ja syömisestä olisi kuitenkin oksentanut, niin söin sitten tosi vähän mitään. Toki myös oksentelin, mutta yritin välttää sitä aina viimeiseen asti, koska siitäkin tuli jälkikäteen niin hirveä olo. En ole koskaan painanut niin vähän kuin silloin alkuraskaudessa.
Alidiagnosointi on tosi ärsyttävää myös, itsekin tein diagnoosin itselleni jälkikäteen, kun luin hyperemeesistä ja tunnistin oireet, kaikki kohdat osuivat. Yritin pyytää jo raskauden aikana neuvolasta apua, mutta kuulin vaan, että kohta helpottaa, syö jotain pientä, pahoinvointi on normaalia… tavallinen tarina ilmeisesti. Ja niin surullista, ettei oteta tosissaan, kun toinen suunnilleen tekee kuolemaa. En edes tiennyt, että sairaalaankin voisi vaatia tiputukseen päästä aiemmin, kun kamalaan vointiini ei suhtauduttu kovin vakavasti. Ei sitä osannut vaatia, kun ei tiennyt. Sitten jouduinkin tiputukseen suunnilleen puolikuolleena yhtenä yönä ensiavun kautta…
Tosi hyvä, että olet kirjoittanut tästä aiheesta, ehkä se lisää ymmärrystä ja vähentää vääriä käsityksiä.

Minun esikon raskaudesta kärsin hyperemeesistä rv18 kunnes poika synty kuolleena. Lisäks kaks km rv8 j rv 11. Elävä tytär synty keskosena rv34+3 enkä kärsinyt pahoinvoinnista kuin satunnaisesti. Viimeisin raskaus oli hyperemeesiä alusta loppuun kunnes tyttö synty 37+5. Jokanen raskaus yksilö.
Tsemppiä tosi paljon! Ihan karseeta se kun se vaan jatkuu ja ei jaksa enää oksentaa jne.

Hui. Kuulostaa tosi hurjalta. En edes tiennyt tälläisesta. Ymmärrän hyvin, että raskautuminen pelottaa. Ei tässä oikein muuta voi sanoa, kuin tsemppiä molempiin.

Itselläni oli sama sairaus ensimmäisessä raskaudessani. Ihan alusta saakka, ennen testiä (6+8) aloitin oksentelun. Ensin ajattelin sen olevan vain oksennustautia, en osannut odottaa olevani raskaana. Kun se vaan jatkui, tein testin. Oksensin kaiken syömän ja juomani. Ensin aamupala kesti iltaan asti sisällä, mutta aika lyheni koko ajan. Söin paljon mehujäitä, yleensä paketillisen päivässä. 8-10 viikon kohdalla se oli ainoa, joka enää jossain määrin pysyi sisällä, mutta myös mehujää alkoi nousta ylös. Sen jälkeen mukaan alkoi tulla myös verinen oksennus, ei yksinkertaisesti ollut enää mitään mitä oksentaa. Neuvolantäti sanoi oksentelun olevan normaalia. Niimpä kärsin kotona. En pystynyt lähtemään mihinkään oksennussankon läheltä.

Muistan edelleen, miten minulla oli viikolla 12 viisi 1,5L pulloa vieressäni yötä vasten. Heräsin jatkuvasti siihen, että minulla on niin uskomattoman jano. Kurkku oli turta kuivuudesta ja olin niin väsynyt. Join herätessäni pullon kerralla – meni alle minuutti ja oksensin veden pois. Tällä tavalla meni koko yö. Mies joutui täyttämään pullot, en vain enää jaksanut nousta ylös. En jaksanut avata edes silmiäni. Aamulla mies sanoi, että nyt riittää ja vei terveyskeskukseen, jossa menetin tajuntani hetken seisoessani jonossa. Johan alkoi apua tulla ja pääsin kiireellisenä ambulanssilla yliopistolliseen suoraan tippaan ja sain jotain pahoinvoinnin estäviä pistoksia ja tabletteja. Tabletit oksensin.

Nukuin kaksi viikkoa. Hoitajat kävivät herättämässä verikokeisiin ja syömään, mutta en saanut mitään alas. Olin laihtunut 19kg ja kroppani oli kuulema kääntynyt sellaiseen tilaan pitkittyneen oksentamisen ja ravinnottomuuden myötä, että se ei senkään vuoksi enää ottanut ravintoa vastaan. 16 viikon kohdalla alkoi vasta helpottamaan ja ruoka maistumaan pikku hiljaa. Jäätävä kuvotus jäi, mutta oksentelu vähän helpottui. Keskenmeno huomattiin verenvuodon myötä 20+2, vauva oli jäänyt 12 viikon kokoiseksi, km ei kuulema ollut oksentamisen syy, mutta ei voitu poissulkea sitäkään etteikö sillä olisi voinut olla jotain osuutta asiaan.

On ollut elämäni dramaattisin raskauskokemus ja jättänyt ikuiset traumat.

Voi, kuulostaa liian tutulta. Toivottu ja kauan yritetty ensimmäinen raskaus menossa ja oksennan koko ajan! Mitään muuta ei pysty tekemään tai ajattelemaan ja juurikin se ihmisten vähättely… en tiedä miten tätä jaksaa pahimmassa tapauksessa koko raskauden. Oon jo nyt ihan loppu.

Itse olen kaikissa raskauksissa kärsinyt samasta vaivasta. Eikä paljon lohduta, kun kaikki on laukonut ”raskaus ei ole sairaus” kommenttejaan. Eiköhän hymy hyydy itse sun toisella kun 30+ viikkoa oksentaa yötä päivää ja yrittää hoitaa muut arjen askareet samalla, mutta vaikeaahan se on ymmärtää jos itse ei kokenut samaa.. mulla ei edes terveydenhuolto ole koskaan ottanut asiaa tosissaa ja on kuulemma normaalia, vaikka saatoin pökertyä matkalla neuvolasta kotiin ym. Tähän olisi hienoa, jos keksittäis joku ratkaisu ja ainakin saatais lääkärit, terkkarit ym ymmärtämään ettei asiaa voi painaa villaisella

Hei! Näin kolmen tytön äitinä ja joka kerta samasta vaivasta kärsineenä ymmärrän todella mistä puhut. Ja miten ärsyttävää on se, kun hoitohenkilökunnasta joku toteaa että syöt vain pieniä määriä usein, kyllä se helpottaa. Ekassa raskaudessa oksensin loppuun saakka ihan joka päivä. Olin tipassa lukemattomia kertoja ja sairaalassa ym. Tokassa raskaudessa se hulluin oksentelu loppui puolivälissä ja kolmannen kohdalla helpotti jo viikon 16 jälkeen, enkä juurikaan oksennellut enää sitten. Joten toivoa on 🙂

Hyi, ihan kauhee tommonen. Mulla oli pahoinvointia 16 viikolle asti ja se oli ihan hirveetä vaikken edes oksennellut. Välillä mietin, että jäänkö sairaslomalle ku en pysty tekemään töitä kunnolla. Lopulta selvisin, kun tein vaan pakolliset hommat ja söin kylmiä mandariinejä vähän väliä. En voi ees kuvitella miten oisin selvinnyt jos olo ois ollu huonompi, niinku sulla on ollut :/ toivon, että teillä tärppäis ja mahdollisessa raskaudessa pahoinvointi ei ois noin kova.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä