NÄITÄ ET TIENNYT

Muistatteko sitä blogien ”kulta-aikaa”, kun kaikenlaiset haasteet ja palkinnot kiersivät blogista toiseen ja osallistuttiin kaikkiin erilaisiin juttuihin, missä postattiin aina sitä sun tätä? Vähän samaa tyyliä kuin ne aiemmin Facebookissa kiertäneet haasteet, joissa tilapäivitykseen ja johonkin tiedostoon kirjoitettiin kaikkea hauskaa. Tai ”hauskaa”. Muistan tehneeni vaikka mitä tällaisia juttuja, ja kaivelemalla niitä varmasti löytyisi vielä blogista, vaikka olenkin ne ihan ensimmäiset postaukset poistanut joskus. Aloin kuitenkin tässä viime päivinä miettiä näitä vanhoja haasteita ja postausideoita, ja siitä iski inspiraatio nyt ihan ilman mitään haastetta keksiä ja kertoa teille asioita, joita ette ehkä minusta vielä tienneet. Okei, kaikki eivät koske suoraan minua, ja osan olen saattanut joskus mainita, mutta hei, nää on hauskoja! Palataan siis hetkeksi niihin vanhoihin listojen aikoihin ja listataan blogihaastehengessä nyt 10 asiaa, joita ette ehkä minusta tienneet.

Kuva: Jere Satamo

1. Mulla on hyvä kielipää. Puhun suomen lisäksi ruotsia, englantia ja saksaa. Jokaisessa olin ennen tosi sujuva, mutta nykyään englanti on se ainoa oikeasti sujuva. Ruotsista ja saksasta alkoi kaikki unohtua, kun lukio loppui, eikä kieliä enää kuullut missään, mutta olen nyt yrittänyt tsempata saksan kanssa. Ruotsia meillä olikin jakso koulussa ja nyt ilmoittauduin saksan kurssille kertaamaan taitoja. Lisäksi aloitan lokakuussa ranskan lukemisen, sillä olen aina halunnut puhua myös ranskaa. Mulla onkin nyt tavoitteena saada taas kielitaitoni ajan tasalle ja toivottavasti parin vuoden päästä voin empimättä sanoa, että puhun suomea, ruotsia, englantia, saksaa ja ranskaa. Olen myös opiskellut yhden kurssin venäjää ja espanjaa, mutta niiden kanssa innostus kuoli alkeiden jälkeen. Haluaisin elämäni aikana oppia puhumaan mahdollisimman montaa kieltä.

2. Olen lopettanut sheivaamisen kokonaan. Olen silti edelleen aika karvaton, sillä käyn säännöllisesti sokeroinnissa, mutta enää en vain välitä samalla tapaa niistä yhteiskunnan paineista. Olen lopettanut reisien sokeroinnin kokonaan, koska reisikarvat on sellaisia pehmeitä, eikä häiritse mua. Sokeroin kuitenkin edelleen kainalot, bikinialueen ja sääret, koska rakastan sitä pehmeää tunnetta. Siis ei oo montaa parempaa juttua kuin sokeroinnin jälkeen hinkata sääriä yhteen, kun ne on niin pehmeät! Säärikarvat on niin karheita, etten vaan tykkää siitä tunteesta, kun ne pistelee. Mutta en enää välitä siitä, jos mulla on niitä karvoja. Viime vuoden kesänä jouduin lopettamaan sokeroinnit ja palaamaan sheivaamiseen, koska en kestänyt olla päivääkään niin, että mulla on säärikarvoja. Talvella oli helppoa käyttää pitkiä housuja ja hihoja, mutta kesällä en osannut olla. Tänä kesänä sitten taas en ole välittänyt tippaakaan, vaan olen rauhassa vain ollut! Jos jotakuta häiritsee toisen ihokarvat, se ei todellakaan ole mun ongelma.  Tuntuu hassulta ajatella, että vielä pari vuotta sitten sokeroin myös käsikarvat ja mun oli pakko olla täysin karvaton. Nyt on kyllä fiksumpi ja aikuisempi olo, kun menen vain oman mukavuuden kannalta kaikessa.

3. Viimeisen ties kuinka monen vuoden aikana oon joutunut ”satunnaiseen turvatarkastukseen” 100% kerroista, kun olen lentänyt. Siis AINA, aina voi luottaa siihen, että mun kohdalla tulee se ”satunnainen turvatarkastus” -huuto, tai ”excuse me ma’am”. En tiedä miten nämä toimii, ja mikä siinä on logiikka, mutta multa tarkistetaan aina joko käsimatkatavarat tai vartalo. Kopeloimalla tai pyyhkäisytestillä. Olen salaa epäillyt, että ehkä olenkin jollain tarkkailulistalla, mutta nyt kun ollaan lennetty esim Kreikasta ja siinä ei edes samalla katsota passeista, että kuka siitä on tulossa, niin olen alkanut miettiä, että tämänhän on pakko olla sattumaa. Eipä siitä yleensä kauheasti vaivaa ole, ja hyvä vain, että ollaan huolellisia, mutta kunhan ollaan naureskeltu tätä vaan Topiaksen kanssa. Erityisesti nauratti silloin, kun lennettiin takaisin Rodokselta ja olin kommandona, koska mulla oli nivusessa haava, ja sitä tarkastajaakin vähän nauratti.

4. Joskus nuorempana mulle kävi niin, että eräs ystäväni laittoi mulle kryptisia viestejä ja päättelin niistä jotain olevan vialla. Asian unohtamisen sijaan mulle tuli sellainen fiilis, että nyt pitää mennä ja lähdin ajamaan hänen luokseen, jossa selvisi, että hän oli ottanut yliannostuksen lääkkeitä ja soitin ambulanssin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun jouduin soittamaan jollekin toisella ambulanssin ja se oli tosi pelottava kokemus. Olin tosi huolissani ja peloissani, enkä tämän jälkeen tiennyt, mitä ajatella. Se tilanne jäi vaivaamaan moneksi vuodeksi ja tuli sellainen olo, etten ihan täysin ymmärtänyt, mitä tapahtui, ja mitä siinä olisi voinut tapahtua, jos en olisi tajunnut lähteä sinne. Tämä on vieläkin yksi pelottavimmista tilanteista, joihin olen joutunut.

5. Seuraava kerta, kun jouduin toisen ihmisen takia soittamaan ambulanssin tapahtui pari vuotta myöhemmin, kun tulin kotiin futistreeneistä, ja rappukäytävässä odotti maassa tajuttomana makaava nainen, joka oli selvästi pudonnut portaita alas. Naisen ohi meni kaksi naapuria, joista toinen jopa kirjaimellisesti astui yli ja jatkoi hymähtäen matkaa. Siis ihan pimeetä! Ketään ei kiinnostanut, että siinä maassa makaa tajuton ihminen, vaan kaikki vaan menivät ohi ja jatkoivat matkaa vaivautumatta uhraamaan hänelle ajatustakaan. Minä laitoin äkkiä naisen kylkiasentoon, kokeilin hengittääkö hän, soitin hätänumeroon ja odotin siinä vahtimassa hengitystä, kunnes apu tuli. Mulle jäi todella surullinen olo tästä, koska tuntui niin pelottavalta nähdä, miten julmia ja tunteettomia ihmiset voi olla. En voi olla ajattelematta, että jos vaikka minun lapseni joskus jossain makaisi loukkaantuneena, ihmiset saattavat vain kävellä ohi auttamatta.

6. Minä en osaa vieläkään 26 -vuotiaana tehdä rusettia. Siis sitä ”tämä pupu kiersi kannon ympäri ja jotain ja jotain”, enkä todellakaan osaa opettaa lapsiani tekemään rusettia, kun en kerran osaa tehdä sitä itsekään! Opin silloin sen ensimmäisen rusetin pupunkorvataktiikalla ja sitä käytän edelleen. En vain ikinä tajunnut, miksi pitäisi opetella se ”oikea” rusetti, kun pärjään pupunkorvilla ihan hyvin. Tai ainakin olen pärjännyt tähän asti, kerron jos tilanne muuttuu. En myöskään osaa viheltää. En vain ikinä ole oppinut sitä. Osasin lapsena tosi hyvin tehdä sellaista pöllön huhuilua, mutta viheltämistä en vain ole ikinä oppinut, vaikka yritys on kyllä ollut kova.

