operaatio äiti - Banneri

Aloitan synnytyskertomukseni kertomalla hieman taustaa loppu-ajan raskaudesta. 

Rv 33+5 Neuvolassa huomattiin kohonnut verenpaine. (117/95) 1.10.2012

Rv 34+5 Olin tarkastuksessa Naistenklinikan äitiyspolilla ja verenpaineeni oli noussut huimasti. (144/105) Minulle aloitettiin verenpainelääkitys ja sain seuraavalla viikolla muutaman ajan, joissa tarkasteltaisiin tilannetta. 8.10.2012

Rv 36+1 Tehtiin paino-arvio 3006g. Arvojen puolesta tilanne vaikutti huolestuttavalta ja minulle oli kehittymässä raskausmyrkytys. Lääkäri olisi halunnut ottaa osastolle, mutta päästi kotiin, koska pissassa ei ollut proteiineja. Hän vannotti tulemaan heti takaisin, jos niitä alkaisi kertymään. 18.10.2012

Rv 36+2 Kirjauduin Naistenklinikan päivystykseen, koska aamulla proteiini oli pamahtanut plussalle. Vauva näytti voivan hyvin, mutta jouduin osastolle. 

Osastolla söin paljon verenpainelääkkeitä ja vauvan tilaa seurattiin koko ajan. Monista lääkkeistä huolimatta paineet kohosivat entisestään. (173/121) Päänsärky, joka paineiden noususta tuli, oli jäätävä eikä hellittänyt millään. Silmissäni alkoi näkymään erilaisia valo-oireita ja raskausmyrkytykseen tyypillisiä ötököitä vilahteli näkökentässä. Olin huolissani omasta ja vauvani terveydestä, mutta asialle ei kuitenkaan haluttu tehdä mitään. Sairastan I-tyypin diabetesta ja oli kuulemma iso riski, ettei lapsen keuhkot olisi vielä tarpeeksi kehittyneet. 19.10.2012

Rv 36+4 Proteiini oli lisääntynyt huimaa vauhtia ja oireet pahenivat entisestään. Makoilin sängyllä lukemassa, kun hoitaja pamahti sisään ja ilmoitti, että käynnistys aloitetaan heti. Lääkäri tuli sisälle ja selitti mitä nyt tapahtuisi.

Kello 15:00 sain ensimmäisen Cytotec-murun suoraan kohdunsuulle. Kohdunsuu oli sormelle auki ja kaulaa jäljellä 2cm. Vauva ei ollut kiinnittynyt. Mitään ei tapahtunut ja seuraava murunen laitettiin kello 19:00. Illalla käyrälle piirtyi muutamia supistuksia, jotka tunsin kevyesti. Ne kuitenkin hiipuivat nopeasti ja mieheni lähti kotiin. Kävin nukkumaan, jotta jaksaisin seuraavana päivänä paremmin. Yöllä rupesikin supistelemaan ja tunsin ne unen läpi. Ne eivät olleet kuitenkaan kovia, koska sain nukutuksi aamuun saakka. 21.10.2012

Rv 36+5 Kello 8:00 menin lääkärinhuoneeseen, jossa he aikoivat yrittää käynnistämistä ballonkin avulla. (Vesipallo, joka mekaanisesti ärsyttää kohdunsuuta. Kun pallo tulee ulos; kohdunsuu on automaattisesti auki 4cm.) Ballonkin laittaminen jännitti todella paljon ja se myös sattui ihan kamalasti. Koko juttu epäonnistui, koska kohdunsuun tienoilta ryöpsähti noin 300ml verta joka paikkaan. Jouduin tarkkailuun muutamaksi tunniksi ja tällöin alkoi supistelemaan hyvällä tahdilla. Kuumavesipullo helpotti kipuja. 

Kello 11:00 lääkäri halusi yrittää ballonkin laittoa uudelleen. Paikalla oli kaksi lääkäriä ja laitto onnistui tällä kertaa hyvin. Supistuksia tuli epäsäännöllisesti.

Pääsin omaan huoneeseeni ja makoilin sängylläni, kun kello 13:00 tunsin outoa pulputusta alhaalla. Nousin ylös ja huomasin, että housuni kastuivat pikkuhiljaa ja ilmassa leijui makeahko tuoksu. Lapsivesi. Papereihin merkattiin ”Spontaani lapsiveden meno, säännölliset supistukset klo 13”. Vettä ryöpsähteli vähän väliä seuraavien tuntien aikana ja jouduin vaihtamaan housut ainakin sata kertaa. 

Kello 15:00 kävin vessassa ja huomasin paperiin jääneen verta ja paksua limaa. Limatulppa irtoili.

Kello 16:00 kävin jälleen vessassa ja nykäisin varovaisesti ballonkin letkua (joka oli teipattu sisäreiteeni ja oli rasittavan tuntuinen). Ballonki irtosi helposti ja sisätutkimuksessa ilmeni, että olen 4cm auki ja kohdunkaula on kadonnut kokonaan. Supistukset pahenivat koko ajan ja sain lääkepiikin niitä lievittämään. Kipu ei hellittänyt sen avulla ja suihkukin auttoi tasan sen aikaa, kun siellä olin.

Papereihin on merkattu, että kirjauduin saliin kello 19:29. Ei muutoksia kohdunsuulla. Supistukset olivat jo todella tuskaisia ja yritin selvitä niistä ilokaasun avulla. Tiukkaa teki ja kyyneleet valuivat silmistäni. Pyysin epiduraalia ja sain sen noin kello 20.30. Hetken päästä helpotti kokonaan. Kivun tilalle tuli kamala vapina ja järjetön kutina. Valitettavasti myös supistukset laantuivat. Tilanne ei halunnut edetä mihinkään ja päivittelin kuulumisiani facebookiin koko synnytyksen ajan.

Kello 22:00 tarkistettiin tilanne ja ei muutoksia. Kätilö vilautti sanan sektio, jos synnytys jatkuisi samalla kaavalla. Nousin kehoituksesta keinutuoliin, jotta supistukset voimistuisivat. Oksitosiinia laitettiin tulemaan tipasta 25ml/h ja pian sitä nostettiin 35ml/h. Supistuksia piirtyi tiuhaan ja aloin hengittelemään ilokaasua, ettei uutta epiduraalia tarvitsisi laittaa. Oikealla hetkellä hengittäminen vei kipupiikit pois. Tippaa nostettiin taas 45ml/h. 

Naapurihuoneissa kuului muutaman kerran parkaisuja, kun joku pieni vauva pääsi maailmaan. Itselleni iski tuskastunut ja harmistunut olo. Milloin olisi meidän vuoro? 22.10.2012

Rv 36+6 Kello 01:00 tarkastettiin jälleen kerran tilanne ja ei muutoksia vieläkään. Lääkäri tuli antamaan epiduraalin, jotta voisin välillä nukkua. Tippaa nostettiin taas 60ml/h.

Kello 01:30 iski selittämätön tunne, että jokin olisi pielessä. Mukana synnytyksessä oli mieheni lisäksi äitini, joka oli lupautunut tarkkailemaan käyriä. Kysyin vähän väliä äidiltäni, että onko kaikki hyvin. Äitini käski nukkua ja rentoutua, mutta jokin häiritsi silti mieltäni. Hetken päästä ovi kolahti ja kätilö tuli huoneseen. Hän ilmoitti seurailevansa sydänääniä hetken aikaa. Huomasin, että supistusten kohdilla äänissä oli laskuja ja vaihtelevuus muutenkin vähentynyt. 

Kätilö käski yhtäkkiä kääntymään kyljelleni ja hetken päästä uudelleen. Tämä toistui monta kertaa. Pian paikalle tuli myös lääkäri, joka esitteli itsensä. Huomasin, että kyseessä oli sama lääkäri äitiyspolilta, joka olisi halunnut minut osastolle jo aikaisemmin. Kohdunsuun tilanne oli 5cm ja lääkäri oli huolissaan. Hän sanoi ottavansa muutaman näytteen vauvan päästä. Huoneeseen tuli paljon ihmisiä, joista jokainen lähti yksitellen juoksemaan näytteitä eteenpäin. Lääkärikin lähti huoneesta ja sanoi palaavansa tulosten kanssa muutaman minuutin päästä.

Kello 01:43 kätilö pamahti vauhdilla huoneeseen sänky mukanaan ja sillä hetkellä tajusin, että se on menoa nyt. Minua rauhoiteltiin, että kiire ei ole, mutta siirtyessäni hitaasti sängyltä toiselle, kätilö kiskaisi minut vauhdikkaasti siihen. Mentiin tuhatta ja sataa enkä tajunnut mistään mitään. Sekunneissa makasinkin jo leikkauspöydällä ja ympärilläni hääri miljoona ihmistä. Minua itketti. En tajunnut yhtään mitä tapahtuu. Mieheni saapui saliin ja puudutusaineet laitettiin. Anestesialääkäri kokeili kylmällä paperilla, että puudutus vaikuttaa ja selitti, että en tuntisi kipua vaan enemmän kuin joku pesisi pyykkiä mahani sisällä. Leikkaus alkoi kello 02:03. Tunsin selkeästi ilman kipua kaiken mitä mahani sisällä tapahtui. Se tunne oli todella outo.

Huomasin, kun vauvaa alettiin nostamaan ulos. Kello 2:07 kuului spontaani rääkäisy ja purskahdin itkuun. Pieni poika syntyi mitoissa 3630g ja 49cm. Pisteet 7/8/9. Ensimmäiset 10 minuuttia vauva tarvitsi happea, muuten kaikki oli hyvin.

Poikaa vilautettiin minulle ja sain hieman silittää poskesta, kunnes hänet vietiin jo pois luotani. Mieheni lähti mukaan ja jäin yksin saliin ommeltavaksi. Lääkettä pumpattiin isot määrät ja päässäni pyöri aikalailla. Vähän väliä kyselin ”mikä tuo ääni on”, koska olin varma kuolevani seuraavaksi. Jossakin vaiheessa nukahdin.

Heräsin heräämöstä siihen, kun verenpainemittari puristi kättäni. Hoitajat kävivät vähän väliä painelemassa kohtuani ja nukahtelin koko ajan. Mies ja äitini tulivat katsomaan minua ja itkin kamalasti. En voinut käsittää, että en päässyt vauvani luokse.

Muutaman tunnin päästä siirryin osastolle. Nukahdin uudelleen ja heräsin seuraavan kerran joskus aamulla. En tiennyt missä mieheni oli tai mitä nyt tapahtuisi. Hoitaja tuli paikalle ja kyselin puhelintani. Löysin sen ja soitin miehelleni muutaman kerran turhaan. Päivittelin välissä kuulumisia facebookkiin ja olin hämilläni koko tilanteesta. Kaikki onnittelivat minua vauvasta, mutta ainoa ajatukseni oli; ”mikä vauva?”.

Minut revittiin pystyyn joskus yhdeksän aikaan ja muuta en voi sanoa kuin YÖK HYI AUTS. Mieheni tuli takaisin sairaalalle puoleen päivään mennessä ja koko ajan kyselin vauvani perään. Mietin vain milloin poika tuodaan luokseni. En silloin tajunnut, että menisi pitkä aika kun saisin hänet itselleni. 

Olin väsynyt ja voimani olivat poissa leikkauksen takia. Jaksoin vasta myöhään illalla lähteä katsomaan vauvaa. Paikalle saapuessani häpesin, etten tunnistanut mikä vauvoista oli poikani. Katsoin pientä suloista nyyttiä enkä tuntenut mitään. En saanut poikaa syliini, en saanut imettää enkä syöttää. Siinä olin ja seurasin, kun muut hoitivat häntä. Muut hoitivat.. minun lastani. 23.10.2012

Mieheni joutui tekemään vielä töitä, joten seuraavat päivät olin yksin osastolla. En kehdannut mennä katsomaan poikaa, koska koin olevani tiellä. Illat istuimme siellä ja mieheni vaihtoi muutaman kerran vaipan. Itse en halunnut tehdä sitä, koska koin olevani huono kaikkien niiden hoitajien rinnalla. Syöttää emme saaneet, koska pojan verensokerit olivat alhaiset ja maito täytyi saada menemään. Pienellä oli sokeritippa päässä ja nenämahaletku nenässä. 

Tilanne ei parantunut. Sokeria meni tipan kautta ja poika ei syönyt. Muissakin arvoissa oli häikkää. Tuskastuin makaamaan osastolla yksin tunteideni kanssa ja halusin kotiin. Tulehdusarvot olivat hieman nousseet, mutta tämä oli normaalia leikkauksen jälkeen. Haava parani hyvin, vaikka sängystä nouseminen oli hirveintä mitä tiedän. Joka kerta, kun väänsin itseäni pystyyn olin varma, että repeän.

Perjantaina lähdin kotiin ja poika siirrettiin ambulanssilla Kättärille keskosten osastolle. Kotona iski se kamala tunne tajuntaan. Kaikki ne vauvantavarat, tyhjä sänky ja pienet vaatteet. Kurkkuani kuristi ja nieleskelin kyyneleitä. Vaihdettuani vaatteet lähdimme pojan luokse. Perillä saimme kuulla ohjeita ja kuulumisia. Vauvalle oli tehty pieni toimenpide osastolla; kielijänne oli leikattu. Se oli ollut jäykkä ja vaikeuttanut ilmeisesti syömistä. Tuntui taas pahalta. Eikö tällaiset asiat kuuluisi kysyä vanhemmilta ensin? Koin, että minut oli taas sivuutettu.

Illan päätyttyä jouduin kävelemään yli kilometrin vain kolme päivää vanhan haavani kanssa pysäkille; TUSKAA. Bussissa istuminenkaan ei ollut kovin herkkua. Kesken matkan rinnoissani tuntui kamala pakottava tunne ja olisin halunnut juosta kotiin rintapumpun luokse. Maito alkoi nousemaan ja sitä tulikin sitten kunnolla. 26.10.2012

Kättäri oli mukavampi paikka. Siellä vauvalle sai pukea omat vaatteet ja hoidot suoritti vanhemmat.  Pääsin ekaa kertaa syöttämään ja pukemaan poikaa. Vaippaa en uskaltanut vieläkään vaihtaa. Myös imettäminen aloitettiin osastolla. Koin sen sujuvan hyvin niin kauan, kunnes innokkaat hoitajat tulivat tunkemaan käsiään ja neuvojaan väliin. Koko ajan nipisteltiin pojan poskia, paranneltiin asentoa ja tuijotettiin silmä kovana. Minua hermostutti –> poika hermostui ja sai itkukohtauksia. Oli muutenkin tarpeeksi vaikeaa opettaa pullolle tottunutta vauvaa rinnalle.

Yhtenä päivänä saavuimme osastolle ja menimme pojan huoneeseen. Ette usko, kuinka kamala järkytys oli, kun vauvan sänky oli tyhjä. Teki mieli huutaa, mutta oli lamaantunut. Kauhusta kankeana menin toimistoon kysymään lastani. Hänet oli kuitenkin siirretty toiseen huoneeseen, koska naamalle oli tullut näppylöitä. Eristäminen oli vain varotoimenpide, vaikka ne vaikuttivat hormoninäpyiltä. Eristyshuoneen takia saimme luvan sunnuntaina jäädä yöksi osastolle, jos haluaisimme. Maanantaina olisi edessä kotiutus.

Elämä tuntui jo askeleen helpommalta. Pystyin hymyilemään, kun hoitajat vitsailivat vauvan muhkeista poskista. Moni tuli katsomaan poikaa, koska oli kuulemma ihanaa nähdä välillä pulleita pyöreitä vauvoja. Moni sillä osastolla oleva vauva oli ainakin puolet pienempi. Bili-arvot kohosivat hieman, mutta meidät kotiutettiin silti. Nenämahaletkukin otettiin pois, vaikka sitä kautta edelleen meni osa maidosta. Osastolla poika sai luovutettua äidinmaitoa omani lisäksi. Aloin stressaamaan riittäisikö maitoni kotona vai pitääkö käydä heti hankkimassa korviketta.

Poika kotiutettiin. Saavuimme kotiin ja oli jotenkin epätodellinen olo. Laskin vauvan äitiyspakkauksen laatikkoon nukkumaan ja mietin miten tässä pitäisi olla. Ei tuntunut erikoiselta. Ei tuntunut miltään. Nyt se oli kotona. Öö… 29.10.2012

Koko kokemus oli todella rankka. En saanut vauvaa rinnalleni synnytyksen jäljeen, vaan poika vietiin pois luotani. Makasin osastolla ja kaipasin kipeästi hänen luokseen. Mietin sydäntä kuristaen, että kaipaako poika yhtä paljon äitiään kuin minä häntä? Olinko tahtomattani hylännyt lapseni tärkeimmällä hetkellä? En saanut mitään tunteita heräämään tuota outoa otusta kohtaan ja pelkäsin kamalasti. Mietin, että onko tuo oikeasti minun vauvani. En tiedä miten ikinä selviän siitä kamalasta ajatuksesta, että pieni lapseni vaan vietiin pois luotani. Olimme kuitenkin 8 kuukautta olleet yhdessä. Sydäntä riistää muistella kaikkia niitä piikityksiäkin ja hoitoja mitä toinen joutui kestämään. Mahtoi olla rankka ja kurja alku elämälle…

Tunsin itseni huonoksi. En ollut kestänyt loppuun saakka, vaan lapseni joutui syntymään aikaisemmin. En ollut tehnyt tarpeeksi töitä diabetekseni eteen ja nyt pieni poikani kärsi sokeriensa vuoksi. En edes onnistunut imettämisessä, koska en osannut pitää päätäni ja häätää ihmisiä häirtisemästä. Poika kieltäytyi totaalisesti rinnasta nopeasti ja jouduin pumppaamaan maidon hänelle. Mietin usein, että jos olisin elänyt ”ennen vanhaan”, ei lapseni olisi selvinnyt. En olisi pystynyt häntä synnyttämään saatika sitten ruokkimaan. Se masentaa.

Jälkeenpäin sain kuulla, että poika oli vääränlaisessa tarjonnassa. Avonainen lakitarjonta tarkoittaa sitä, että lapsi on raivotarjonnassa, mutta hieman väärässä asennossa eikä pääse laskeutumaan. Poika oli jäänyt jumiin ja hänellä todettiin ahdinkotila.

Minulle ei jäänyt pelkoa synnytykseen tai fyysisiin kipuihin. Sektiohaava parani viikossa ja kipukin loppui uskomattoman pian. Pahinta oli se henkinen taakka. Se, että jouduin miettimään tulenko koskaan rakastamaan lastani. Se syö ihmistä. Itsensä syyttäminen ja rankaiseminen tilanteesta, joka on vain liian uskomaton, että sitä tulisi koskaan tajuamaan kunnolla.

Nyt rakastan poikaani. Rakastan maailmassa eniten! Jossakin vaiheessa kaikki lähti helpottumaan ja tajusin kuka siinä sylissäni oikein on. Se on oma poikani, jota olen kantanut 8 pitkää kuukautta lähellä sydäntäni. 

En koskaan tule kestämään sitä, että yhteisen elämämme alku meni niinkuin meni. En koskaan selviä siitä, että en ollut rakkaimpani luona tämän ensihetkinä. Olen ikuisesti katkera siitä, etten saanut tuntea sitä, kun vauva nostetaan ensimmäistä kertaa syleilyysi.

En kokenut räjähtävää rakkautta, vaan koin hitaasti syttyvän kiintymyksen. Kiintymyksen, joka muuttui ajan kanssa rakkaudeksi. Mutta rakkautta sekin on. Ja siitä olen kiitollinen.

Kaikki ei mennyt niinkuin suunnittelin. Mutta elämässä on otettava vastaan se mitä tarjotaan. Sain kuitenkin terveen ja elävän pienen pojan. Se on tärkeintä. Nyt ja aina.

Kommentit (61)

[…] säga! Barnkläder och utflykter, men också livets allvarligare delar. Läste ett gammal inlägg, hennes första förlossningsberättelse, och även om det var mycket som skilde våra förlossningar (prematur/övertid, snitt/vaginal […]

Tarinasi oli melkein kuin omani. Tyttäreni syntyi rv 32+5, keskosena. Itse sairastan myös 1-tyypin diabetestä ja tunteesi ovat hyvin samanlaisia kuin omani tyttäreni synnyttyä. Me elimme sairaalaelämää 2,5kk synnytyksen jälkeen, kunnes pääsimme kotiin vihdoin. Imettää itse en koskaan saanut. Mutta nyt meidän kanssamme asustaa 2,5v reipas, terve ja iloinen tyttö! Blogisi on ihana, tykästyin heti ja jään kyllä mielelläni seuraamaan! Oma blogini, http://projektinavaimo.blogspot.com/ on eräänlainen lifestyleblogi, tule ihmeessä kurkistamaan! 🙂

Kiitos kommentista!

Tuun kurkkimaan sun linkkiä 🙂

Kaikki nuo huonouden tunteet ovat kovin tuttuja itsellenikin oman poikani syntymän ajoilta. Oma esikoispoika syntyi keskosena rv 31+5 kun lapsi vedet hulahti yhtäkkiä lattialle. Poitsu vietti kuukauden sairaalassa ja myöskin kaikenlaisissa piuhoissa kiinni ja testattavana. 🙁 Nyt poika on 2,5v tavallinen iloinen taapero, eikä keskosuudesta jäänyt merkkiäkään. Kuitenkin tätä sinun tekstiäsi lukiessa nousi kyyneleet silmiin kun omat tuntemukset olivat tuolloin niin samanlaisia. Ei lapsen rankasta alusta taida itse koskaan täysin toipua vaikka aikaakin kuluu. On se vaan niin epäreilu ja järkyttävä lähtötilanne tuoreelle äidille. 🙁 Toivottavasti kaikki on teidän perheessä mennyt nyt rankan alun jälkeen hyvin. 🙂

Kiitos kun jaoit oman tarinan! 🙂

Meille kuuluu hyvää.. onneksi 🙂

Heips. Mullakin synnytys käynnistettiin, mutta synnytys pysähtyi ollessani salissa. En auennut 5cm enempää ja vaadin sektioita, sillä omat voimani olivat loppu. Sain sen pienen taistelun jälkeen ja jos totta puhutaan, ottaisin uudelleen sektion, jos tulisin raskaaksi. Olin 2h heräämössä, en nukkunut kun vasta yöllä. Sain pojan osastolla heti rinnalleni ja yöt poika oli toimistossa. Halusin HETI tehdä kaiken itse ja kävellä sekä nostella. Mulle tuli sektion jälkeen järkyttävä päänsärky, jolloin kätilöt juottivat mulle pepsiä (hyi!) ja syöttivät kofeiinitabletteja. Kaikesta huolimatta olen enemmän kuin tyytyväinen sektioon. Liikunta auttoi parantumiseen, mm. Kävely koiran kanssa. Paljon tsemii elämäänne 🙂

Sektio oli fyysisesti kyllä hyvä kokemus 🙂

Itselläni vähän samanmoisia kokemuksia. 1dm, esikoiseni syntyi rask.myrkytyksen (onneksi lievä, vain pre-eklampsiaksi luettava mut kuiteskin) pääteeksi käynnistysyrityksen jälkeen sektiolla. Itselleni aina oli tärkeää että saisin alatiesynnytyksen, jotenkin koin että en ole synnyttänyt lastani mikäli en saa alateitse häntä synnyttää. SYnnytys eteni suht hyvin, mutta pysähtyi totaalisesti 8cm:n. Sen vuoksi tuli sitten sektio. Poikani onneksi piti sokerinsa eikä joutunut vvo:lle tippaan sun muihin, sain pitää hänet vierihoidossa kun pääsin itse osastolle, mutta jotenkin edelleen (poika 3,5v) tunnen, että aikainen vuorovaikutus hänen kanssaan ei onnistunut kuin olisin tahtonut. Kotiin kun pääsimme, minulle tuli tunne että ”tuotako nyt pitäisi hoitaa?” Eikä niitä ihmeellisiä äidinrakkaus-tunteita herännyt heti. Myös minulla kesti hieman ennenkuin rakastuin lapseeni, rakastan häntä tänään enemmän kuin mitään <3 Kuopukseni syntyi 10,5kk sitten, hänen rask.aikanaan olin vakaasti päättänyt että minuahan ei sitten sektoida ellei ole hengestä kyse. Synnytys käynnistettiin rv 39+0 ja tällä kertaa se eteni hyvin, täysinauki-tilanteeseen. Tyttäreni oli kuitenkin liian korkealla, (myös hän ja poikani olivat avotarjonnassa…) eikä laskeutunut tarpeeksi nopeasti. Mikronäytteet päästä näyttivät ahdinkotilaa ja lääkäri jo julisti kiireellisen sektion. Itkin että eieieieieieeeeeeiiiii…pyysin että yrittäisivät imukupilla. Onnekseni takapäivystäjänä oli erittäin kokenut erikoislääkäri, joka suostui yrittämään kuppia. Kolme-neljä vetoyritystä ja veren lentäminen sai itseni epäilemään koko yritystä ja melkein jo sanoin että leikatkaa…mutta sitten pieni tuli <3 ja huusi <3 voi sitä onnen ja ilon määrää kun sain tyttäreni syliini heti synnytyshuoneessa. Järjellä ajateltuna on aivan naurettavaa että ei pidä sektiosynnytystä samana kuin alatie, mutta henkisesti…ei sitä ei pysty sanomaan. Itselläni on poikani synnytyksestä henkinen trauma, kuin ”joku olisi vain ottanut vauvan pois ja antanut syliin et tässä se nyt on”. Tyttäreni synnytyksestä on aivan toinen fiilis. Hänkin piti sokerinsa ja pääsi vierihoitoon, koen täysin erilaista kiintymystä ja vuorovaikutusta hänen kanssaan kuin mitä poikani kanssa :/ Onneksi rakkaus kuitenkin molempia kohtaan on täysin samanlaista, enkä rakasta tytärtäni jotenkin enemmän kuin poikaani. Toivottavasti seuraava mahdollinen synnytyksesi etenee niin että sinulle ei jäisi vastaavaa traumaa <3 Tsemiä <3

Kiitos kun jaoit tarinasi <3

Kaikille niille, jotka ihmettelee räjähtävän rakastumisen puuttumista… Siitä ei missään nimessä kannata potea huonoa omatuntoa! Luulen, että se on elokuvien syytä, että monet odottaa tuota kokemusta, ja pettyy kun sitä ei tulekaan. Onneksi olin itse kuullut etukäteen, että rakkaus syttyy usein vähitellen vauvaan tutustuessa, joten osasin siihen varautua.
Raskas kokemus on sinulla ollut! Itsekin sain raskausmyrkytyksen, mutta raskaus oli jo täysiaikainen ja synnytys meni ihan hyvin, joten en voi kuvitellakaan, miltä sinusta on tuntunut.

Olet varmana oikeassa tuossa rakkaus asiassa!!

tuli kyllä itku 🙁 tuli ihan Nuutin syntymä mieleen.. tosin synnytin, mutta poika vietiin välittömästi pois mun luota.. kaikki ihmiset Nuutin isää myöden lähti pojan perässä tehon puolelle jäin vaan siihen sängylle yksin ihmettelemään, kunnes lääkäri tuli ompelemaan. Ekat päivät poika tuntu jotenki vieraalta kun muut vaan hoisi ja ”määräs” mitä tehdä ja tuntu että oon vika joka sai edes pitää poikaa sylissä 🙁 imettääkään en saanut ekoina päivinä 🙁 ja ketäs muuta tästä kaikesta sitä syyttääkkään kun itteensä.. Monesti oon meinannu kirjottaa tästä aiheesta, mutta en vaan pysty.. en siis oo toipunut tästä vieläkään

Kurjaa kuulla :C

Kirjoitat, kun olet valmis♡ Zemppiä!!

Tääläkin tuli kyyneleet kun tämän luin. Oot kyllä vahva ja onneksi kaikki loppujenlopuksi hyvin <3

onko mahollista kuulla aviomiehen kokemukset ja mietteet?

Lupaan kysyä ja suostutella!

Luin tätä kyyneleet silmissä. Ikävää että teidän ensihetket oli tälläisiä ja uusi ihana tuore äiti joutui kamppailemaan tuollaisten asioiden kanssa 🙁 Toivon sydämeni pohjasta että seuraava synnytys olisi toisenlainen kokemus <3

Kiitos ♡

Kiitos, kun jaoit synnytyskertomuksesi! Mielenkiintoista lukea, kun itse valmistautuu ensimmäiseen synnytykseen.

Kiitos kommentistasi 🙂

Kertomuksesi herätti kyllä tunteet pintaan… Itsellä hätäsektio viiden kuukauden takaa. Synnytys käynnistyi 31+6 viikoilla yllättävän lapsivedenmenon vuoksi ja vauvan sydän äänteen laskun (alimmillaan 36) vuoksi hätäsektio. Vauva vietiin suoraan teholle, joten en häntä nähnyt heti lainkaan. Ainoastaan pienen, heikon itkun kuulin. Pienen Ihmeen sai tuoda kotiin sairaalasta kotiin viiden viikon hoidon jälkeen.

Voi kuulostaa tosi rankalta 🙁

On se rankkaa oikeasti kokea kaikki tuo läpi. Vaan sen kokenut voi ymmärtää.

Apua, kun koskettava! <3 Mä täällä kyynelehdin…
Kamala, mitä ootkaan joutunut kokemaan! Oot kyllä tosi tsemppari!

<3

Älä kyynelehdi <3 🙂 Kiitos!

Eksyin tänne lueskelemaan.. Aivan hirvittäviä asioita olet joutunut kokemaan 🙁 Itselleni tehtiin vuonna 2008 suunniteltu sektio, poika oli ihan terve ja sain olla hänen kanssaan heti kun vain itse kykenin. Eli en todellakaan voi sanoa, että tietäisin mitä olet käynyt läpi. Mutta tuo rakkauden tunne.. Mietin, että johtuiko omat tunteenikin vain sektiosta. Ihmettelin silloin, kun en kokenut sitä räjähtävää rakkautta vauvaa kohtaan. Se vain hiipi pikkuhiljaa sydämeen kuin varkain ja on nyt jotain niin voimakasta, ettei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Olin raskauden alkuajasta lähtien pojan kanssa yksin, joten meillä on todella vahva ”napanuora” 🙂 <3
Kaikkea hyvää sinun ja perheesi elämään <3

Kiitos paljoN!!

Voihan se olla, että se sektio on hankalempi ymmärtää ja sitten tajuta, että on tullutkin äidiksi tai jotakin.

<3 Mulla tuli itku. Itse hyvän synnytyksen kokeneena ei osaa kuvitella tuota tilannetta ja omat murheet (yksinäisyys) sairaalassa tuntuu nyt niin pieneltä. Mutta jos asiassa haluaa valoisan puolen nähdä, niin sinä sait kuitenkin luotua terveen elävän lapsen, asiat vois olla huonomminkin. Iloa teidän arkeen!

Jokaisen murheet on isoja, vaikka ne toisten rinnalla pieniltä tuntuiskin.

Kiitos kommentista! 🙂

Samanlaisia tunteita oli mullakin kun esikoinen kerkesi vuorokauden olla kanssani ja sitten hänet vietiinkin jo lastenosastolle. Hänellä myös oli matalat verensokerit ja sitten jokin tulehdus (peräisin synnytyskanavasta, koska ponnistusvaihe oli niin pitkä..)… Eli ehkä kauheinta nähdä oma lapsensa tipoissa ja letkuissa eikä pysty tekemään itse mitään. Se oli MAAILMANLOPPU aluksi. Itkin vain osastolla sen toisen vuorokauden. Olin ihan hukassa. Päässäni vain jyskytti ajatus, että tämä on kaikki minun syytäni. Eikä minua kukaan osannut siellä auttaa. Eikä kukaan edes yrittänyt. Yksin mietin pääni puhki. Vaikka asiat oli poikani kohdalla aika hyvin. Ettei mitään hengenhätää kuitenkaan. Ymmärrän hyvin miksi sulle tuli masennusta 🙂 jo tuo miten synnytyksesi meni. Ettei kaikki mennyt niinkuin piti ja sinua ei otettu huomioon niin kuin olisi pitänyt! Rutinoitunut hoitohenkilökunta. Mutta mikään ei ollut sinun vikaasi! 🙂

Kiitos Satu, että jaoit oman kokemuksen!

Mä nyt vastaan tähän, tosin myöhässä 😀 Mulla melkeinpä samanalainen tarina kuin Punttimammalla mutta heti synnytyksen jälkeen poikani vietiin lastenosastolle hengityskoneeseen, kun ei kunnolla pitkän ponnistusvaiheen takia hengittänyt. Oli siellä n. kolme tuntia ja ne tunnit olivat koko elämäni pisimmät ! Mä jään haarat levälle tikattavaksi, miettien että mitä just tapahtu ? Sain pojan takasin mutta parin päivän päästä jouduin viemään sen lastenosastolle kohonneiden tulehdusarvojen takia. Aleksi oli siellä kolme päivää ja sitten pääsi takaisin osastolle kanssani, sairaalassa oltiin siis kuusi (antibioottien takia) päivää jolloin vihdoin päästiin kotiin <3 Itkin joka ilta osastolla kun en saanut poikaa viereeni :/ Kävin lastenosastolla muutaman kerran päivässä imettämässä, vaihtamassa vaatteet ja vaipan..

Tosi surullinen tarina ja itkuhan mullekkin tuli 🙁 <3

Kiitos kommentista ja oman kokemuksen jakamisesta!

Todella sykähdyttävä tarina 🙂 melkee tuli kyynel. :/ onneksi kumminki kaikki meni loppujen lopuks hyvin. 🙂

Onneksi meni 🙂

Kiva kirjoitus 🙂 mulla oli samanlaiset fiilikset esikoisen syntymän jälkeen, vuonna 2008. Sektion takia ei saanut vauvaa heti syliin ja vauva tuntui vieraalta. mutta rakkaus syttyi nopeasti, Aati-poika on nyt reipas nelivuotias!
Pikkuveljensä syntyi 2010, sektiolla hänkin. Äidinrakkaus oli jo valmiiksi olemassa, jolloin kiintymys oli heti helppoa 🙂 Pojilla on ikäeroa 1.5v 🙂
Imetyskin lähti silloin hyvin käyntiin ja imetin esikoista melkein vuoden 🙂

Mukavaa kesää!

Kiitos kommentista 🙂 Ja mukavaa kesää!

Kun lukee sun tarinaas niin kyllä pääsin helpolla omasta myrkytyksestä ja käynnistyksestä, vaikka sekin tuntui silloin tosi raskaalta kestää ja synnytys oli vaikea. Oot vahva nainen! 🙂 Mulla toi myrkytystila oli koko vikan kolmanneksen päällä vailla tota proteiinia mikä nous sitten lopussa pahimmillaan +4 kun jouduin osastolle, porskutin joka päivä yli 150/100 paineilla ja juoksin sairaalassa harvasenpäivä. Itkin sitä oloa kokoajan. Oli todella turhauttavaa, ahdistavaa ja karsea olo! Olin kun astmanen turvonnu mursu. Turvotusta oli +-10kg joka ilta :S Jotenkin osaan saimaistua sun tunteisiin ainakin ton myrkytyksen ja käynnistyksen osalta, mut sit taas tavallaan en koska oot kokenut niin paljon enemmän. Pakko vaan ihailla sun kestämistäs ja rohkeutta, tuli sympatiaitku enkä pystynyt lukee koko kertomusta loppuun! Topi on ihana poika <3 T.Kati

Varmaan sullakin ollut rankkaa, ei oo helppoa toi raskausmyrkytys :/

Ja kiitos kommentista! 🙂

Täällä kans meinas kyyneleet nousta silmiin tätä lukiessa <3 Meillä myös meinattiin käynnistää synnytys rv 38 raskausmyrkytysepäilyn takia, mutta oireet pysyi kuitenkin kurissa niin odoteltiin sinne rv 41 kun synnytys käynnistyi itsestään. Imetys meillä ei meinannut millään onnistua, maito nousi kolmantena päivänä synnytyksestä ja sairaalassa AINA oli joku kyttäämässä vieressä ja tunkemassa omia käsiään sinne väliin. Maidontulo loppui hirmu aikaisin (tyttö vasta 4,5kk) ja se oli ajoittain aika rankkaa itelleni :s Nyt oon sinut asian kanssa ja Helmi kasvaa hyvin ihan korvikkeellakin 🙂

http://mommyslittlelady.blogspot.com/

Kiitos kommentista ja linkistä 🙂

Tuun kurkkimaan sun blogia!

Eikö edes synnytystä voi hoitaa ilman facebookkia?

Mitähän se sua risoo mitä mä teen synnytyksen aikana? Mun synnytys oli alkuun pitkä ja mitään ei tapahtunut. Ihan samahan se on miten mä viihdytin itseäni.

Päivittelin kuulumisia erääseen tiiviiseen mammaryhmään ja oli ihanaa jakaa tärkeää hetkeä muiden kanssa, niinkun moni muukin teki 🙂

Mä en osaa sanoa mitään lohduttavaa. ♥ Onneksi sulla on kuitenkin nyt oma poika, joka on terve!

Se on tärkeintä!

Ja kiitos, kun jätit kommentin 🙂

Rankkaa ollut sitten siellä 🙁

Itse en ole käynyt puhumassa missään vielä. En tiedä pitäisikö….

Tää on melkeen ku mun näppikseltä… sillä erotuksella et poikani synty 36+1 hätäsektiolla istukan irtoamisen vuoksi… Äkilliset vatsakivut vei tarkastukseen josta juostiin leikkaussaliin… Noi jälituntemukset sai kyyneleet silmiin.. tiedän noi tunteet niin tasan tarkkaan! poika oli 8 päivää keskolassa… itse kotiuduin kolmantea päivänä sektiosta… tyhjä koti ja tyhjä kohtu… kävin aikuispsykalla asioista puhumassa ja vieläkään (1v7kk) myöhemmin en ole asian kanssa sujut… Pojan menettäminen oli vähästä kiinni jonka vuoksi olen erittäin ylisuojeleva tätä meidän pikkukolmosta kohtaan… Lisäksi pojalle tuli syntyessä molemminpuoleinen ilmarinta ja jonku infektion se sai… keuhkot ei toiminu niinku piti ja letkuissa ja painehapessa raukka oli siellä pienessä kopissa…

Hui, kuulostaa pelottavan tutulta!!
Meidänkin poika tuli maailmaan kiireellisellä sektiolla ja joutui teholle sokeritippaan ja lisähapelle. Sitä syötettiin nenämahaletkulla ja imetyksen suhteen kokemukset ovat hyvinkin samanlaiset, kuin sinulla.

Juu, meillä on nyt oikein pirtsakka 5-kuukautinen, joka tekee kovasti hampaita ja aiheuttaa äiskälle harmaita hiuksia. Syksyllä alkaa pikkukakkosen vääntämällä vääntäminen (meille lapset tulee hedelmöityshoitojen kautta, jos tulee). Oma sektioarpi on jo hyvässä kunnossa ja tänään ultrassakin tilanne näytti hyvältä. 🙂

Olen huomannut että aika usein sektion kokeneillaon samantapaiset ajatukset…

Voiko poika nykyään kuitenkin hyvin ja molemmat toivuitte leikkauksesta?

Silmät kostu ja kyyneleitä alkoi tulemaan tätä tekstiä lukiessa! <3

Voi itku tuli täälläkin tekstiä lukiessa. Olet tosi urhea ja lapsellesi maailman paras äiti. Sitä ei vähennä yhtään nuo alkumetrien vaikeudet. Niistä selviäminen osoittaa vaan hurjaa voimaa sekä sinussa että pikkuisessa! Teitä ei tule elämä lannistamaan! Iso halaus täältä, pientä poikaa odotellaan viikolla 22 <3

Voi kiitos sanoistasi! :’)

Ja onnea pienen pojan odotukseen!!

Mä en nyt tarkkaa muista mitä kirjotin mutta koitetaan 😀 musta se kipu leikkauksen jälkeen kun ne tuli painelemaan mahaa niin… :/ ja sit kun oma lapsi joutui 1vrk (lyhyt aika tiedän) teholle, niin on jälkeenpäin miettinyt et miltä mun lapsesta on tuntunut kun vieraat ihmiset hoitaa. Missä on äiti? missä on isä? Toki hän on ollu pieni eikä ymmärrä asiaa niin mutta silti :/

Pidän peukkuja, että saisitte toisen pikkuisen ja kaikki sujuisi hyvin!

Juu ei se mitään 😀 Olihan se rankkaa henkisesti, kun en saanut ”synnyttää”. Nyt kuuluu oikein hyvää. Lapsi on terve ja vauva kuume hiipii kovasti takaraivoon 😀 ehkä meillä ensvuonna on sitten jo seuraava käärö :’) toivotaan ainakin 🙂 ja plussatuulia sinne myös 🙂

Joo anteeks kauheesti , kännykällä tulee sählättyä helposti..

Sektio on sullekin ollut ilmeisesti rankka paikka 🙁 ?

Miltä tällä hetkellä tuntuu?

Joku oli laittanut tähän kommentin mutta poistin sen vahingossa mun nakkisormilla 🙁 Jos joku tunnistaa laittaneensa niin laitatko uudelleen?

Meinas tulla itku 🙁 Pelkään yli kaiken sektiota ja tämmoisten lukeminen saa kylmät väreet iholle. On sullaki ollut jaksamista. Onneks nyt Topilla on kaikki hyvin ja hän on jo niin iso.

Vastaa käyttäjälle Pyykkivuoren Prinsessa Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Anette - Operaatio Äiti.

Anette - Operaatio Äiti.

Lauttasaarelaisen perheen elämää ja arjen kiemuroita höystettynä lastenvaatteilla sekä lukemattomilla kuvilla. Blogi sisältää paljon pohdintaa sekä realistisen katsauksen perheen arkeen.

Äiti -90. Isi -96. Poika 10/12. Tyttö 11/15. Tyttö 12/17. Poika 02/21. + 🐕🐕🐰🐰🐹

Arkisto

X