”POJAT ON POIKII”

Äitinä yksi kamalimmista jutuista, mitä vastaan tulee, on lapsen kiusaaminen. Itsekin kiusaamista kokeneena toivoin aina syvästi, etteivät omat lapseni ikinä joudu kiusaamisen kohteeksi. Onneksi ainakaan vielä ei mitään systemaattista kiusaamista olekaan ilmennyt ja siitä olen tosi kiitollinen! Uskon myös, että ainakin esikoisen kohdalla tämä kieliluokka vaikuttaa positiivisesti ryhmähenkeen ja luokan ilmapiiriin. Kun kieliluokalle pitää erikseen hakea ja vanhemmankin olla eri tavalla valmis auttamaan lapsen opiskelussa, ovat vanhemmat ehkä tavallista luokkaa motivoituneempia ja kiinnostuneempia lasten koulunkäynnistä ja käytöksestä. Usein kun osa ongelmaa on siinä, ettei kiusaajan vanhempi ota ongelmaa todesta.

Yksittäisiä kiusaamiskokemuksia on meidän esikoisen kohdalla kertynyt tähän mennessä kolme. Eri paikoissa, eri tekijöiden toimesta. Ja joka kerta se on tuntunut tosi pahalta.

Ensimmäinen kosketus kiusaamiseen tuli jo päiväkodissa 4 -vuotiaana, kun esikoinen alkoi aamuisin ahdistua vaatteiden valitsemisesta ja miettiä, että voiko hän mennä näissä vaatteissa päiväkotiin. Huolestuin asiasta ja pian selvisi, että ryhmässä oli eräs poika, joka oli ottanut esikoisen silmätikuksi ja kiusasi milloin mistäkin asiasta. Suurin aihe oli vaatteet, joita piti haukkua, vaikka niissä ei mitään vikaa ollut. Päiväkodin henkilökunta otti asian tosi vakavasti, puhuivat pojan vanhempien kanssa, muuttivat istumajärjestystä ja pienryhmäkokoonpanoa, ja asia helpotti sillä. Seuraavana vuonna poika siirtyi täysin eri ryhmään ja tilanne helpotti lopullisesti.

Myös meidän keskimmäinen ensimmäistä kertaa koki kiusaamista, kun eskarissa hänen vaatteilleen oli isommalla porukalla naurettu ja keksitty pilkkanimiä. Siitä tuli tosi paha mieli, ja menin taas heti kertomaan henkilökunnalle. Tämä tilanne on ihan tosi tuore, ja sen jälkimaininkeja vielä seurailen.

Silloin päiväkotivuosina tämä esikoisen kokemus tuntui tosi kamalalta, mutta ei ollutkaan mitään verrattuna siihen, mitä oli edessä kouluikäisenä.

Meidän esikoisemme on todella ujo ja varautunut tyyppi, joka ei valita herkästi. Viimeksi viime viikonloppuna hän törmäsi pulkalla pihallamme kaverinsa kanssa yhteen, enkä minä ollut siinä. Kaverin äiti oli siinä vahtimassa ja esikoisen kaveri itki silmät päästään, kun siinähän sattui tosi kovasti. Meidän esikoinen kuitenkin siirtyi vain sivuun yksin. Myöhemmin sitten selvisi, kun pipo lähti päästä, että siellähän olikin iso verta vuotava haava, joka oli sattunut tosi paljon. Juttelin tästä esikoisen kanssa ja vaikka kaverin äiti on hänelle erittäin tuttu ja jopa läheinen, ei hän uskaltanut kertoa, että häntä sattuu. Kotonakin, jos jokin itkettää, hän menee omaan huoneeseensa, eikä hae lohtua muista.

Tämä alustus ehkä selittää osittain seuraavaa. Viime keväänä selvisi, että syksyllä koulussa kaksi isompaa poikaa oli välitunnilla väkisin vetänyt meidän esikoisemme pihalla olevan rakennuksen taakse, jossa he ottivat hänen piponsa, repivät hiuksista, löivät ja potkivat. Ei tarpeeksi jättämään jälkiä (luojan kiitos), mutta tarpeeksi pelästyttääkseen pienen ekaluokkalaisen. Esikoinen meni heti kertomaan välituntivalvojalle, joka löysi pojat ja esikoinen sanoi, että saivat ilmeisesti jälki-istuntoa.

Tämä kuvailemani tapahtumahan on ihan selvästi PAHOINPITELY. Ja vaikka pojat saivat siitä seuraamuksia, KUKAAN ei vaivautunut kertomaan meille vanhemmille, eikä edes luokanopettajalle! Kyseessä oli ilmeisesti sijainen, kun informaatio ei ole liikkunut, mutta täysin käsittämätöntä on se, että vararehtoria asian kanssa lähestyessäni hän tuntui sivuuttavan asian täysin. Esikoinen ei osannut enää sanoa, koska tämä oli tapahtunut, kun tapahtuma saattoi olla jo vaikka syyskuussa, mutta vararehtori oli tarkistanut kuulemma vain joulukuun tiedot ja sanoi, että ei ole tällaisesta mitään tietoa, asia käsitelty. Normaalistihan en olisi ikinä jättänyt tätä tähän, mutta kärsin juuri hyperemeesistä ja olin sairaalahoidossa, eikä minulla ollut yksinkertaisesti voimia lähteä taistelemaan tahon kanssa, joka ei selvästikään ollut erityisen kiinnostunut asiasta. Jouduin soittamaan todella tiukan puhelun alkuun, että sain hänet edes tutkimaan vähän asiaa.

Onneksi kuitenkin luokanopettaja ja terveydenhoitaja ottivat asian vakavasti ja kumpikin puhui esikoisen kanssa ja hänelle jäi parempi mieli.

Lokakuussa sitten esikoinen joutui kolmatta kertaa kiusaamisen kohteeksi, ja taas kiusaajina oli kaksi poikaa. Esikoinen oli kaverinsa kanssa lähdössä pyöräillen harrastukseen, kun hän odotti pihalla kaveria ja paikalle tuli kaksi poikaa. Esikoinen vain pyöräili pikkuhiljaa pitkin pihaa, kun pojat tarttuivat kiinni hänestä, eivätkä päästäneet häntä pyynnöistä ja itkusta huolimatta pois. Esikoinen yritti soittaa minulle, mutta en kuullut puhelinta, kun yritin juuri rauhoitella huutavaa vauvaa. Tästä minulla on ihan hirveä olo ja tunnen vieläkin kamalaa syyllisyyttä… Aina ollaan kehotettu soittamaan äidille tai isille, jos tulee joku hätä, ja sitten äiti ei vastaa, kun on oikea hätä ja toinen on täysin lohduton.

Lopulta tilanne päättyi siihen, että pojat varastivat esikoisen pyörän ja päästivät tytön menemään. Hän juoksi paniikissa kotiin ja tuli kertomaan tapahtuneesta. Minulla oli onneksi kaveri kylässä, joten lykkäsin vauvan hänen syliinsä ja lähdin juoksemaan ulos. Pojat olivat kuitenkin jo kadonneet. Käytiin tilannetta läpi, lohdutin esikoista ja aloin kysellä naapurin pojalta näiden toisten poikien nimiä, kun hän oli aiemmin ollut myös pihalla ja tunsi heidät. Pihan lasten avulla sain poikien nimet selville. Pienen kiertelyn jälkeen varastettu pyörä löytyi heitettynä takametsikön lampeen.

Pienen salapoliisityön avulla löysin poikien tiedot. Valitettavasti juuri siinä kohtaa vauva joutui ensimmäistä kertaa sairaalaan ja jouduin jättämään taas asian odottamaan, mutta raskausajan kiusaustapauksesta viisastuneena en odottanut yhtään pidempään kuin oli pakko, ja viikon päästä laitoin vauvan suojaan kantoliinaan ja lähdin koputtelemaan. Molempien poikien vanhemmat löytyivät, enkä erittele tätä nyt yhtään sen enempää, mutta onneksi kummallakin pojalla oli tässä tapauksessa selkeästi hyvät ja välittävät vanhemmat, jotka lupasivat puuttua käytökseen. Pojat yrittivät kyllä laistaa vastuustaan, mutta en antanut periksi, ja esikoinenkin tuli mukaan tunnistamaan heidät.

Tämän tapahtuman jälkeen esikoinen on alkanut pelätä ulkona liikkumista ja hän selkeästi jännittää poikien seuraa. Eikä ihme, kun jo kolme kertaa hän on joutunut poikien kiusaamaksi. Miten ne ovatkin aina poikia, jotka häntä kiusaavat? Tai no niin, tiedän kyllä.

Tämän pyörätapauksen jälkeen eräs ohikulkija kiteytti ongelman tahtomattaan, kun tähän aitoon huoleen vastasi vain ”no pojat on poikia”. Niin. Ja tuolla asenteella tämä yhteiskunta kasvattaa juuri tällaista käytöstä. Pienet pojat ovat usein näihin ongelmiin syyttömiä, kuten ovat monesti vanhemmatkin. Meidän koko yhteiskunta on täynnä tuota ”pojat on poikia” -asennetta, joka tarttuu lapsiin helposti, vaikka kotona sitä ei kannateta. Poikien ajatellaan olevan rasavillejä, joten tätä vanhaa stereotypiaa käytetään tekosyynä huonolle käytökselle. VIHAAN tätä sanontaa. Pojat ei ole poikia, vaan poikien tulee olla ihan yhtä lailla vastuussa teoistaan kuin tyttöjenkin. Jos ihmisten ensimmäinen reaktio lapsen koskemattomuuden loukkaamiseen on ”pojat on poikia”, on tässä maailmassa jotain pahasti vialla.

Kun 2o13 saimme kuulla, että meille tulee poika, minua pelotti ihan hirveästi juuri siksi, että kokemukseni pojista olivat suurilta osin tällaisia, enkä tiennyt, miten pieniä poikia kasvatetaan. Olin nuori. Pian kuitenkin ymmärsin, että poikia kasvatetaan tismalleen samalla tavalla kuin tyttöjä, sillä erilaisella kasvatuksella juuri nämä ongelmat syntyvät. Yhdenkään sukupuolen ei kuulu saada mitään erityiskohtelua ja rajojen venyttämistä, vaan kaikille tulee opettaa samat säännöt ja arvot. Niin niistä pojista kasvatetaan tulevia miehiä, eikä poikia, joiden käytökselle pitää aina keksiä tekosyitä.

Toivon koko sydämestäni, ettei kumpikaan lapsemme enää ikinä joudu kiusaamisen uhriksi. Aion jatkossa olla entistä tarkkaavaisempi ja jos kiusaamista ilmenee, voitte uskoa, että pidän huolta lasteni oikeuksista kuin savannin rajuin leijonaemo.

Kommentit

7 kommenttia
Avatar

Piditte puhuttelun?!?

Avatar

Hyvä kirjoitus! Itse pojhtinut sitä että miten suhtautua ja miten toimia jos lapseni olisi kiusaaja? Se tuntuisi varmaan yhtä kamalalta kun jos lapseni olisi kiusattu…

Avatar

Kiusaamisen määritteleminen ei ole ihan helppoa. Onko yksittäinen teko kiusaamista? Mannerheimin lastensuojeluliitto on nettisivuillaan määritellyt kiusaamisen seuraavasti https://www.mll.fi/ammattilaisille/kouluille-ja-oppilaitoksille/kiusaamisen-ehkaiseminen/mita-kiusaaminen-on/

Pitää muistaa, että myös tytöt kiusaavat. On myös mielestäni väsyttävän stereotyyppistä ajatella, että kiusaajilla on jotkut tietynlaiset vanhemmat tai kasvatus.

Myös aikuiset kiusaavat. Kiusaamisen dynamiikka on työpaikoilla hyvin samanlainen kuin lapsilla koulun pihalla.
Vaikket millään tahtoisi, myös sinun lapsesi voi joskus olla kiusaaja.

Avatar

Tiedän niin tuon tunteen..meidän 5vuotiasta oli lyöty hoidossa mahaan..isännän kans mentii hoitoon seuraavana päivänä pitämään puhuttelu sille pojalle,sen äiti ei ollu tietoonen koko asiasta ku ei ollu päiväkodis kerrottu..ei oltaasi varmaa mullekkaa kerrottu mut edeltävänä päivänä hain saran hoidosta ja juttelin kuntoutusohjaajalle ku sara tuli itkien mun luo et ”ville”löi häntä mahaan..ei oo enää onneks mitää sattunu

Avatar

Kyllä sydäntä särkee kun ajattelee miten ilkeitä lapset on nykyään niin pieninä jo.. ja moni vanhempi vaan vähättelee asioita. Lapsen pitäisi saada olla lapsi ja kasvaa turvassa ilman pelkoa ulos menolle tai pukeutua kuten haluaa! Voikun jokainen joskus miettisi miltä itsestä tuntuisi olla kiusattu.. 😔😔

Avatar

Tosi ikäviä juttuja teidän pieni koululainen joutunut jo kokemaan..
Koulukiusaamisessa edelleen järkyttää, kuinka asiaa vähätellään. Jos työpaikalla joku vietäisiin väkisin eri huoneeseen ja lyötäisiin, potkittaisiin ja vedettäisiin hiuksista. Olisi kyse pahoinpitelystä ja asiastan nostettaisiin syyte. Koulussa tapahtuva väkivalta on ”vain” kiusaamista.
Tosi surullista että lapset joutuvat kestämään väkivaltaa koulussaan, aikuisia ei työkaverit kesken työpäivän vedä turpaan. 🙄

Avatar

Niin ikävä kuulla :/ mutta onneksi puhut asiasta! Tuo asia ’ahdistaa’ itseä tulevana äitinä sekä myös opettajana. En voi käsittää joidenkin lasten käytöstä, se on todella harmillista mihin suuntaan se on menossa.. mutta ihanaa kun te välitätte ettekö jätä asiaa sikseen!

Vastaa käyttäjälle Muumimamma Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä