operaatio äiti - Banneri

Nyt on sellainen aihe, joka nostaa herkästi tunteita pystyyn. Muistan aikaisemminkin kirjoittaneeni tästä ja osa ajatuksista on voinut vuosien aikana jopa muuttua. Näin raskauden edetässä sitä väistämättä miettii, että kumpihan masussa kasvaa.. onko se pieni poika vai tyttö?

Olen blogissa aiemminkin kertonut, että jo lapsesta asti olin haaveillut pojasta. Kaikissa leikeissä omat vauvat oli poikia ja jotenkin tavallaan aina toivoin, että eka lapsi olisikin poika. Topia odottaessa en kuitenkaan osannut ajatella, että synnyttäisin pojan ja yllätyin sitten rakenneultrassa. Se tuntui silti luonnolliselta ja juuri siltä, mitä olin aina toivonut.

Elsaa odottaessa toivoin ihan hirveästi tyttöä, koska halusin kokea äitiyden molemmat puolet. Halusin vahvasti tietää miltä tuntuu olla äiti pojalle sekä tytölle. Se nimittäin on erilaista, vaikka moni samaa sukupuolta synnyttävä ei tunnukaan uskovan asiaa. Tunne on erilainen, mutta rakkaus yhtä vahva. Elsasta oli tyttöolo ihan alusta asti ja pelkäsin jopa, että ultrassa vauva paljastuisikin pojaksi.

Nyt on taas aika miettiä tätä asiaa. Ensinnäkin rukoilen sitä, että lapsi olisi terve. Sen lisäksi olen koko raskauden pohtinut, että kumpaa toivoisin. Olen onnekas omalla mittapuullani ja kumpikin löytyy jo, joten onko se sitten ihan sama kummaksi vauva paljastuu? Periaatteessa kyllä, mutta taustalla on hankalampi juttu, jonka yritän selittää parhaani mukaan.

Nykymaailmassa sukupuolineutraalius ja lokeroiminen katsotaan tosi pahalla. Tuntuu, että ei voi leimata edes vitsillä autoleikkejä poikien jutuksi, kun saa jo vihat päällensä. Sanojen poikamainen ja tyttömäinen käyttö saa äreät ihmiset huohottamaan niskaan. Itse uskon siihen, että moni pojista on tietyntapaisia ja tytöt sitten taas tietyn. Tiedostan myös sen, että poika ei aina ole stereotyyppisen ajattelun kannalta poikamainen tai tytöt pukeudu pelkkiin mekkoihin ja leiki barbeilla.

Olen monesti kertonut olevani ääripään introvertti ja väsyn oikeasti tosi helposti. Jaksan helpommin tietynlaisia ihmisiä ja toisenlaiset persoonat on ihan liikaa. En kaipaa voimakasta sosiaalista kontaktia kehenkään ja hengittelen mielelläni hiljaisuutta tihkuvaa yksinäistä ilmaa. Joskus olen miettinyt, että olisiko tästä tytöstä ollut villin poikalauman johtajaksi.

Tarkoitus ei ole tällä tekstillä pahoittaa kenenkään mieltä, kun näitä asioita pohdin.. Olen tosi rauhallinen ihminen enkä ärsyynny muista liikenteessä. Yksikään lapsi ei ole koskaan saanut tuomitsevia katseitani ja usein hymyilen suloisille pojan viikareille liikenteessä. Kaverin menevä poika ei koskaan aiheuta väsymyksen tunnetta, mutta siinä tosin menee karusti sanottuna oma rajani. On hauska katsella vipeltäviä lapsia puistossa, mutta en tiedä olisiko tästä introvertistä helposti väsyvästä pienen menevän lapsen äidiksi.

Ja se pelko on aito. En mieti sitä, että tuleeko masusta tyttö vai poika, vaan keskityn olemaan huolestunut lapsen luonteesta. Topi on äärimmäisen rauhallinen ja Elsa villin sekä rauhallisen sekoitus sopivassa suhteessa. Entä, jos seuraava lapsi onkin rasvattu salama ja en opi koskaan olemaan oikeanlainen äiti hänelle? Entä, jos vain väsyn ja kulun loppuun? Kokisin silloin olevani äärimmäisen epäonnistunut äitinä.

Joku aivoissa ohjaa ajattelemaan, että poika automaattisesti tarkoittaa villiä ja tästä syystä oman persoonani takia tulen jännittämään äärettömän paljon, jos vauva osoittautuu pojaksi. Toisaalta jo yhden pojan äitinä kokemus on ollut ainoastaan miellyttävä enkä olisi siksi pettynyt ollenkaan. Tytössä ajattelen tosi naiivisti, että sieltä tuskin voi tulla hankalampaa lasta kuin Elsa ja tästä syystä tyttö olisi luotettava ajatus. Kaikki voi kuitenkin mennä juuri päinvastoin kuin ennakkoluulot sanoo.

Nämä oli nyt niitä henkilökohtaisia syviä ajatuksia, jotka varmasti nostattaa sitä ikävääkin kommentointia. Haluan silti muistuttaa, että jokainen tuntee erilaisia tunteita ja pelkää erilaisia pelkoja. Eikä ne aina ole järkeviä. Varsinkin raskaana ajatukset tuntuu olevan usein ylihysteerisen hassuja ja ne naurattaa jälkikäteen. Loppulukema on se, että mies toivoo äärimmäisen paljon tyttöä ja itse keskityn ristimään kaikki sormet rauhallisen persoonan puolesta. Sanottakoon vielä se, että jostain syystä olen monta viikkoa tuntenut, että tämä vauva olisi poika.


Löytyykö teidän tuhansien lukijoiden joukosta edes muutama, jotka ymmärtää näitä ajatuksia?

Kommentit (34)

Mulla on juurikin tallainen vilkas poikalapsi. Mutta jokaisella lapsella on oikeasti omat haasteensa. Mun poikani ei ujostele, tekee helposti kavereita ja on voimakastahtoinen. Mun ei tarvitse pelata, etta han olisi se jota helposti kiusattaisiin, osaa pitaa omia puoliaan tosi vahvasti. Han on myos kaikkiruokainen ja nukkuu todella hyvin ja paljon, koska energiaa kuluu. Meilla on oma piha, ma istun usein pihalla tuolilla ja lapsi hyppii trampoliinilla, keinuu tai laskee makea, leikkii omia juttujaan. Nain jaksan sita energiatulvaa. Ja kotiin olen hankkinut puolapuut seinalle, alla on matto joka suojaa jos tippuu jne. Hyvin sina jaksat vaikka olisikin energinen tapaus varsinkin kun on kaksi isompaa jo kotona.

meil on ihan kauheen tempperamenttinen ja rymyäjä tyttö ja ainaki toistaseks paljon rauhallisemmalta vaikuttava poika <3 ja vaik nää on just yhtä rakkaita ni kyllä tää poikalapsi on niiiin paljo helpompi nyt, että varmaan ite saattaisin toivoa ihan sen takia poikaa, jos viel joskus odotan lasta :D. mutta tosiaan tiedostan kyl, että molemmat sukupuolet vois olla erilaisia kuin nämä, jotka sattuu vaan edustaan kumpikin omaa lajiaan:D

Joo meilläki nää kaks on just noin päin melkein ollut. Topi oli maailman helpoin pienenä ja Elsa menee pää kolmantena jalkana 😀

Ymmärrän oikein hyvin. Itsellä oli ehkä hiukan samat ajatukset kolmatta odottaessa, sillä erolla että oma jo olemassa oleva poika on ollut todella vilkas(on edelleen jonkin verran, mutta ikä rauhoittanut). Ei tyttökään mikään itse rauhallisuus ole ja yhdessä voivat välillä olla mahdottomia, mutta tosiaan ikää 5 ja 7 niin ovat paljon rauhoittuneet. Mutta niin se kolmas oli tyttö, mutta vaikuttaa erittäin vilkkaalta(alle 1v vielä), että eipä sillä sitten väliä kumpi on molemmat voi olla vilkkaita 😀

Niinhän se on 😀

Ymmärrän ajatuksesi. Minulla on kaksi poikaa ja yksi tyttö. Tyttö muistuttaa luonteeltaan vähiten minua. Pojat ovat olleet reippaita ja sosiaalisesti rohkeita. Tyttöni tarraa minuun välillä kuin hengen hädässä ja se on tuntunut minusta raskaalta. On oma haasteensa rohkaista hieman ujoa ja arkaa lasta vaatimatta häneltä liikaa. Ja se mihin kirjoituksessa kiinnitin huomion oli pelkosi ihmisten ilkeistä kommenteista. Niin sinulla, minulla ja ihan jokaisella on oikeus itseilmaisuun ja omiin tunteisiin. Uskomatonta, että aikuiset ihmiset ovat nettikiusaajia. Tsemppiä kovasti ja toivottavasti saat terveen lapsen, kuten rukoilet.

Niin ehkä mä liikaa varaudun niihin negatiivisiin kommentteihin, vaikka ei edes ole varmaa tuleeko niitä 🙂

Heippa! Tekstisi kolahti!
Meillä on poika, tyttö, poika ja tyttö (tässä järjestyksessä)… Kolmatta (poikaa) odottaessa toivoin tyttöä ja sainkin vilkkaan pojan kahden rauhallisen lapsen jälkeen ja siihen on ollut vaikea sopeutua, turhaudun pojan energiaan ja muiden ”kiusaamiseen” herkästi kun olen vain päässyt aikas helpolla kahden ensimmäisen kanssa. Kuopuksesta ei vielä tiedä millainen tulee, on nyt 5kk. Tämä ihana, rakas, söpö villikko on nyt juuri 4vee. Isommat 7v ja 5v. 🙂 Onnea odotukseen!

Kiitos 🙂

Mulla on kaksi tyttöä. Muutamalta ystävältäni, joilla on tyttö ja poika, olen kuullut ikäänkuin jääväni jostain paitsi, kun en voi tietää, millaista olisi olla sekä tytön että pojan äiti. Toisaalta he eivät tiedä, millaista on olla kahden tytön äiti. Ja toisaalta näen itse lapset enemmän yksilöinä ja persoonina kuin heidän sukupuolensa kautta (tähän aiheeseen nyt sen enempää lähtemättä) ja olenkin miettinyt, että ainahan kahden lapsen vanhemmalla on kokemus vain niiden kahden erilaisen lapsen vanhemmuudesta. On minustakin erilaista olla äiti esikoiselleni ja kuopukselleni, nimenomaan heidän erilaisten luonteidensa vuoksi. Jos toinen olisikin poika, voisiko olla että ajattelisin eron johtuvan nimenomaan sukupuolesta? En tiedä.

Ei se tarkoita, että jää paitsi. Se on vain erilaista. Tytön murrosikä jo fyysisestikin on erilainen kuin pojan. Ja vielä myöhemmin, jos lapset hankkii lapsia… ymmärrät ehkä tai sit et. Hankala selittää 🙂

Kuules Anette, minusta on tosi huojentavaa että sulla on järki päässä. Merkkivaatteita voi käyttää olematta ”statuksennostatusmutsi”, tytöt ja pojat saa olla tyttöjä ja poikia eikä harmaita massalapsia. Nykyään kaikki on niin hiton tasasta ja jos et oo ite mielellään tasanen niin oot tyhmä 😀 Uskon että ymmärrät… Mä luen sun blogia NIMENOMAAN siksi, että uskallat yrittää olla miellyttämättä kaikkia.

Kiitos ja kiva kun luet 🙂

Itse toivoin ensimmäisestä lapsesta tyttöä, mutta poika tuli, onneksi.
Toisella kertaa ei ollut oikeasti niin väliä, sillä tiesin molemmissa vaihtoehdoissa olevan puolensa. Poikien kesken vaatteiden, luistinten, polkupyörien, lelujen jne. kierrättäminen onnistuisi vaivatta, sillä sori vaan kaikki sukupuolineutraalit, mulle poikien ja tyttöjen tavarat vaan näyttävät eriltä. Toisaalta taas tyttö olisi avannut ovet uuteen maailmaan, niihin nukkeihin, mekkoihin, pinneihin ja pampuloihin.

Kahden pojan jälkeen, pojatki osoittautui siis toinenkin, odotin kolmannellakin kerralla kovasti poikaa. Oli sellainen olo, että tämän minä osaan jo. Moni konkreettinen asia, vaikka lastenhuoneen autolaatikko, olisi ollut seuraavaakin poikaa varten valmiina.
Syntyi tyttö ja olin myyty. Lapsi ei ensimmäisen vuoden (tai kahden ;)) aikana ehtinyt saamaan housuja jalkaansa varmaan kertaakaan, niin kiire minun oli haalia hänelle kaikki maailman mekot ?.

Lopulta siis aina, vastoi sitä omaa vahvaa visiota, on lopulta käynyt ihan hyvin. Syntynyt lapsi on aina ollut juuri se oikea.

Kun esikoistani odotin, niin toivoin kovasti tyttöä. Pettymys oli suuri kun sain kuulla odottavani poikaa. Toisen lapsen kohdalla en enää miettinyt sukupuolta niin kovasti, mutta voin kyllä myöntää hieman pettyneeni, kun taas poikaa lupailtiin ultrassa. Nyt kuitenkin kahden pojan äitinä en osaisi kuvitellakkaan itseäni tyttöjen äidiksi. Olen todennut, että näin sen pitikin mennä. En ole itse yhtään tyttömäinen ja vihaan glitteriä, barbeja jne. Oon ajatellut alun pettymykseni johtuneen siitä, että itselläni on ollut niin hyvä äiti-suhde ja olisin samanlaisen halunnut oman tyttäreni kanssa. Hassua toisaalta, koska ihan yhtälailla niiden aikuisten poikien kanssa voi soitella tuntien puheluita ja olla yhtä läheinen. Jotenkin tuntuu, että ylipäätänsä Suomessa toivotaan perheeseen tyttölasta jopa sukulaisten puolelta ja monesti oon saanut kuulla, että nyt pitäisi sitten sitä tyttöä vielä yrittää. Kuitenkaan tyttölasten vanhempia ei käsketä yrittämään ”sitä poikaa” vielä..

Anteeksi sun kommentti on jäänyt julkaisematta!

Kahden tytön jälkeen (ikäeroa 2v), kaksi poikaa vuoden ikäerolla, on todellakin tuonut mukanaan aivan uudenlaisen maailman. Riidat ovat poikien kesken aivan erilaisia kun tyttöjen. Tytöt riitelivät jo pienenä lähinnä sanallisesti, kinastelivat.. pojat taas painivat, lyövät, tönivät… jotenkin näin itse tyttölapsena varttuneena vaikeampi ymmärtää ja ”kestää” fyysistä riitelyä ja leikkejä, jotka nekin paljon fyysisempiä. Isä minua enempi ymmärtää poikiaan ja koittaa muistuttaa että se mikä minun silmään voikin näyttää rajulta esim painiminen, onkin pojille vain leikkiä.

Kaikki neljä kuitenkin aivan yhtä rakkaita.

Tämä siis minun kokemukseni, en tahdo yleistää ?

Toki jos olisivat eri järjestyksessä syntyneet (esim. Tyttö, poika, tyttö poika),tai eri ikäeroilla.. kokemus olisi voinut olla ihan erilainen ?

Joo ja juuri vähän tällaista haen, että erilaista se on 🙂

Ymmärrän tosi hyvin tunteesi. Meillä kaksi erityislasta ja ovat luonteeltaan kuin yö ja päivä vaikka ikäeroa on 11kk. Tyttö on tosi rauhallinen ja poika sitten taas ihan eri maata
Mutta olen aina vaan ajatellut että lapset ovat yksilöitä, jokaisella se oma luonne ja tempperamentti.

Niinhän se on. Jokainen aikuinenkin on erilainen 🙂

Olipa yllätys, että toivot tyttöä.

Luetunymmärrys kiitos. Mun mies toivoo tyttöä ja mä en tällä kierroksella toivo kumpaakaan 🙂

Sulla ilmeisesti laskettu aika päivä mun jälkeen, mulla 25.1 🙂 tosin se voi muuttua vielä, esikoisestakin aikaistettiin viisi päivää ultran perusteella, joka onkin meillä nyt perjantaina edessä. Kiva kuitenkin seurata blogiasi, kun mennään niin samoissa 🙂
Voisitko muuten vinkata Helsingin parhaat (lastenvaate)kirpparit? Tykkään semmoisista yleisiömeeltään siisteiltä ja valoisista paikoista. Ensi viikolla olisi tarkoitus lomailla siellä päin.

Aurinkoista kesän jatkoa ☀️

Joo mulla on 26.1. Tosin tosi sekava kierto, joten voi muuttua vielä 🙂 Paras pk-seudulla on Vekarakirppis. Kannattaa googlettaa reittioppaasta ohjeet sinne.

Löytyy! Siis näitä raskauden aikaisia hassuja ajatuksia sukupuoleen liittyen. Mulla kaks tyttöä ja raskaus neljännellä kuulla. Tästä aiheesta on vaikea puhua, kun herkästi ymmärretään väärin. Tottakai molemmat sukupuolet on tervetulleita ja rakastan taatusti lastani yhtä paljon, onpa hän sitten tyttö tai poika. Mutta joku hassu ajatus/tunne/alitajunta/mikälie toivoo tyttöä, koska ”en halua leikkiä aina vaan autoilla ja korjata housunpolvia”. Mikä syy toi edes on? ? sekaisin noi lapset lähipiirissä näyttävät leikkejä leikkivän ja kyllä vaatteet reikiintyy meillä tytöilläkin! Outo on ihmismieli ajatuksineen.. ?

No on joo hassu. Itellä just samanlaisia fiiliksiä 😀 Vaikka mulla jo poika onkin eikä yhtään tuollainen.

<3 Ynmärrän ajatuksen. Inhottaa, että nykymaailmassa ei saisi sanoa tosiasioita ääneen ilman, että leimataan. Siis esim että tytöt ja pojat jo fyysisestikin eroavat toisistaan… se on kyllä totta, että kaikilla on erilaiset luonteet 🙂

No sepä juuri…

Temperamenttisen ja äänekkään tyttölapsen erityisherkkänä äitinä voin lohduttaa, että kyllä siihen valtavaan luonne-eroonkin tottuu, jos niikseen tulee 🙂 Haastavaa se on ja yhä edelleen mietin, osaanko olla yhtä hyvä äiti leimahtelevalle esikoiselleni ja rennon letkeälle kuopukselleni, kun luonteen puolesta ymmärrän jälkimmäistä tosi paljon paremmin. Mutta ajattelen sen niin, että ne erot kasvattaa meitä molempia 🙂 Ja mies (jolta isompi on luonteensa perinyt) hoitaa remuamisen silloin, kun minä en jaksa meteliä 😉

Kiitos lohdutuksesta 😀 Eihän Elsakaan mikään helppo sinänsä ole…. että on siihenkin tottumista ollut.

Niin toivottavasti se tosiaan on niin, että kyllä äiti ne keinot löytää. Pahinta se on varmaan sillon, kun ne on pieniä ja opetellaan elämään vielä yhdesssä 🙂

Vastaa käyttäjälle Anette - Operaatio Äiti. Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Anette - Operaatio Äiti.

Anette - Operaatio Äiti.

Lauttasaarelaisen perheen elämää ja arjen kiemuroita höystettynä lastenvaatteilla sekä lukemattomilla kuvilla. Blogi sisältää paljon pohdintaa sekä realistisen katsauksen perheen arkeen.

Äiti -90. Isi -96. Poika 10/12. Tyttö 11/15. Tyttö 12/17. Poika 02/21. + 🐕🐕🐰🐰🐹

Arkisto

X