operaatio äiti - Banneri


Tulee ilta ja vihdoin jokainen pieni varvas lojuu kippurassa turvassa lämpimän peiton alla. Tasainen hengitys on kuulunut jo tovin aikaa makuuhuoneesta. Rauha on maassa ja koko pitkän päivän viihdyttämisen, metelin ja tarpeisiin vastaamisen jälkeen on hetki omaa aikaa ennen sänkyyn kuolleena kaatumista. Nyt olisi vihdoin mahdollisuus viikata pyykkejä, kirjoittaa viikon postaukset valmiiksi, jatkaa kirjaprojektia, jumpata ja paketoida posteja. Vai olisiko? Seuraavat tunnit voisi käyttää omiin juttuihinsa tai sitten viettää ne sen rakkaan kumppanin kanssa.

Siispä sen sijaan, että helpottaisit loputonta tehtävälistaasi, laitat hyvää ruokaa leffailtaa varten. Lautaset on pöydässä, ruoka höyryää lämpimästi ja istahdat niin kiinni toisen kroppaan, että on vaikea liikkua. Leffailta voi alkaa. Ensisävelet pärähtävät ruudulle, mutta sitten niitä säestää se tuttu parkaisu makuuhuoneesta. Yllätys! Jokaikinen kerta sama juttu. Mikä ihmeen antenni noissa lapsissa on, kun niiden läheisyyskaipuu värähtää aina äidin saadessa sitä omaa kivaa aikaa?

Pieni lapsi venyttää parisuhteen huoltamisen äärimmilleen. Se ei missään nimessä ole lapsen vika, koska lapsilla vain on suuremmat tarpeet ja vanhemman tehtävä on niihin vastata. Sitä tarvitaan läheisyyttä, nähdään pahoja unia ja tehdään kipeitä hampaita. Elämä on yhtä uuden oppimista, pelkojen hallintaa ja tunteiden kirjoa. Siinä aamusta iltaan kahden lapsen asioiden perässä juostessa unohtuu oman itsensä lisäksi se, että talossa saattaa olla myös yksi aikuinen henkilö, joka on läheisyyden tarpeessa.

Halit, pusut ja spontaanit huomionosoitukset hukkuvat väsymyksen alle. Joskus iltaisin edes käden nostaminen silittääkseen toisen poskea tuntuu ylitsepääsemättömän työläältä.   Silmät lupsuvat pahemman kerran ja suulle tarkoitettu pusu eksyy nenänpäähän. Moni lapsihan tekee pitkään öistä rikkonaisia. Toiset itkee enemmän, toiset höseltää ja osa vanhemmista vain vahtii sitä lapsen unta varmuuden vuoksi. Tuntuu, että aito kunnon yö on vain muiston häivä menneisyydestä.

Monen ihmisen taloudessa on monen ihmisen lailla monta erilaista persoonaa. On kiltti ja empaattinen, mutta kovapäinen tilanvaltaaja. Löytyy spontaani ja hellä, mutta sähläävä ärripurri. Tunteikas ja läheinen, mutta tempperamenttinen kitisijä. Ja sitten olen minä; rauhallinen ja sisimmiltäni herkkä, mutta jukuripäinen päällepäsmäri. Nämä neljä persoonaa höystettynä haukkuherkällä koiralla on melkoinen joukkio. Päivistä ei lopu vilinä eikä vältytä yhteentörmäyksiltä. Hermot kiristyvät ja tulee kiukuteltua toisilleen turhasta.

Äiti sitä, äiti tätä, äiti tota. Byää, nyyh, ääh. Makaroniraivot lattialla. Kiukuissaan heitetty lelu. Haluamista, vaatimista ja jankkaamista aamusta iltaan. Tässä tuli vasta yhden lapsen meteli. Sitten on se loputon itku, kitinä, muriseminen ja kirkuminen. Meidän talossa ei aina kuule mitä toisella on sanottavaa ja harvoin edes omaa ääntään. Niin sitä sitten puristuu metelin aiheuttamasta ahdistuksesta nurkkaan ja jossain vaiheessa korotetaan ääntä. Ei saisi ei, mutta koitapas nyt sitten itse kestää joka puolelta tulevaa painetta paremmin. Ne on niitä vanhemmuuden ei niin hienoja hetkiä, kun huomaa näyttäneensä lapsilleen juuri huonoa esimerkkiä.

Pikkulapsiarki ei ole mitään unelmapullaa, jossa kaikki hymyilee kestohymyä ja nauraa hersyen päivästä toiseen. Tämä arki, jota me eletään on oikeastaan ihan kamalan raskasta. Rakasta, mutta raskasta. Pienten lasten vanhemmat kuormittuu ihan hirveästi jokainen, vaikka kaikki eivät sitä ääneen sanokaan.

Kuormat on vaikeita asioita käsitellä, koska melkein jokainen yrittää ylittää jaksokykynsä. Sitä unohtaa hetkessä, että tiimi on parempi kuin soolo. Kumppanista tulee herkästi se arjen vihollinen, jota voi taas syyttää tiskaamattomista tiskeistä tai unohtuneista aikatauluista. Sen sijaan, että iskettäisiin peput toisiaan vasten ja tehtäisiin niitä kodin askareita yhdessä, keskitytään määkimään toisilleen tekemättömistä duuneista. Valitetaan, ruikutetaan ja kirotaan. Muistatko sinä milloin kiitit puolisoasi viimeksi jostakin ihan arkisesta?

Joka puolella toitotetaan, että sitä ei saisi erota ensimmäisen kolmen vuoden aikana. Tällä kolmella vuodella tarkoitetaan lapsen ikää. Ja tottahan se tavallaan on.. myönnän sen ihan suoraan. Meillä on ollut enemmän ja vähemmän vaikeaa nyt viimeisen vuoden aikana. Tulee helppoja hetkiä ja niitä tosi pahoja hetkiä, jolloin on viittä vaille valmis pakkaamaan laukut. Tulee päiviä, jollon kaikki tuntuu turhalta ja päiviä, jolloin itkee tyynyä vasten yksinäisyyttään. Mutta silti jokin luotu side syvällä saa pitämään kovasti kiinni siihen asti, että taas helpottaa.

Sitä se parisuhde on ja eläminen toisen persoonan kanssa; ainaista vuoristorataa. Eikä se ole huonommuuden merkki, että pusut osuu nenälle ja joskus korottaa ääntään. Se on kuulkaa naiset ja miehet ihmisyyttä. Aitoa karua faktaa, joka pitää ymmärtää. Pääpointti piileekin siinä, että osaako antaa toiselle anteeksi sen väsymyksen ja paineen aiheuttaman virhekäyttäytymisen.

Mutta onhan se joo vaikeaa.. niin pirun vaikeaa. Kaksi ihmistä rakastaa toisiaan niin, että sattuu, mutta arki tallaa ne kengänpohjaansa. Vastoinkäymiset luo tahtomattaan lisää vastoinkäymisiä. Elämässä pärjääminen on välillä yks hemmetin selviytymistarina.

Kommentit (24)

Samankaltaisia ajatuksia pyörii omassa päässä kun tätä lapsiperhearkea pyörittää ja itse uskon että noi on täysin normaaleja tuntemuksia useilla meistä 🙂 Zemppiä kaikille äideille!

Tuttua huttua ajalta kun esikoinen ja keskimmäinen olivat pieniä. Onneksi se helpottaa kun lapset kasvavat ? Hieno ja rohkea kirjoitus. Tsemppiä!

Itse olen elänyt masentuneen alkoholistin kanssa vauva-arkea. Ei ollut mahdollisuutta edes niihin leffailtayrityksiin mistään pusuista nyt puhumattakaan. Lapsen kun/jos sai nukkumaan niin joko mies oli edelleen baarissa, tai tullut pöhnässä kotiin ja sammunut samantien. En siis ihan kevyin perusteluin häipynyt tästä suhteesta kun reilu vuoden olin yrittänyt hoitaa molempia, oma jaksaminen oli jo niin äärirajoilla että en tiedä missä nyt olisin jos vielä sitkeästi yrittäisin.

Kohtaloita on niin monenlaisia, ja joissain perheissä meidänkin ongelmia vakavampia juttuja. Niinpä en pysty suhtautumaan kovin ymmärtäväisesti siihen että erotaan ”normaalista” suhteesta vain siksi että on elämässä pikkulapsiaika. Kyllä sitä ehtii taas keskenäänkin olla vielä pitkään. Jos perhe on edes jollain tasolla yhteen hiileen puhaltava tiimi.

Jokaisella on omat murheensa kannattevaksi ja jokaiselle se murhe voi tuntua suuremmalta mitä toiselle. Pääasia olisikin vain keskittyä selviämään siitä omasta kriisistään tai sitten, jos ei selviä niin elämästä yleensä 🙂

Jos arki tuntuu raskaalta kahdestaan, kuvittele mitä se olisi yksin. Ei tunnu enää niin raskaalta. Tai jos tuntuu, ehkä tuli valittua väärä ihminen. Parisuhde voi olla vuoristorataakin, mutta meillä pitkässä parisuhteessa persoonat on enemmänkin sekoittunut toisiinsa. Toinen on osa toista. Jossain on menty metsään, jos kumppanin alkaa nähdä ”vihollisena”. Onneksi parisuhdetta voi huoltaa. Tottakai pitää kiittää toista päivittäin ja myös pyytää anteeksi tiuskintaa. Saa puolisolle antaa myös rakentavaa palautetta. Siitähän lapsikin oppii.

Ehdotan, että järjestätte kahdenkeskeistä aikaa. Yleensä siitä on puutetta, kun aletaan harkita laukkujen pakkaamista. Vietättekö säännöllisesti aikaa kahdestaan?

Vietetään toki. Kiitos vinkeistä 🙂

Minusta tämä oli mukavaa luettavaa,
omantunnontuskan sijaan blogisi teksteistä saa ripauksen vertaistukea! 🙂
Arjessa nyt vaan on niitä hetkiä,
kun haluaisi hukuttaa päänsä tyynyn pumpuliin ja leikkiä kuuromykkää.
Me ollaan alusta asti päätetty, että se tekee kuka jaksaa (useimmin minä) ja puolisolle muistetaan kertoa mistä ollaan kiitollisia. Ei kiittääkseen toisen osallisuudesta arkeen, vaan huomioidakseen toisenkin panos..ja se toimii.
Lapsiperheen arkeen mahtuu paljon naurua, hirmuisesti rakkautta..ja sitten niitä hetkiä, kun lapsilla on samaan aikaan känkkäränkkä.. tai vatsatauti. 😀
Niinä päivinä parisuhdetta hoidetaan katsomalla toista sekunnin murto-osa merkitsevästi osoittaakseen, että niissä hetkissä ollaan yhdessä. 🙂
Tsemppiä perheesi arkeen ja aurinkoisia päiviä.
Nimimerkillä ”1v, 2v, 3v ja 7v ipanoiden äiti”

Zemppiä sinnekin ja kiitos kommentista! 🙂

Olipas hyvä teksti! Voin allekirjoittaa joka sanan. -kahden alle 3-vuotiaan äiti

Kiitos 🙂 Zemiä!

En oo ikinä kommentoinut vaikka sun blogia seuraan aktiivisesti. Hieno kirjoitus sinulta jälleen! Tsemppiä ja pitkää pinnaa lapsiarkeen! Itse uskon ja toivon että kaikki helpottaa kun lapset kasvaa isommaksi. 2-vuotiaskin osaa olla ihanan raivostuttavan uhmakas,silti maailman rakkain!?

Kiitos, kun jaksoit kommentoida ♡ Ja kiitos zempeistä! Kyllä se tästä ehkä taas joskus 🙂

Tutunkuuloisia ajatuksia! Just tuokin että puolison alkaa välillä nähdä ”vihollisena” ja huomaa vain kaiken mitä toinen jättää tekemättä, sen sijaan että muistaisi arvostaa niitä miljoonia hyviä asioita… Valitettavan herkästi niitä alkaa pitää itsestäänselvyyksinä. 🙁 Ja toisen huomioiminen ja parisuhdeaika pitkän ja läsnäoloa vaatineen päivän päälle vaatii kyllä jatkuvaa tsemppaamista.

Varmaan monelle tuttuja ajatuksia nämä, zemppiä sinne ♡

Oletko kuullut sanonnan ”Sinun kamala ja raskas arkesi on lapsiesi lapsuus”? Pistää kyllä ajattelemaan onko se oma arjesta valittaminen sittenkään niin tarpeellista.

Tämä on niin totta! Minulla on juliste, jossa tämä lause seisoo kehystettynä keittiön seinällä. Sitä ei tarvitse kun vilkaista, niin muistaa taas seuraavat 12tuntia olla kiukustumatta lapsiin tai puolisoon, muistaa olla valittamatta kenellekään, hoputtamatta tai tiuskimatta. Kaikilla on paljon mukavampaa kun ei tarvitse kiukutella 🙂

Apua tällä ihmisellä ei oo kai omia lapsia! 😀

Vaikee sanoo 😀

Olio jotenkin omituinen kommentti nimettömällä. Tais mennä postauksen ajatus ohi.

Mietin samaa 🙂

Olen kuullut ja mietin sitä päivittäin. Varmasti moni miettii ja muistaa sen; mutta ihmisiä kun ollaan.. Eikä se, että myöntää väsymyksensä blogin alustalla mitenkään vaikuta lasten arkeen 🙂 You know.

Zemppiä sinnekin!

Vastaa käyttäjälle Tilliliha79 Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Anette - Operaatio Äiti.

Anette - Operaatio Äiti.

Lauttasaarelaisen perheen elämää ja arjen kiemuroita höystettynä lastenvaatteilla sekä lukemattomilla kuvilla. Blogi sisältää paljon pohdintaa sekä realistisen katsauksen perheen arkeen.

Äiti -90. Isi -96. Poika 10/12. Tyttö 11/15. Tyttö 12/17. Poika 02/21. + 🐕🐕🐰🐰🐹

Arkisto

X