7. Sain kerran lentäessäni ykkösluokan kohtelua turistiluokassa. Oltiin lukion kanssa Lontoossa matkalla ja kun oli aika lentää takaisin, mulla oli kauhea darra. Puin päälleni pitkän vaalean trenssin, korot, isot aurinkolasit ja lippiksen. Ilmeisesti näytin joltakin kuuluisuudelta, sillä yhtäkkiä lennon aikana mulle tuli lentoemäntä sanomaan, että lentokoneessa on tilaa, että jos haluaisin istua ihan rauhassa omalla rivilläni, niin voisin vaihtaa paikkaa ja tulla tuonne syrjään. En tajunnut mitään tässä kohtaa, vaan olin vain kiitollisen onnellinen ja lähdin kiitellen mukaan. Sitten sieltä tultiin tarjoamaan tyynyä, peittoa, korvatulppia ja ilmaisia juomia ja syötävää. Siellä minä sitten makasin poikittain torkkumassa kolmella penkillä samaa aikaa kuin koulukaverini istuivat ahtaasti paikoillaan. Ja vasta siellä loppupuolella oloissani tajusin, että hetkinen, nyt mua kyllä taidettiin luulla joksikin muuksi tyypiksi. Mutta en valita! Oli kyllä elämäni mukavin lento, ja kavereita ainakin nauratti.

8. Minä olen karannut kaksi kertaa kiukuttelevana teininä kotoa. Ensimmäisellä kerralla karkasin, koska en halunnut siivota huonettani. Kyllä, luitte aivan oikein. Olin poissa varmaan 2 tuntia, kun minun piti olla alakerrassa siivoamassa sitä huonettani, ja menin koputtamaan parhaan ystäväni ikkunaan, kun hän ei vastannut puhelimeen. Eihän hän sitten uskaltanut avata kaihtimia, vaan pelkäsi vaan, että siellä on joku hullu ulkona. Kun kukaan kaveri ei sitten vastannut ja alkoi jo olla kylmä, lopulta luovutin ja lähdin kotiin, valmistautuen äidin raivoon. Kotona tajusin, että äiti ei ole edes huomannut suurta pakoani, ja ryntäsin yläkertaan ilmoittamaan äidille, että hän ei edes rakasta minua, kun ei huomannut, että karkasin kotoa. Että näin 😀 Tähän ei ole tarpeeksi hymiöitä. Toinen karkaamiseni oli taas sellainen, että suutuin jostain tyhmästä ja lähdin ovet paukkuen ja sammutin puhelimen. Hengailin muutaman tunnin jonkun hölmön pojan luona, kunnes äiti onnistui jäljittämään minut ja viemään kotiin. En kyllä ikinä olisi ollut uskaltanut uhmata vanhempiani kauempaa, joten olin salaa helpottunut, kun äiti haki minut kotiin, etten joutunut nielemään ylpeyttäni ja palaamaan häntä koipien välissä oven taakse. Olin tosiaan aika temperamenttinen jo teininä.

9. Mulla on iltaisin usein jotain outoja ”yökauhuja”. Kun olen siinä unen ja valveen rajamailla, mulla menee ne kaksi helposti sekaisin. Mulle tulee tosi paljon sitä perinteistä ”putoamista”, ja sitten samantyylisiä muita harhoja. Monesti seinässä saattaa olla vaikka joku verhosta tuleva varjo, jota nukahtaessani luulen joksikin eläimeksi. Sitten minä aina kauhuissani herätän Topiaksen, silleen oikeasti ihan väkivaltaisesti hakkaamalla ja kuiskimalla, että apua apua Topias katso, mitä tuolla seinässä tai nurkassa on. Tähän Topias aina sanoo, että ei siellä ole mitään, näet taas vaan unta, ja sitten minä kiukkuisena tökin ja sanon, että ei kun tällä kertaa siellä on ihan oikeasti, katso nyt. Sitten tuijotan sitä kohtaa pelästyneenä, kunnes herään ja tajuan, että ei siellä mitään ollut. Yleensä muistan nämä aina seuraavana päivänä, mutta pari kertaa on käynyt myös sellaisia juttuja, joita en ole muistanut, kun Topias niitä mulle kertaa. Mulla on kuulemma myös tapana puhua unissania ja kysellä jotain ihan ihmejuttuja, mutta niitä en ikinä muista, kun niiden aikana olen oikeasti unessa. Olen nuorempana myös kävellyt unissani ja esimerkiksi raahannut peittoani eri huoneisiin, ja sitten jättänyt sen aina johonkin. Kerran kävin myös unissani vessassa, isäni kertoi minulle siitä jälkikäteen, mutta en ole todellakaan ollut tajuissani.

10. Lukioaikainen rehtorini yritti estää minua valmistumasta ja äitini vieläkin pyörittelee tälle tarinalla silmiään ja sanoo, että rehtoriraukka ei tainnut ymmärtää, kenet sai vastaansa. Minulta oli jäänyt väliin matikan uusinta, koska makasin TYKS:issä leikkauspöydällä. Olin heti sairaalasta leikkauksesta toivuttuani ilmoittanut matikan sijaiselle ja oltiin sovittu, että saan rauhassa tehdä sen kokeen seuraavalla koeviikolla, kun olen taas kunnossa. Tämä sijainen kuitenkin silloin oli jo lähtenyt, mutta asian piti olla ihan ok, kunnes rehtori yhtäkkiä tuli ilmoittamaan, että en saa tehdä sitä koetta, koska jätin itse tulematta aiempaan kokeeseen, ja en nyt saa sitä pakollista kurssia kasaan, enkä valmistu ajallani. Minä soitin ensimmäiseksi tietenkin äidilleni, ja menin puhumaan rehtorille ja selvittämään tilanteen, ja hän vain sanoi, että voivoi, tätä ei nyt voi todistaa ja ei voi mitään. Seuraavaksi selvitin itsenäisesti sen sijaisen puhelinnumeron ja soitin hänelle. Tämä sijainen sanoi muistavansa minut hyvin ja sanoi, että koko homman pitäisi kyllä olla hoidossa, ja että tarvittaessa hän sitten selvittää sen. Ei sitten mennyt kauaa, kun rehtori tuli vetämään minut puhumaan kesken tunnin ja siinä muiden edessä sanoi, että hän puhui tämän sijaisen kanssa ja hän ei muista minua, enkä minä nyt vain voi tehdä sitä koetta. En jäänyt todellakaan sanattomaksi, vaan vastasin, että ompas kumma juttu, kun puhuin jo itse tämän sijaisen kanssa puhelimessa ja hän kyllä muisti minut täydellisesti ja sanoi, että asia on ihan oikein hoidettu. Rehtori puolestaan jäi sitten aika sanattomaksi ja yritti edelleen estää minua pääsemästä siihen kokeeseen. Seuraavaksi äiti sitten soitti rehtorille ja laittoi hänet selkä seinää vasten näiden faktojen kanssa ja sanoi vievänsä asian eteenpäin. Sitten yhtäkkiä sainkin osallistua kokeeseen, mutta ei todellakaan saatu mitään anteeksipyyntöä tai selitystä sille, miksi ihmeessä tämä rehtori teki tällaista ja vielä valehteli tällaisesta asiasta päin naamaa. Epäilen sen liittyvän siihen, että sekä rehtori että luokanvalvojani kumpikaan eivät oikein tulleet toimeen kanssani. Molemmat olivat tosi patriarkaalisia miehiä, enkä nuorenakaan kestänyt sellaista kohtelua, joten en ollut sitten ihan se rakastettavin oppilas, joka vaan jää saappaan alle, vaan laitoin vastaan, kun huomasin epäkohtia. Mua ärsyttää tämä vieläkin!

Että tällaisia! Musta tällaiset pienet jutut voi olla kiva lisä blogiin, kun ne antavat ehkä vähän lisää insightia mun persoonaan. Vai mitä mieltä olette?

Kommentit

2 kommenttia
Avatar

Todellakin tämmöset on mielenkiintoisia! Tämmönen teksti on meille adhd tyypeille paljon kivempaa luettavaa. 🙂

Mä en edes tiedä mikä on ”oikea” rusetti. :’D Oon aina tehny sen samallalailla. Ja mistä turvatarkastaja sai tietää, että oot kommandona? Eikai ne niin tarkkaan tutki? Apua! 😀

Avatar

Tämä oli tosi kiva. Millainen on ”oikea” rusetti. Luulen, että itsekin teen rusetin noilla pupun korvilla, enkä edes tiennyt ettei se ole ”oikea” tapa.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä