Miksi meitä kiinnostaa niin paljon, mitä naapuri pukee lapsensa päälle?

Olen tässä nyt useamman vuorokauden pohtinut elämää taas yhdeltä kantilta. Olen seurannut somea, ihmisten keskusteluja liikenteessä ja ihan omia blogikanaviani. Tosi usein ihmisillä tuntuu olevan tarvetta vertailla toisia ihmisiä ja heidän käytäntöjään. Lähtien siitä kulutetusta aiheesta, jossa merkkivaateihmiset saattaa naureskella merkkivaatteettomille ja ihan täysin sama ilmiö toisinpäin. Lasten pukeutuminen aiheuttaa melkolailla keskustelua ja närää erilaisten persoonien välillä. Kausien vaihtuessa väittelyt muodostuu etenkin siitä, että milloin voi pukea mitäkin päälle..

Mulla on kotonani kaksi lasta. Toinen on aina ollut kamalan helppo ja joskus melkein hävetti, ettei me kärsitty uhmista, unettomista öistä tai kiukkupäivistä. Lapsi, joka hymysuin sanoi kaikkeen joo ja teki päivistä seesteisiä. Topi on nyt noin viisi vuotias ja edelleen ikätasopelotteluun nähden todella iisi. Sellainen sopusuhtainen ja tasainen lapsi oli kyse uhmasta, syömisestä tai vaikkapa pukeutumisesta. Kaudet on todella helppo tallata läpi about juurikin kausiin tarkoitetuissa vaatteissa. Talvella menee toppa ilman kitinöitä ja välikausina riittää perus takki. Hirveästi ei tarvi menettää yöunia vaatetusta pohtiessa. Ainut kompastuskohta on pipot, joista tuolla pojanklopilla on vahva mielipide.

Kaikki lapset eivät ole katalogi-lapsia. Tilata voi mitä vaan, mutta koskaan et tiedä lopputulosta. Myönnän ja häpeän, että joskus olen pääni sisällä ihmetellyt toisten vaatevalintoja erilaisiin säihin. Olen vain omanapaisesti tuijottanut sitä omaa pershedelmää ja ajatellut putkiaivoisesti. Sitten menin itseeni, kun elämä päätti vähän opettaa ja se opettikin oikein kovemman kautta.

Toisen lapsen syntyessä olin valmistautunut tokakertalaisena kaikkeen. Vaatetta lipasto täynnä ja tietyt jutut omien kokemusten mukaan erilaisiin säihin valittuna. Niinhän se joku varoitti, että lapset on kuin yö ja päivä. Meni ehkä vuosi ensinnäkin ymmärtää, ettei puoletkaan vaatteista istu Elsa-raukalle, joka kulki ruttuisissa isoissa vaatteissa jatkuvasti. Toinen asia johon meni aikaa oppia oli erityisherkän lapsen pukeminen. Siinäpä vasta vanhemmalle koulu, josta ei ihan pienellä työllä selviäkään.

Neidillä ollaan nyt käynnistelemässä erilaisia toimia asioiden tutkimisessa ja niitä en vielä enempiä täällä kommentoi. Hän on kuitenkin jollain tapaa erityisherkkä eikä edes mitenkään lokeroitava sellainen. Moni ongelmista johtuu fyysisen tunteen sijaan henkisestä puolesta ja nämä on niitä asioita, joita edes äitinä on mahdotonta ennakoida tai tulkita.

Otetaan esimerkkinä viime talvi. Koko talvi meni aika raskaissa tunnelmissa. Jokainen ulkoilu oli yhtä taistelua, kyyneliä ja sylissä kantamista. Maahan laskeminen aiheutti sitä kuuluisaa itkua eikä siitä mitään tullut. Paitsi vanhemmista seinähullut. Parhaimmat ulkoreissut meni fleecehaalarissa rattaissa toppapussin sisällä, JOS tytön sattumalta sai sinne rauhoittumaan. Hiuksia halkoen mietin meidän tulevaa elämää ja sitä, että miten kaikki ikinä sutviutuisi, jos edes ulkona käyminen ei onnistu. Talvi lipui hiljalleen lopputalveen ja sattuman kautta sitten opin uuden asian lapsestani. Kauppoihin tuli nimittäin myyntiin kauden uudet softshellit ja tietenkin halusin ne ostaa sekä kuvata blogiin piakkoin innoissani. Rakastan kokovinkkien antamista ja sovituskuvien ottamista. Myönnän tämä ihan rehellisesti, mutta toimin aina lapsen ehdoilla. Tuolloin muistaakseni elettiin parissa miinusasteessa, joten vedin haalarin alle ohuen merinovilla asun ja hippasen paksumman villahaalarin. Ulkona oltiin kävelemässä jäällä ja tuo tyttö normaalin 10min sijaan viihtyi TUNNIN liikkuen maassa itsenäisesti. Tätä kautta ymmärsin laskea asioita yhteen ja tajusin koko talven vihan johtuneen siitä tönköstä, raskaasta ja painavasta topasta, joka neitiä oli varmasti ahdistanut. Lopputalvi mentiin villalla ja softshellillä eikä kiukkuja näkynyt!

Mitäpä tämä herätti somessa? Naureskelua, vinoilua ja asian arvostelua. Sitä samaa, josta tänä päivänä kuulen kuittailuja. Kuulen niitä myös, kun laitan merinopipon elokuun lopussa päähän tai otan kuvan tytöstä kevyesti topattu takki päällään. Kysyä aina saa ja vastaan mielelläni, mutta joissain ihmisissä tuntuu asuvan sellainen ylimielinen ilkeys, jota haluaa levittää ympärilleen.

Kyse ei ole koskaan mistään yksinkertaisesta. Se ei riitä, että lapsella olisi vain kuuma tai kylmä. Kaikki juontaa juurensa jonnekin paljon syvemmälle. Nyt esimerkiksi pitkän kesän jälkeen napakka kolea tuuli on saapunut ja meidän ulkoilut on muuttunut sietämättömiksi. En saa tyttöä rauhoittumaan millään ja epäilen tuota hänen mielestään epämiellyttävää tuulta syyksi. Raivarit on palanneet ja syliin kiivetään vaatien pääsyä kotiin, jos yhtään puuskuttaa mereltä päin. Tämä on se huonoin puoli siinä, että takapihalta näkyy meri ja mantereen sijaan koti sijaitsee saarella. Sitten me ostettiin takki ja laitettiin päälle. Tadaa, arvaa ketkä ulkoilee taas! Päivisin on ohuempaa välikautta, iltaisin pientä toppausta välissä. Uskon, että takki luo lämmön ja suojan kautta turvantunnetta ikävää tuulta vastaan. Ja taas olen oppinut jotain uutta lapsestani, jonka luulin tuntevani.

Miksi kirjoitin tämän postauksen? Miksi koen tarvetta kertoa miten meillä toimitaan? Olen aina ollut tosi omapäinen näissä asioissa ja luottanut omiin ratkaisuihini. Aion tehdä näin jatkossakin välittämättä kommenteista, joita varmasti saadaan tulevaisuudessakin. Halusin silti vähän herätellä kanssaeläjiä tällä postauksella. Kauniit kuvat, hymyilevät lapset ja siistit vaatteet ei koskaan kerro mitään mitä kuvan ulkopuolella tapahtuu. Elämä ja arki ei näy siinä järkkärillä otetussa kuvassa, jossa lapsi ulkoiluttaa iloisena koiraansa.

Miksi siis kiinnittää huomiota naapurin lapsen vaatteisiin? Miksi se ei riitä, että huolehtii omien lastensa pärjäämisestä ulkoillessa? Miksi eriävää mielipidettä ei enää osata sanoa rakentavasti, vaan se saatetaan töksäyttää ilkeästi naureskellen? Milloin äiti-ihmisillä meni usko toisen äitiyteen? Empatiaa ja toisen kenkiin asettumista JOPA tässä niinkin turhassa asiassa kuin lasten pukeutuminen tarvittaisiin!

Kommentit

14 kommenttia
Anette - Operaatio Äiti.

Tottakai mä kommentoin äärimmäisen ystävällisesti ihmisille, jotka tuo asiansa esille rakentavasti ja selittää. Eri mieltä saa olla makuasioissa ja niin edespäin, mutta mielipide pitää myös tietyllä tapaa osata tuoda julki niin, ettei se vain teilaa. Hmm, kuten sun kommentissa kerroit esimerkin kautta bussivertauksen. Jos ymmärsit mitä meinaan? 😀 Tänne blogiin tulee lukematon määrä törkyä kommenttien muodossa ja usein voi tulla törkykommentti, jonka päätteeksi neutraalimpi samalla ip-osotteella. Siellä seassa on siis oikeasti vähän sitä kaksinaamaisuutta/ilkeyttä 🙂 Mun periaate on, etten koskaan vastaa samalla mitalla takaisin tai lähde haukkumaan kommntoijaa. Se on väärin ja rumaa. Joskus kuitenkin vastaan tiukasti kommenttiin, koska olen vahvasti jotain mieltä. Tai sitten olen tylsistynyt, kun koko ajan toistan samaa kommentti toisensa perään ja se loistaa sieltä läpi. Tää blogin kommentointi on kovin hankala, kun täällä ei oo yhtään hymiöitä. Ei saa ilmaistua tunnetiloja. Herkästi mun asiallinen ja wannabe fiksu vastaus kuulostaa jähmeältä tätä kautta. Facebookissahan mä esimerkiksin käytän lauseiden päissä miljoonia eri hymiöitä. Mutta sen verran haluun sanoa, että 90% julkaistuista kommenteista on fiksuja, vaikka niistä puolessa ollaan ihan eri mieltä mun kanssa 😀 Ja miksi mä ajattelisin sun kommentin negatiivisesti? Sulla oli selkeä ajatus ja ihan perusteltu sellainen. Kyllä mä aina yritän muistaa ne sanamuodot ja lauserakenteiden tärkeyden, ettei sit tuu tyly olo. Kiitti siis palautteesta 🙂

Avatar

Kuulin erityisherkkyydestä vasta reilu vuosi sitten lapseni asioiden kautta. Luin asiasta ja totesin, että joo, tämä selittää lapsen pukemisvihaa. Mutta samalla tajusin, että hei, minähän olen itsekin erityisherkkä juurikin vaatteiden kanssa! Voi kun olisin kuullut tästä aiemmin, niin olisi monet ihmeelliset ärsytykset ja ahdistukset saaneet nimen ja syyn (ja näin ne olisi voitu korjata!). Itselläni saattaa mennä tovi jos toinenkin ennenkuin havahdun, että nyt joku ärsyttää ja ahdistaa ja kas, se onkin paidan karkea kokolappu, joka raapii niskaa. Tai jos housut puristaa tai sukka kiertyy jalassa, alkaa ahdistaa ja jos vaatteen asentoa ei voi korjata tai vaatetta vaihtaa, se ahdistaa kahta kauheammin!!!

Ja ulkoilusta talvella on monesti mennyt ilo, kun kaulahuivi joko kuristaa tai painaa niskasta tai kaula onkin paljas. Löysin viime talvena merinovillatuubihuivin ja ah, ulkoilu on taas ihanaa.

Että on se ihan todellista ahdistusta ja se todella kiristää hermoja. Lapsi ei edes osaa välttämättä kertoa itse, että joku nyt hiertää/puristaa/ahdistaa vaan on vaan huono ja ahdistava olo yleisesti ja se näkyy sitten itkuna ja raivarina.

Meillä softshellistä ei tahdo löytyä lapselle oikeaa kokoa millään, kun edellinen koko tuntuu olevan liian lyhyt esim. kyykkiessä, mutta seuraavan koon haarasauma on polvissa seistessä… Vaikuttaa kivalta materiaalilta muuten etenkin tässä välivaiheessa ja lämminverisellä lapsella.

Tsemppiä talven pukemisiin!

Anette - Operaatio Äiti.

Näinhän se on. Se on todellista ahdistusta, jota meidän on vaikea ymmärtää, jos ei sitä itse koeta. Siksi pitääkin yrittää ajatella avoimesti ja edes pyrkiä asettumaan toisen kenkiin. Ja siksi itse teen kaikkeni sen eteen, että löydän hyvät oltavat olla ja elää. Itku on meillä se, joka kertoo ja varoittaa. Se on se hälytysääni. Toisilla se voi olla tahtoa, uhmaa tai vaatimista,mutta meillä vain keinoa kertoa, että nyt ei ole hyvä olla. Kiitos, kun laitoit ymmärtävän kommentin! Ja kiitos zempeistä! Hieman jo huolettaa tuleva talvi :/

Avatar

Hyvä kirjoitus! Kaikki lapset eivät ole samasta muotista. Kirjavinkkinä Aistimusten aallokossa, josta voi lukea hieman lisää aistiherkkyyksistä. Aiheeseen perehtynyt toimintaterapeutti voisi valaista asiaa enemmän 🙂

Anette - Operaatio Äiti.

Oi kiitos! Täytyy lukea!

Avatar

Omat lapseni eivät ole erityisherkkiä, mutta silti olen huomannut tuon pukeutumisasian, kun he ovat ns. kuumaverisiä eli heille tulee helposti kuuma. Toisten silmiin saattaa näyttää, että heillä on liian köykäisesti päällä ja tästä on tullut välillä kommenttia. Silti lapsi on voinut olla aivan hikinen ulkoilun jälkeen. Varsinkin päiväkodissa on sitten tullut näitä ”otettiin tuolta meidän varavaatteista nyt kerrosta tonne alle, kun ei näköjää ollut mukana” eikä yhtään auta, vaikka kertoisimme lapsen olleen todella kuumissaan.

Tällaiset kuuma-kallet kiittävät merinovillasta ja softshellista ja niillä mennään pitkälle talveen!

Tsemppiä teille tulevaan talveen. Toivottavasti löytyy ahdistamattomat vaatteet Elsalle. ❤️

Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos zempeistä ja kurjaa, että saatte herkästi kommenttia :/

Avatar

Just näin! Todella hyvä teksti. 🙂

Anette - Operaatio Äiti.

🙂

Avatar

Esikoistyttäreni oli pienenä hyvin herkkä. Pari ekaa vuotta pesut tapahtuivat lavuaarissa, siinäkin sai kaiken pestyä vaikka ylimääräistä vaivaa olikin nähtävä. Suihkua ja kylpyä hän pelkäsi hirveästi ja huusi hirvittävää hysteeristä itkua jos yritti. Sen jälkeen helpotti, mutta hiusten pesu oli ihan järkkyä puuhaa 5-vuotiaaksi. Kynsien leikkaaminen oli mieletön episodi, johon tarvittiin aina molemmat vanhemmat.. ja niin edelleen. Tytär nukkui ensimmäiset kahdeksan kuukautta vain ihokontaktissa, ja oli muutenkin paljon sylissä. Unesta hän heräili tiuhaan. Vaatteissa hän inhosi ylikaiken kaikkea kutittavaa, painavaa, krymppyyn menevää ja niin edelleen.

Rakastin ja rakastan tytärtäni aivan hulluna, mutta helppoa ei aina ollut. Mutta nyt hän on 7-vuotias, jonka eskari sujui ja koulu on alkanut aivan mielettömän hienosti. Hän lukee, laskee, hän on kiltti, hyväsydäminen, empaattinen, ketterä, hauska, ja näyttää olevan myös erittäin haluttua seuraa kaveripiirissä. Vaatteet eivät enää ahdista, nukkuminen sujuu hyvin, syöminen menee ongelmitta, hiukset pestään, suihkussa käydään, kynnet leikataa (pienten ahdistuneiden huokausten saattelemana). Tyttäreni oli todella (erityisherkkä) 5-vuotiaaksi asti, mutta nyt oikeastaan kaikki on pikkuhiljaa jäänyt pois. Nykyisin hän on todella helppo tyyppi myös vanhemmille, joka tosin osaa uhmatakin, mutta hyvä niin.

Kirjoitin tämän sinulle lohdutuksena niihin hetkiin, kun on raskasta. Joskus erityisherkkyys jää pois iän myötä, kuten meillä kävi. Olen äärettömän ylpeä tyttärestäni, hänestä on kasvanut todella upea pieni naisenalku.

Sitten vielä tästä arvostelusta mistä kirjoitit. Luulen, että sinun mielikuva siitä vääristyy, koska bloggaat työksesi. Toivon, että some vääristää ihmisten toimintaa, tai ainakin siihen haluan uskoa, koska ihmisläheisessä työssä toimivana minulla on paljon kauniimpi kuva ihmisistä livemaailmassa kuin mitä somettaessani se näyttää. Anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos-

Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos, ihana kun kerroit. Aina on parhautta kuulla niitä toisten kokemuksia!! ♡

Ja joo. Somemaailma vääristää, pakko myöntää. Osa ihmisistä tosin on ihan todistetusti yhtä nuivia livenä, mutta ainahan niitä tähän palloon mahtuu 🙂

Avatar

Näin sun tytöllä jossain kuvassa molon toppatakin, milä koko teillä siitä on? 🙂

Anette - Operaatio Äiti.

92 🙂

Avatar

Hei Anette! Ihan alkuun pyydän, että tätä kommenttia lukiessa, ajattelet kommentin sisällön olevan positiivissävytteinen. Paljon omassa blogissassi tuot esille negatiivisia kommentteja ja lynttäämistä. Tällaiset kommentit jätät ilmeisesti julkaisematta? uskon että jokainen vanhempi tietää ja tuntee lapsensa, eikä muiden vanhempien sanomisilla tulisi olla merkitystä. Kun itse nostaa asioita pinnalle, on varauduttava asian mukana tulevaan keskusteluun sekä kyseenalaistamiseen. Joskus tuntuu, että tuot asiat esille kovin hyökkäävällä tyylillä, blogiasi on jokseenkin ikävä kommentoida, kun vaikuttaa että suhtaudut jo valmiiksi kovin negatiivisesti vaikka sisältö on enemmän kysyvä kuin kommentoiva. Otat lapsistasi ihania kuvia, toivottavasti heille on iloa niistä isompana. Teillä on aina niin siististi ja huolitellusti puetut lapset. Toivoisin kuitenkin, että jos julkaiset kuvia kävelemättömästä lapsesta pakkassäällä istumassa jäällä, että sellainen vain joskus herättää mieleipiteitä. Juurikin se, että lukijalle ei välity tilannetta kuvan taustalla aiheuttaa, ehkä negatiivisia palauteryöppyjä? Esimerkkinä omasta elämästäni, juoksi kiireessä vaunuissa olevan lapsen kanssa bussipysäkille. Sinä aikana lapsi tempoi hansikkaat pois kädestä. Hetken päästä täysin itselleni vieras ihminen tarttui lastani käsistä. Ihmettelin mitä hän tekee. Hän vain totesi, että ”ai sillä onkin ihan lämpimät kädet”.Olin ihan että ”Hui, ihanko totta?”. Tämäkään ihminen ei nähnyt tilannetta tilanteen takana, eli ihmisillä ikäväkyllä on joskus tarve puuttua erikoisiin asioihin. Olisikohan hän haukkunut mut huonoksi äidiksi, jos kädet olisikin olleet kylmät, vai kenties tarjonnut lapselle omia hanskojaan, sitä en osaa sanoa. Kaikkea hyvää teille. Ja blogisi kehittämisen kannalta, toivoisin tosiaan hieman lukija-kommentoija ystävällisempää linjaa. Mielipiteitä on erilaisia ja suvaittakoon ne 🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä