YSTÄVÄT JA KAVERIPORUKKA – YKSI JÄÄ AINA ULOS

Ystävät ovat viime aikoina olleet mielessäni paljon. Mulla on paljon kavereita ja kourallinen läheisempiä ystäviä. Silti tunnen usein olevani yksinäinen. Se johtuu osittain siitä, että kiireisen arjen keskellä on vaikea löytää aikaa yhteydenpitoon ja ystävien tapaamiseen, ja suurin osa ystävistäni on samassa elämäntilanteessa, joten he ovat aivan yhtä kiireisiä. Sitten kun ystäviä näkee, tuntuu kuitenkin aina siltä, kun mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Ja siitä erottaakin oikean ystävän, kun voidaan aina jatkaa siitä, mihin jäätiin.

ystävät

Mulla on eniten sellaisia irtokarkkiystäviä, eli erilaisia tyyppejä, jotka eivät juurikaan tunne toisiaan sen enempää kuin esimerkiksi meidän hääjärjestelyjemme kautta ollaan treffattu. Elämäni aikana on kuitenkin ollut myös monia kaveriporukoita, mutta en ole ikinä ollut siinä minkään kaveriporukan tiiveimmässä ringissä. Ja se on saanut usein olon tuntumaan tosi hyljeksityltä.

Ystävät ovat eri asia kuin porukkaan kuuluminen

Luin tänään Huonon Äidin jutun otsikolla ”En koskaan kuulu joukkoon” ja kolahti muuten kovaa. Mulla on nimittäin paljon ihan samoja fiiliksiä ollut vuosikausia! Ihan lapsuudesta asti olen aina tuntenut olevani vähän ulkopuolinen. Futisjoukkueessa mulla oli kavereita, mutta en koskaan ollut siinä sisäpiirissä, joka hengasi treenien ulkopuolella ja joilla oli ne omat jutut. Olen ihan älyttömän usein tutustuttanut toisiinsa ystäviäni, jotka eivät entuudestaan tunteneet toisiaan, ja sitten nämä ystävät alkavat hengata vain kahdestaan ja minä putoan pois. Lukiossa meillä oli kolmen kaverin läheinen kaveriporukka, mutta pian tuli ensimmäinen kesä ja minä olinkin koko ajan töissä, kun toiset vain juhlivat, ja nopeasti jäin taas kolmanneksi pyöräksi.

Myöhemmin ammattikorkeakoulussa opiskellessa koin saavani paljon ystäviä, mutta ikinä en sitten jotenkin osannut kai tutustua kehenkään tarpeeksi hyvin, että olisin päässyt siihen tiiviiseen porukkaan mukaan. Eräässä isossa vapaa-ajan kaveriporukassa olen aina ollut vähän ulkopuolinen, mukana kyllä kaikissa isoissa jutuissa, mutta ei pyydetä pienemmän porukan juttuihin.

Minulla on ystäviä, mutta en kelpaa porukkaan. Mitä vikaa minussa on?

Olen monesti miettinyt, että mitäköhän vikaa minussa on. Että miksi en osaa ystävystyä. Vaikka sitten kuitenkin minulla on läheisiä ystäviä, joiden kanssa myös olen tästä puhunut ja ei minussa kuulemma mitään vikaa ole, vaan olen hyvä, lojaali ja rakastava ystävä. Olenkin alkanut miettiä, että kun olen vähän tällainen introvertti ja välillä hermostuksissani lauon tyhmiä juttuja, niin ehkä vaan isommassa porukassa en sitten erotu edukseni. Kenties olen parhaillani vain kahden kesken.

Ja kyse ei todellakaan ole siitä, että minulla ei olisi ystäviä. Mutta ystävät ja tiivis porukka on tosi eri asioita. Molemmat tärkeitä omalla tavallaan. Olen todella kiitollinen kaikista ystävistäni, eikä porukkaan kuulumisen kaipuu yhtään vähennä sitä kiitollisuutta. Mutta kaveriporukat on vaan niin mahtavia, kun miettii kaikkia juhlia, illanviettoja ja yhteisiä reissuja. Mutta mitä isompi kaveriporukka, sitä herkemmin se jakautuu siihen sisäpiiriin ja koko porukkaan.

Kuulun useampaan erilaiseen kaveriporukkaan, isoon ja pieneen. Mutta yhdessäkään porukassa en ole se keskeinen tyyppi, jonka kanssa halutaan viettää aikaa myös pienemmällä porukalla tavaten. Tiedän, että nuorempana olen tehnyt hölmöjä juttuja ja sillä karkottanut ystäviä, mutta nyt näin aikuisena en kyllä koe itse mitenkään aktiivisesti karkottavani ketään.

Pilaanko itse mahdollisuuteni päästä mukaan porukkaan?

Mä usein yritän miettiä, että ehkä mulla on vielä edessä se porukkavaihe. Että joskus vielä oon vaikka sellaisessa työpaikassa, että me kaikki tullaan loistavasti juttuun ja meistä tulee oikeasti ystäviä. Ja koska vietetään niin paljon aikaa yhdessä töissä, tuntuu se porukassa oleminen luontevalta ja pidetään omia pikkujouluja, varataan juhannukseksi joku mökki, käydään reissussa ja pidetään leffailtoja. Mutta mitä jos mulle tulisi tällainen tilaisuus vastaan, mutta jään taas porukan ulkopuolelle? Koska oon ensin liian hiljainen. Sitten avaudun liikaa ja liian nopeasti. Puhun toisten päälle, kun mun aivot käy vähän hitaalla. Pilaanko mä itse aina nämä mahdollisuudet?

Olen vuosia salaa haaveillut, että voisin väkisin tutustuttaa kaikki rakkaat ystäväni toisiinsa ja heillä heti synkkaisi ja me muodostaisimme oman tiiviin kaveriporukkamme. Ja enää en olisi se, joka jää jutuista ulos, vaan kaikki kutsuttaisiin kaikkeen. Eikö olisi aika hienoa? Ja mahdotonta. Meidän häistämme minä nautin ihan hirveästi, kun sain viettää aikaa ystävieni kanssa JA olla porukassa, enkä voinut jäädä porukan ulkopuolelle, koska olin morsian, eli tärkeä.

Ystävät ovat minulle äärettömän tärkeitä

Minä rakastan kaikkia ystäviäni ja kaveriporukoitani. Enkä ole kellekään katkera tai halua antaa sellaista kuvaa, että en arvosta ystäviäni, kun avaudun tällaisesta aiheesta. Tuo aiemmin linkkaamani Huonon Äidin postaus vaan herätti ajattelemaan tätä asiaa lisää ja halusin antaa aiheelle kasvot, koska varmasti moni muukin kamppailee saman asian kanssa. Yksinäisyys on tosi iso ongelma, ja voit olla yksinäinen, vaikka sinulla olisikin ystäviä. Lisäksi moni muukin on varmasti joskus jäänyt porukan ulkopuolelle ja joutunut miettimään, että mitä vikaa minussa on. Mutta olen melko varma, ettei meissä ole mitään vikaa. Joskus nämä asiat vain menevät näin.

Lue lisää

Ajatuksia ystävistä

 

Kommentit

6 kommenttia
Avatar

Aivan sama juttu itellä päitsi että parikymppisenä äitinä kavereilla ei ole lapsia joten saa jatkuvasti kuulla vähättelyä siitä että olen vain kotiäiti ja kuinka mun elämä on tosi tylsää… Kavereiden puute vaikuttaa todella moneen asiaan elämässä. Ei babyshowereita (ja silti mulle kannetaan kaunaa kun ei pääse kummiksi) tulevat häät joskus tulevaisuudessa ressaa koska tilanne on niin paha etten saa mistään kaasoa enkä saa polttareita. Ainut ihminen jonka seurassa viihdyn ja joka viettää aikaa seurassani on mieheni ja kavereita en ole nähnyt vuoteen. Joka ikinen yö ennen nukahtamista tämä romahtaa hartioille ja alan itkemään… Olen koko ikäni yrittänyt ja yrittänyt mutta seurassani liikkuminen on edelleen noloa kotipaikkakunnallani koska minua on kiusattu koulussa ja edelleen jos haluan käydä kotipaikkakunnallani kuulen huutelua esim siitä kuinka minun pitäisi kuolla ja lapseni myös…
Onneksi minulla on perhe en tiedä miten muuten selviäisin

Avatar

Meille on myös viihdeteollisuudesta syötetty sellaista kuvaa, että jossain muualla elämä olisi kuin Frendeissä tai kaikilla sellainen ystäväporukka kuin Sinkkuelämän Manhattanilla. Tuskinpa vain juuri kellään tai heilläkään.

Vähän sama illuusio parhaasta kaverista elää niissä nuorten kirjoissa, joita eteenkin tutöille kirjoitetaan. Ei minulla koskaan koulussa ollut parasta kaveria, enkä minä koskaan ollut kenenkään paras kaveri! Vasta myöhemmin ymmärsin, että oikeasti aika harvalla sellaista oli. Sen puuttuminen vain nolotti tavallaan kaikkia. Meille kun heti päiväkotiin tao kouluun mennessä luvataan, että ”sieltä saat sitten jusia kavereita” ja myös vähän paineistaen velvoitetaan niitä kavereita itselleen löytämään.

Mulle oma äiti ja siskot ovat tiiviisti arjessa mukana joka päivä. Heitä ei laske ”kaveriporukaksi”, mutta heidän kanssaan olen varmaan tiiviimmin päivittäin tekemisissä.
Myös työkaverit ovat niitä, joiden kanssa vietetään arjessa paljon aikaa, joskus ystävyatyyään oikein syvästikin, mutta kaikkien tosi erilaisten kanssa jaetaan arkea ja tullaan juttuun. Ei olla ”tiivis ystäväporukka”, mutta oikeasti välillä varmaan tiedetään toistemme asiat paremmin kuin moni ”oikea” ystävä.

Sitä on niin monenlaista. Elokuvat ja televisiosarjat eivät ole totta, joten niihin ei kannata elämäänsä ainakaan verrata.

Avatar

Voi Emilia mä niin samaistun tähän ja monet itkutkin on itketty.. Oon myös miettiny että olenko teininä tehnyt niin paljon tyhmää vai enkö vaan osaa pitää kavereihin yhteyttä? Harmittaa niin paljon myös se että peruskoulusta ei ole enää ketään ystäviä ja suurin osa oli sillonkin poikia. Pakko myöntää, että mä en kuulu mihinkään isoon kaveriporukkaan. Ja se kyllä harmittaa. Mutta olen todella onnellinen niistä muutamasta ystävästä.

Avatar

Siis ihan kuin olisit mun omasta elämästä kirjoittanut!
Mulla on aina ollut ystäviä, vähintään se yksi. Mutta samaten kuten sulla, mulla ei oikeastaan koskaan ole ollut sellaista tiivistä kaveriporukkaa, jonka kanssa tehdä ”porukalla tehtäviä” juttuja yhdessä. Ja oon täysin samaa mieltä siinä, että se luo yksinäisyyden tunnetta, sekä fiiliksen, ettei kelpaa.
Ihminen kaipaa sekä ystäviä, että kaveriporukoita ja toisen puuttuminen tuntuu luovan yksinäisyyden tunnetta.

Avatar

Hei, ei tähän asiaa liittyen, mutta tiedätkö että fobiasta (sinun kohdalla tämä ötökkäfobia, en muista virallista nimeä) on mahdollisuus työstää ja jopa päästä eroon?
Itselläni on ollut akrofobia (korkeatpaikat) jota lähdin työstämään ammattilaisen kanssa, asiaa työstettäessä selvisi että itse korkeita paikkoja enemmän pelkäsin putoamista ja tämän hallitsemiseen löydettiin keinot ja sain edettyä rakkaaksi muodostuneessa harrastuksessa jota tämä kammo suuresti haittasi.

Erilaisia fobioita on tuhottomasti ja usein ne tuovat ”haasteita” elämään. Mietinkin, että jos sinulla olisi kiinnostusta lähteä työstämään fobiaasi, Turun seudulta varmasti löytyisi ammattilainen jonka kanssa voisit asiaa työstää (itselläni se oli psykoterapeutti) ja toisit kokemukset/prosessit blogissa esiin. Uskoisin että koskettaisi tosi monia joilla on fobioita ja antaisi ehkä sysäyksen/”voimia” lähteä prosessoimaan asiaa. Mietihän tätä.. 😊 itse en ainakaan hirveästi tiennyt fobioiden työstämisestä, ja luulen että tilanne on monilla sama. Ilmeisesti televisiosta on tullut joku ko. aiheeseen liittyvä ohjelma, mutta itselläni se on mennyt täysin ohi.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä