SYNNYTYSTARINA

Kuvat: Sonja Siikanen

Keskiviikkona 24.7.2019 saavuttiin sovitusti TYKS:iin noin klo 10.30. Mulla oli käynnissä pitkittynyt latenssivaihe, eli säännöllisiä supistuksia oli tullut jo pari viikkoa, ja olin ollut on-off osastolla ja käytiin salissakin kokeilemassa ammetta ja ilokaasua. Supistuksia oltiin yritetty lopettaa kaikilla lääkityksillä, ja sitten kipuja vain yritettiin hallita mahdollisimman pitkään, jotta vauva olisi valmiimpi. Keskiviikkona sitten oli virallisen lasketun ajan mukaan 37+0 ja edellisenä päivänä oli sovittu käynnistysaika tälle aamulle. Halusin välissä vielä lähteä kotiin, ja olikin helpompi yrittää rentoutua tutussa kodissa kuin osastolla, jolloin sain vielä vähän levättyä ennen tulevaa koetusta.

Keskiviikkoaamuna oli tosi jännä fiilis koko perheellä. Laitettiin kaikki valmiiksi, vietiin lapset ja koira hoitoon, ja sitten lähdettiin Topiaksen kanssa kohti TYKS:iä.

Osastolla minut ensin laitettiin käyrille ja siinä kohtaa vielä jännitin, että tuleeko tässä kuitenkin joku hätätapaus, mikä menee meidän ohi ja käynnistystä lykätään taas. Pohdittiin kuitenkin Topiaksen kanssa, että olisi kätilö varmasti jo sanonut jotain, jos näyttäisi siltä, että käynnistyksiä tuleekin liikaa. Maksimi kuulemma on viisi käynnistystä yhdelle päivälle. Käyrä näytti hyvältä vauvan osalta, ja supistuksia piirtyi tuttuun tapaan noin viiden minuutin välein. Oli aika jännä tunnelma, kun tuli sitten aika siirtyä käyriltä lääkärin luo.

Lääkärin kanssa kerrattiin vielä käynnistyksen riskit ja suunniteltu eteneminen. Koettiin molemmat tämä kerta todella erilaiseksi ja pohdittiin Topiaksen kanssa, että johtuukohan se iästä, että tällä kertaa meitä kohdeltiin ihan eri tavalla. Asioista puhuttiin, kun taas viime kerroilla asioita on vain tehty, eikä meille ole ikinä selitetty mitään. Oltiin silloin niin nuoria, että ehkä on ajateltu, ettei meille kannata vaivautua yhtä hyvin puhumaan asioista.

Seuraavaksi lääkäri vielä tarkisti kohdunsuun ja ultrasi vauvan. Kaikki oli edelleen hyvin ja päästiin asentamaan tuplaballonki. Kaksipalloisessa ballongissahan siis on kaksi täytettävää palloa, joista toinen tulee kohdunsuun sisäpuolelle ja toinen ulkopuolelle. Pallot täytettiin 80 millillä ja sitten siirryttiin osastolle takaisin odottamaan. Ballonki siis asetettiin noin klo 11.

Mulle tuli ballonkia asetettaessa vähän huono olo, joten jäätiin noin tunniksi huoneeseen istumaan. Minä pyörittelin lantiota jumppapallolla, join mehua ja söin lounaan. Supistukset alkoivat tässä pikkuhiljaa tuntua voimakkaammilta ja kun oloni koheni, lähdettiin sitten 12 jälkeen voimistamaan niitä entisestään kävelyllä lähikauppaan. Jouduin tässä kohtaa jo roikkumaan kävellessä Topiaksen kädessä kiinni, enkä todellakaan olisi halunnut liikkua, kun sattui jo aika reippaasti, mutta olin etukäteen kannustanut itseäni muistamaan pysymään liikkeellä, ja Topias myös saamiensa ohjeiden mukaan kannusti minua koko ajan liikkeeseen ja pystyasentoon.

Oli valtava helpotus, kun päästiin takaisin osastolle, sillä jalat tuntuivat lähtevän jo alta. Osastolla siirryin jumppapallolle ja laitettiin mulle TENS, joka auttoi kivasti siihen selän kipuun, mutta valitettavasti se ei auttanut kipuun missään muualla ja pahin kipu oli koko ajan tuolla oikein syvällä kohdunsuun lähellä. Hyvän tovin pärjäsin siinä jumppapallolla TENS:in kanssa, yritin myös seisoskelua ja nojailua, mutta olo oli niin kipeä, että mikään ei enää tuntunut hyvältä. Pitkin päivää nypin sitä ballongin letkua ja testailin, että tuleeko se sieltä yhtään alemmas. Varmaan kahden maissa siirryin kokeilemaan suihkua, jossa en sitten jaksanut olla kauaa, kun tuli lämmöstä huono olo. Suihkussa ballonkia kokeillessa se kuitenkin tuli jo reippaasti alemmas. Suihkun jälkeen otettiin huoneessa käyrää ja käyrän jälkeen kätilö kokeili ballonkia ja APUA, se tuli ulos! Kello oli tässä kohtaa kolme ja oltiin molemmat vähän järkyttyneitä, kun synnytys lähtikin niin nopeasti etenemään. Siinä sitten katseltiin toisiamme pöllästyneinä, kun kätilö lähti soittamaan synnytyssaliin.

Seuraavaksi siirryttiinkin sitten synnytyssaliin ja siinä heti ballongin poistumisen jälkeen supistukset laantuivat. Salissa ei onneksi sitten kauaa jouduttu odottamaan, kun lääkäri saapui jo tutkimaan, että mites tästä jatketaan. Olin 4 senttiä auki, joten päästiin suunnitelman mukaisesti puhkaisemaan kalvot noin klo 16. Siinä sitten kestikin hetki! Kalvot puhkesivat nätisti ja helposti, mutta vettä tuli kohinalla ulos niin kauan, että oli vähän vaikeaa saada vauvalle pinni päähän mittaamaan sykkeitä. Topias seisoi siinä vähän sivummalla hämmentyneenä ja myöhemmin sanoi, että ei hän tajunnut, mitä siinä tapahtuu, vaan luuli, että olin pissannut siihen sängylle. Tämä oli kolmas synnytys, mutta ensimmäinen kerta, kun Topias oli paikalla vesien mennessä, tämä siis oli hänelle vähän uusi kokemus.

Kalvojen puhkaisun jälkeen otettiin taas käyrää ja makailin sängyllä. Kätilö toi mulle siihen myös leipää ja mustikkakeittoa ja tankkasin vielä energiaa synnytystä varten. Puhkaisun jälkeen pitää pysyä makuulla, oliko se nyt puoli tuntia, joten sen aikaa pysyin siinä sängyllä, ja heti luvan saatuani nousin ylös. Seuraavaksi sitten kävelin ympäri salia, nojailin etukenossa ja pyörittelin lantiota jumppapallolla. Supistukset eivät kuitenkaan millään käynnistyneet uudestaan kunnolla. Pelattiin siinä odotellessa vähän Yatzyakin, mutta tunnin kuluttua hälytin kätilön paikalle ja kyselin mahdollisuutta akupunktioon. Kätilö oli aiemmin ehdottanut, että voidaan pyytää toista vuorossa olevaa kätilöä käsittelemään neuloilla käynnistyspisteitä, ja tunnin jälkeen halusin sitä kokeilla, sillä kaksi tuntia on näissä tilanteissa yleensä se aika, joka odotellaan ennen kuin aletaan tiputtaa oksitosiinia.

Akupunktiota ei kuitenkaan ollutkaan saatavilla, mutta sillä ei enää ollutkaan väliä, kun kätilö tuli kertomaan tilanteesta. Nimittäin aiemmin salista lähtiessään kätilö oli maininnut, että nännihierontahan ainakin tuottaa luonnollista oksitosiinia ja aloitin sen heti, ja ihan parissa minuutissa tuli tämän vaiheen ensimmäinen kipeä supistus. Jatkoin nännihierontaa ja herranjumala se toimi! Supistukset alkoivat ihan yhtäkkiä tulla heti säännöllisinä ja kipeinä, kun aloitin nännihieronnan. Ja supistukset kipeytyivät siihen malliin, että kätilön palatessa saliin olin jo viiden jälkeen valmis siirtymään ammeeseen, joka onneksi oli jo valmiiksi täytettynä odottamassa.

Mulla oli toiveena käyttää ammetta kivunlievityksessä ja mahdollisuuksien mukaan synnyttää veteen, ja onneksemme saatiinkin tuo TYKS:in ykkössali isolla ammeella. Supistukset nyt jo oikeasti sattuivat kunnolla, mutta ammeessa pärjäsin paremmin ja paljon pidempään kuin mitä olisin pärjännyt ”kuivalla maalla”. Aina kun piti nousta käymään vessassa, tuskat moninkertaistuivat ja tuntui, etten mitenkään selviä. Kokeilin ammeessa eri asentoja ja yritin sielläkin käyttää hyväkseni painovoimaa saadakseni vauvan alemmas. Läpi synnytyksen yritin supistusten aikana keskittyä rentouttamaan lantiota, jotta vauvan pää pääsisi kunnolla painamaan kohdunsuuta auki.

Jossain kohtaa alkoi tuntua siltä, ettei vesi enää autakaan, ja otettiin lisäksi ilokaasu tuohon ammeeseen. Ilokaasun kanssa saatiin taas hyvin lisäaikaa tähän jaksamiseen. Nännihieronnan olin lopettanut jo aikaa sitten, eli nämä supistukset lähtivät tosiaan käyntiin lyhyen nännihieronnan voimin ja kestivät koko synnytyksen. Kätilökin sanoi, ettei ole ikinä nähnyt tällaista reaktiota nännihierontaan! Ihan uskomaton olo, kun oksitosiinin sijaan selvittiin näin luonnollisella vaihtoehdolla.

Jossain kohtaa ilokaasukaan ei enää riittänyt, vaan jokaisen supistuksen kohdalla tuntui, etten pysty tähän enää. Aloin hälytellä kätilöä ja sain tosi paljon lisää voimaa siitä, kun pääsin supistusten välissä puhumaan mahdollisuuksista. Mulla oli synnytyksen aikana kaksi kätilöä ja molemmat olivat aivan ihania. He olivat selkeästi lukeneet toiveeni ja huomioivat niitä koko ajan. Koin saavani hirveästi tukea ja apua juuri kaipaamallani tavalla. Alussa sanottiin kätilölle, että pärjätään kyllä kahdestaan täällä, mutta myöhemmin kipujen ollessa kovemmat sain hirveästi voimaa kätilön läsnäolosta, kun hän osasi niin hyvin tukea siinä hommassa, ja hän pysyikin sitten pitkään siinä vieressä. Mulla toki oli ajantaju aika hämärtynyt, että en ihan tarkkaan tiedä, mitä milloinkin on tapahtunut.

Jossain kohtaa sitten aloin huutaa epiduraalin perään. Supistusten aikana tuntui, että kuolen, mutta supistusten välissä vielä pystyin ajattelamaan ja puhuttiin tästä kätilön kanssa. En nimittäin halunnut hidastaa synnytystä, sillä epiduraali on mulla aina pysäyttänyt etenemisen. Kätilö tsemppasikin mua tosi hyvin kestämään ja jaksamaan pidemmälle, jotta pärjäisin mahdollisimman hyvin ilman epiduraalia. Epiduraali myös tarkoittaisi sitä, että toivomani vesisynnytys ei onnistu. Tarkistettiin sitten kohdunsuu ammeessa, kun minusta tuntui, etten pysty tulemaan vedestä ylös. Kohdunsuu oli edelleen neljä senttiä auki ja mulle iski epätoivo. Kätilö kuitenkin sanoi, että ammeessa oli se vaikein osuus tapahtunut, sillä kohdunkaula oli kadonnut kokonaan, kun viimeksi sitä oli vielä paljon jäljellä. Tässä kohtaa tuntui, ettei sillä ole mitään merkitystä, mutta loppujenlopuksi kätilö oli ihan oikeassa, sillä kohdunkaulan kadottua avautuminen edistyi ihan eri tavalla.

Tämän tarkastuksen jälkeen sinnittelin vielä ammeessa ilokaasun kanssa. Ilokaasu oli mulle iso apu kivun kestämisessä. Se ei siis vähentänyt kipua ollenkaan, mutta sekoitti sen verran päätä, että pystyin kestämään vähän paremmin. Pian kuitenkin aloin taas pyytää koko ajan epiduraalia, sillä sietokyky ylittyi. Samalla kuitenkin sanoin, etten pysty nousemaan ammeesta. Kätilö ehdottikin kohdunkaulan puudutetta, koska se ei hidastaisi synnytystä ja suostuin kokeilemaan sitä, jos minut autetaan ammeesta ylös niin, että saan samalla hengittää ilokaasua, ja sängyn vieressä oleva ilokaasu laitetaan valmiiksi niin, että pääsen syöksymään maskilta maskille ja puudutus laitetaan samantien. Ja juuri näin tehtiin! Valitettavasti vain kohdunkaulan puudutus ei tuonut mitään apua, eikä tuntunut missään. TENS:in laitoin myös takaisin heti ammeesta noustessa. Puudutetta laitettaessa selvisi, että olin edelleen sen neljä senttiä auki, ja iski aika epätoivo siitä, että eivät nämä minun omat supistukseni edelleenkään tee mitään. Että pian kuitenkin pitää laittaa se oksitosiini.

Ammeesta noustessani kaaduin vaan sängylle kylkimakuulle ja pysyin siinä loppusynnytyksen. Olin aiemmin kirjoittanut haluavani pysyä pystyasennossa ja Topias ja tukihenkilöni Henni yrittivätkin sitä ehdottaa, mutta kipu oli tuossa kohtaa niin kovaa, että en millään pystynyt olemaan missään muussa asennossa. Kylkiasento tuntui vaan parhaalta. Kun tuo puudute ei alkanut vaikuttaa, aloin nopeasti pyytää taas sitä epiduraalia. Ja pian sitä sitten lähdettiinkin hakemaan. Tässä kohtaa tuntui, että kuolen seuraavaan supistukseen, ja supistusten välissäkin jo vain huusin, että haluan sen epiduraalin NYT. Supistukset alkoivat olla sellaisia, että ihan koko ajan sattuu, mutta supistuksella oli kuitenkin vielä se selkeä huippu.

Tosi pian onneksi tuli anestesialääkäri paikalle ja alettiin valmistella epiduraalia. Oli tuskaa odotella, että saatiin tippa ja kaikki paikalleen. Mulle ei millään meinattu saada tippaa ja siitä todisteena on edelleen aivan pikimusta mustelma kyynärtaipeessa, kaikki koko ajan ihmettelevät sitä. Onneksi lopulta tippa meni toiseen käteen ja päästiin eteenpäin. Tässä odotellessa yritin selvitä ilokaasun kanssa ja pelkäsin kuolevani. Jokaisen supistuksen pahimman huipun mennessä aloin sanoa, että nytnytnyt äkkiä, ja vitsi mikä helpotus, kun kaikki oli lopulta valmiina ja se neula päästiin laittamaan. Epiduraalin laittaminen sattui taas, kuten viime kerroillakin, mutta ei se kipu ollut mitään verrattuna siihen supistuskipuun. Supistukset olivat kipeämpiä kuin olin odottanut, sillä aiemmin vain oksitosiinisupistuksia kokeneena en ennen ollut kokenut tämän vaiheen luonnollisia supistuksia ja ajattelin toiveikkaana niiden olevan huomattavasti helpompia. No eivät olleet! Supistukset olivat aivan yhtä kipeitä, mutta oksitosiinisupistukset ovat silti paljon vaikeampia, koska niissä mulla ei ikinä ollut hengähdystaukoa välissä. Vaikka supistukset olivat tuskaa, sain niistä helpommista väleistä nyt voimaa jaksaa, ja aiemmissa käynnistyksissä en tätä päässyt ikinä kokemaan.

Pari supistusta siinä meni, että epiduraali alkoi vaikuttaa, ja voi luoja miten helpottunut olin! Epiduraali laitettiin siis 20.15. Supistukset kyllä sattuivat edelleen, mutta nyt kipu oli taas sellaista, että kestin sen ilokaasun kanssa. Pystyin taas ajattelemaan, enkä pelännyt kuolevani seuraavaan supistukseen. Aloin ajoissa hengittää ilokaasua (puristin maskia niin kovaa kasvoilleni, että mulle jäi siitä kivat mustelmat muistoksi) ja keskityin vain jokaisen supistuksen aikana rentouttamaan lantiota ja visualisoimaan kohdunsuutani. Kuvittelin mielessäni vauvan liukuvan alaspäin ja painavan kohdunsuuta auki. Epiduraalin voimin pystyin kivusta huolimatta keskittymään näihin tärkeisiin ajatuksiin ja sain rentouduttua niin, että kehoni pääsi tekemään taikojaan. Seurasin siinä samalla salin menoa ja välillä osallistuin keskusteluunkin, mutta eniten olin omassa päässäni ja yritin ajatuksillani päästä sellaiseen paikkaan, missä synnytys etenisi.

Kaikki olettivat, että tässä kestää, ja Topias ja kuvaaja tilasivat ruokaakin odotellessa. Pian kuitenkin supistukset alkoivat olla taas paljon kipeämmät ja valitin kovaa painetta. Se oli se aiemmista synnytyksistä tuttu kakkahätäfiilis, mutta vaikka se oli koettu ennenkin, sanoin taas, että tällä kertaa mulla ihan varmasti oikeasti tulee kakka. En vain uskonut, että olen edistynyt senttiäkään, vaan koko ajan sanoin, että kohta joudutaan laittamaan se oksitosiini tippumaan. Kätilö sitten kuitenkin varmaan noin varttia vaille kymmenen tarkisti tilanteen ja ilmoitti minun olevan 8-9 senttiä auki ja lähtevänsä laittamaan kaiken valmiiksi ponnistusta varten. Minä olin vain ihan sekaisin, että ei tämä voi olla totta, ei mun omat supistukset voi riittää! En voi selvitä tästä ilman oksitosiinia, ei minun kehoni ole ikinä tiennyt mitä tehdä. Tässä kohtaa myös ne tilatut ruoat tulivat ja joku kävi äkkiä hakemassa ne, mutta ruokaraukat jäivät ikkunalaudalle jäähtymään, sillä ponnistusvaihe alkoi.

Kun kätilö sanoi, että nyt saa alkaa ponnistella, musta tuntui vain, että en halua ponnistaa. Olin päässyt hyvään mielentilaan ja paikkaan epiduraalin aikana supistuksiin keskittyessäni ja musta tuntui, että haluan edelleen vain rentoutua. Ponnistusasennoksi valitsin puoli-istuvan, koska se on aiemminkin mun mielestä ollut paras asento. Siinä minä makasin ilokaasumaskia sormet valkoisina puristaen ja aina supistuksen aikana keskityin kehoni tuntemuksiin. Yritin ajatella vauvaa ja ohittaa kivun, pyrin vain tuntemaan lantioni ja vauvan liikkumisen siellä. Visualisoin vauvaa ja kohdunsuuta ja koko synnytyskanavaa ja kuvittelin vauvan liukuvan siellä eteenpäin. Lantioni rentoutui ja kuvitelmani mukaisesti vauva liukui siellä kauniisti eteenpäin. Kestin hyvin tämän vaiheen ja tuntui hyvältä olla ponnistamatta, antaa vauvan tulla itsestään.

Kun vauvan pää oli puoliksi ulkona, alkoi sattua ja panikoin. Aloin huutaa, että vetäkää se ulos, vetäkää se ulos, ja nyt oli pakko ensimmäistä kertaa ponnistaa. Kaksi kertaa ehdin ponnistaa, kun tunsin pään liikkuvan ja alkavan tulla ulos. Kätilö muisti toiveeni vauvan vastaanottamisesta itse, ja kehotti minua nyt laittamaan ilokaasun pois ja ottamaan vauvasta kiinni. Kätilö auttoi minua ylettymään jalkojen väliin ja tunsin käsilläni pään olevan ulkona. Ponnistin vähän lisää ja nappasin vauvan vartalosta kiinni. Aloin vetää käsillä ja ponnistin taas kevyesti ja nostin vauvan ylös. Kätilö oli siinä koko ajan apuna ja tukena, mutta sain itse toiveideni mukaan vetää vauvan ulos ja nostaa ylös vatsan päälle. Ja se oli maailman uskomattomin tunne! Saada tuntea se myös käsien kautta, kun toin tämän uuden elämän maailmaan. Saada itse vetää ulos se pieni ihminen, jota olin toivonut niin monta vuotta ja kasvattanut sisälläni kahdeksan kuukautta. Ei sitä voi edes täydellisesti kuvailla, kuinka hyvältä se tuntui.

Siinä vauvaa nostaessani tuntui ihan käsittämättömältä, että tässä hän nyt on. Että nyt meillä oikeasti on vauva! Vaikka itse vedin vauvan ulos, en pystynyt uskomaan, että tämä vauva oikeasti tuli minusta ulos. Oloni oli aivan äärettömän hämmentynyt, mutta helpottunut ja onnellinen. Klo 22.00 siis syntyi meidän kolmas lapsemme, täydellinen pieni poika.

Toiveideni mukaisesti istukalle annettiin aikaa syntyä ja napanuoralle sykkiä. Ei siis laitettu rutiininomaista oksitosiinia, vaan sain itse odotella ja rauhassa synnyttää istukan. Koko synnytyksen kesto oli sitten lopulta 5 tuntia ja 15 minuuttia, ja tästä ponnistusvaiheeseen meni 8 minuuttia ja jälkeisten syntymiseen 15 minuuttia. Mutta sen vartin jälkeen sitten tosiaan istukka syntyi kauniisti kokonaisena ja heti istukan tullessa ulos supistukset loppuivat ja kipu helpotti aivan suunnattomasti. Aiemmissa synnytyksissä olen kokenut jälkeisvaiheen todella kivuliaana, mutta nyt ilman oksitosiinia se tuntui luonnolliselta. Topias sai leikata napanuoran kuten viimeksikin.

Multa tuli vain 200g vuotoa ja kaikki meni aivan loistavasti. Tikkejä ei tarvinnut ollenkaan, eikä tullut kuin pientä nirhautumaa. Tästä kiitän sitä, että annoin vauvan liukua itsestään ulos, enkä ponnistanut. Ne nirhaumat tulivat nimenomaan siitä, kun pää oli puoliksi ulkona ja kudokset venyivät ja oli pakko ponnistaa.

Synnytyksen jälkeen vauva sai rauhassa olla ihokontaktissa ja me vain ihmeteltiin häntä ja nautittiin. Vauva sai pisteitä 9/10/10. Hän oli mahtavan punainen ja hänellä oli upea tukka, ja me vain ihmeteltiin ja naurettiin ja itkettiin. Vauva tarttui heti Topiasta kovaa sormesta kiinni ja siinä jossain kohtaa sitten päästiin kokemaan se ensi-imetyskin. Vauva löysi hienosti nännin ja hetken päästä alkoi imeä hyvin.

Kun oltiin saatu rauhassa olla ja imettää ja levätä, tehtiin vauvalle sitten mittaukset, ja samalla minä nousin istumaan. Pystyin heti istumaan hyvin siinä sängyn reunalla, vaikka tietenkin olikin aika heikko olo. Vauvalla oli sitten kokoa 49 senttiä ja 3085 grammaa. Päänympärys oli 36 senttiä.

Mittausten jälkeen saatiin iltapalaa ja yritin väkisin syödä, jotta ei heikottaisi, vaikka mikään nälkä siinä ei kyllä ollutkaan. Vähän syötyäni menin käymään suihkussa ja selvisin sielläkin hyvin. Suihkun jälkeen tajusin, että enhän minä saa itse pikkuhousuja jalkaan, kun en ole kuukausiin saanut nostettu jalkoja, enkä nyt voinut istahtaa pukemaan, mutta yritin sitten kuitenkin saada niitä jalkaan ja huomasin, että liitoskivut alkoivat heti helpottaa, sillä sain nyt jo vähän jalkoja nostettua! Seuraavana päivänä jossain kohtaa tajusin, että hei, myös pahoinvointi on poissa.

Suihkusta tullessani minä otin vauvan ja Topias söi loput iltapalasta, ja sitten olikin aika siirtyä pyörätuolissa osastolle. Vauva oli edelleen paitani alla ihokontaktissa ja siinä hän pysyikin vielä pitkään.

Mulle jäi synnytyksestä aivan äärettömän positiivinen fiilis. Ei musta ollutkaan vesisynnyttäjäksi, mutta se ei edes harmita, sillä epiduraali oli selkeästi oikea ratkaisu. Epiduraali auttoi minua rentoutumaan niin, että aukesinkin ihan älyttömän nopeasti, ja ponnistusvaihe oli ihan suoraan unelmista. Koin läpi synnytyksen saavani juuri kaipaamaani tukea ja neuvontaa, ja tämä kolmas synnytys ihan ehdottomasti korvasi kaikki aiemmat huonot kokemukset. Kaikki meni niin hyvin kuin toivoa voi, ja vielä paremmin, sillä en olisi ikinä uskonut, että minun omat supistukseni riittävät synnytykseen, eikä oksitosiinia tarvita. Vielä synnytyksen jälkeenkin ihmettelin, että synnytinkö oikeasti ilman oksitosiinia. Koin tämän synnytyksen ehdottomasti voimaannuttavana ja minusta tuntuu, että kehoni on suorittanut ihmeen. Jo raskaus sai minut arvostamaan kehoani ihan uudella tavalla, mutta synnytyksen jälkeen kehoni ansaitsee palvontaa ja niin paljon suklaata kuin ikinä haluan. Mutta eniten palvontaa ansaitsee kyllä epiduraalin keksijä, sitä ihmistä pitäisi palvoa kuin pakanajumalaa.

 

Kommentit

12 kommenttia
Avatar

Kuvat on kyllä ihan mielettömiä, niin herkkiä ja kauniita ja wau. Ihan eri tavalla pääsee kertomukseen mukaan kun on kuvia liitteenä. Onnea koko perheelle ja ihania hetkiä vauvan kanssa(:.

Avatar

Suuren suuret onnittelut <3 olet huikea nainen ja ihan superrohkea, kun kerrot noin avoimesti ja vielä kuvien kera. <3

Avatar

Äärettömän kauniita kuvia! 😍

Avatar

Kauniita kuvia! Ja sinä näytät kauniilta, mutta tuskaiselta. Lopussa tuo ihana kaikkensa antanut fiilis ja autuas onni… ihanaa että sait kokea synnytyksen voimaannuttavana.
Kurjaa kuulla, että nuorina teitä on kohdeltu niin huonosti, vaikka kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisia.

Avatar

Tajuttoman upeita kuvia. Kylmänväreet menee, kun omasta synnytyksestä on aikaa 8 viikkoa. Huh!

Avatar

Niin kauniita kuvia että ihan itkettää ♥️ Onnea teille! ♥️

Avatar

Vierähti muutama kyynel tässä aamu kahvia juodessa ja tätä lukiessa. Ihanaa, nauttikaa antoisasta vauva vuodesta ♥️

Avatar

Todella hienoja kuvia! Vähän käy kateeksi tuota, että käyriä varten ei tarvitsekaan maata kyljellään sängyllä…

Avatar

Ihanaa että sait hyvän kokemuksen. Kummallista vaan miten erilaisia sääntöjä eri sairaaloissa (Vai eri kätilöillä?!) on! Minä synnytin Lappeenrannassa 2014 enkä todellakaan saanut syödä mitään! Mentiin 13.30 ja synnytin 02:49 ja koko sen ajan kärvistelin ilman syömistä koska ”leikkausriski” ?! Miksi ihmeessä sinä sait syödä koko ajan 😀

Avatar

Paljon onnea koko perheelle!

Hieno kirjoitus ja kauniita kuvia. Ihan liikutuksen kyynel kohosi silmäkulmaan! Onnea!

Avatar

Mieti, että Jyväskylässä ei ole ollenkaan mamahdollista saada ilokaasua😭

Avatar

Aivan mielettömän upeita kuvia! Upeaa, että sait noin kauniin ja hyvän synnyttskokemuksen. Onnellisia hetkiä vauvan kanssa!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä