Raskautta varjostava syyllisyys

Syyllisyys. Pelko. Huoli. Kolme sanaa, joita valitettavasti kannan tässä raskaudessa mukanani. Jokainen päivä tulee se hetki, että mieli meinaa vaipua epätoivoon. Ihania potkuja varjoaa huoli. Miksi en käynyt näitä samoja tunteita läpi tokassa raskaudessa?

Meillähän oli ihan hirmuinen vauvakuume ja ajatus hankkia seuraava muksu mahdollisimman pian putkeen. Toisen lapsen vauva-arki muutti kuitenkin kaiken. Ensimmäiset kuusi kuukautta itkua teki tehtävänsä ja ei meistä kummastakaan ollut edes ajattelemaan uutta lasta. Vuoden jälkeen ajatus palasi mieleen ja kaipuu vauvaan oli todella kova. Niin kova kuin vauvakuume ikinä voikaan olla. Jokainen sen kuumeen kokenut tietää kyllä heti mistä puhun. Niinpä toivon itävä verso alkoi nostamaan itseään mullasta ja innolla odotettiin sitä, että jonain päivänä tärppää omalla painollaan.

Sitten tärppi kävikin. Ja sitten se myös meni. Ensimmäinen kerta oli yllättävän helppo vaikeaksi asiaksi ja hyväksyttiin, että tämä lapsi ei varmaan vaan ollut meitä varten. Aikaa kului eteenpäin ja samalla painittiin tuon pienen neidin vaikeuksien kanssa. Väsymys hiipui pikkuhiljaa mukaan ja se tajuaminen, ettei kyseessä ollut mikään ”vaikea vaihe”. Meidän elämä tulisi aina olemaan haastavampaa juuri tämän lapsen kanssa ja vaatisi enemmän ponnisteluja. Ponnisteluja, joita kuitenkin mielellään teki sen oman lapsen takia. Mahtuisiko tähän kaikkeen mukaan uusi vauva?

Sitten plussasin toisen kerran. Ajateltiin, että näin kai nyt sitten piti käydä. Kyllä sen vauvan on tarkoitettu meille tulla. Sekään ei kuitenkaan pitänyt, vaan toivo valui hiljalleen pois. Silloin sattui kovaa, mutta pitäessäni vaikeuksia vastaan taistelevaa sekä jälleen hysteerisesti itkevää lastani sylissä epäröin, että pystyisinkö tähän vauvankin kanssa. Olisiko se oikein E:lle tai tulevalle vauvallekaan? Pystyisinkö repeämään kahteen paikkaan samaan aikaan? Entä, jos vauvakin olisi haastava?

Ja taas mentiin. Kolmannen kerran hihkaisin ilosta vessassa, mutta tällä kertaa jo pieni epävarmuus äänessä. Jee. Raskaana. Kestääkö tämäkään? Kannattaako toivoa, että kestää? Ei kestänyt. Sinne meni joulukuinen. Yhtenä päivänä kävelin miehen luo ja annoin sen kuukausia päässä myllänneen ajatuksen tulla kokonaisena ulos. Meillä on Topi ja meillä on Elsa. Arki on välillä kaaosta ja on haastavaa vastata edes nyt kummankin tarpeisiin. Haluan pystyä jatkossakin vastaamaan. Eikö me olla ihan onnellisia näinkin? Tarvitaanko me vauva? Voidaanko vain hengähtää ja antaa ajan kulua? Kyllä tulevaisuudessakin on aikaa laajentaa, jos halua löytyy.

Siihen se sitten jäi yhteisestä päätöksestä. Tyhjästä kummunnut vauvakuume kuoli ja nautin ajatuksesta, että olen kahden lapsen äiti. Tarkoitus oli hakea ehkäisyä ja sovittiin, että palataan asiaan seuraavan kerran esimerkiksi syksyllä. Silloin taas näkisi olisiko arki, lapsen jatkuva itkeminen ja hektisyys helpottanut. Nukahdin iltaisin ilman stressiä iloisena siitä hetkestä mitä oli. Ja sitten se yksi lipsahdus pisti kiven vierimään. Raskaana ollaan eikä se muuksi muutu.

Olen itkenyt tämän raskauden aikana tätä asiaa. Huolehtinut ja murehtinut. Pelännyt kamalasti, ettei elämä enää koskaan tule olemaan sitä miksi yritän sen tehdä. Haluan vauvan, rakastan vauvoja. Haluan myös pystyä olemaan läsnä jokaiselle lapselle niin paljon kuin kukin lapsi ikinä tarvitsee. Neuvolassa lohdutettiin, että Elsa ehtii kasvaa ja tarpeet muuttuu kyllä. SILTI aika hupenee koko ajan ja mikään ei ole juuri muuttunut.

Moni sanoo, että olen rohkea ja reipas, kun uskalsin tämän vauvan hankkia. Toinen sana sille voisi olla typerä tai ajattelematon. Ruoskin itseäni asiasta iltaisin enkä saa unta. Haluan nimittäin rakastaa tulevaa vauvaa ja olla lähellä, mutta toisaalta olen ihan mielettömän kiinni jo yhdessä lapsessa. Onneksi toinen lapsista on reipas ja hirmu itsenäinen sekä avulias. Toisaalta, jos sitten olen kiinni vauvassa.. niin koen hylkääväni sen toisen, joka edelleen kiipeää kainaloon tai pää mahan päälle nukkumaan. Miten voin esimerkiksi valita, että kumman kanssa nukun jatkossa yöt?

Tämä postaus on äärettömän henkilökohtainen. Avaan nyt pitkästä aikaa ihan oikeasti niitä omia murheita ääneen, jotka on toki myös helposti tuomittavissa. Kuulostan epävarmalta ja siltä, että olisin hukassa. Toisaalta en voi tietää mitään tulevaisuudesta. Vauva voi olla todella helppo, Elsa avulias vauvan myötä ja arki luistaa jopa paremmin. Mitään ei voi ennustaa, mutta silti valvon öisin märehtimässä tätä.

Syyllistyn siitä, etten ehdi rakastaa tulevaa lasta syrjimättä edellisiä. Syyllistyn siitä, etten voi olla tarpeeksi läsnä tuolle erityiselle tytölle enää kohta. Syyllistyn siitäkin, kun en osaa nauttia raskaudesta ihan samanlailla ja se on epäreilua sisällä kasvavaa olentoa kohtaan. JA syyllistyn myös siitä, että en ehkä aina ajattele loppuun asti päätöksiä tehdessä.

Itsevarma. Upea äiti. Rohkea. Niitä moni kirjoittaa kommenteissaan, joita saan blogiin. Oikeassa elämässä myös peloissaan, epävarma ja ihan vain tavallinen. Ehkä tämä murehtiminen on vain osa ihmisyyttä ja raskauden hormoneja, mutta eipä tälle hirveästi mitään voi. Tämä on se kuuluisa tilanne, kun käännyn teidän vertaistuen puoleen. Ihan varmasti jollain edes on tähän ajatuksia, jotka kuulisin enemmän kuin mielelläni ♡

Kommentit

26 kommenttia
Anette - Operaatio Äiti.

Mä en usko, että Elsa on vielä valmis pois perhepedistä. Mehän nukutaan lattiatasolla nykyään. Mietin, jos hommais toisen patjan viereen 🙂

Avatar

Minä märehtimisen mestari en ole mikään ”neuvomaan”, mutta jotenkin minun korvaani kuulostaa, että tuo on jollain tapaa normaalia kasvua jälleen yhden lapsen upeaksi äidiksi. Lapsi on valtava elämänmuutos ja siihen on hyväkin valmistautua vähän märehtimällä! Käy läpi päässäsi ns. kauhuskenariot, mutta älä anna niiden nousta niskan päälle. Ne tuhannet ja tuhannet tunnit mitä olen murehtinut, ovat lopulta päätyneet ajatukseen ”asioilla on tapana järjestyä”. Niin tälläkin asialla, usko pois! <3

Anette - Operaatio Äiti.

Tossa taidat olla oikeassa. Ehkä, se tosiaan on niin, että tämä märehtiminen on osa sitä valmistautumista koko hommaan. Ja siksi niin tärkeää 🙂 Mutta kyllä se silti joskus vie yöunet 😀

Avatar

Hei!

Silloin tällöin blogiasi lueskelen. Uskallan sanoa, että olen ollut viisi vuotta sitten kovin saman kaltaisessa tilanteessa kuin te: kaksi lasta, joista toinen todella paljon vaativa, kolmatta toivottiin ja hänet saatiin, mutta ristiriitainen oli koko odotusaika (paljon samoista syistä, kuin mitä kirjoitit).

Ensinnäkin on minusta aivan luonnollista, että rakastat ja ajatuksissasi menee etusijalle jo olemassa olevat lapset ja heidän tarpeensa. Niin sen kuuluukin mennä. Kiintymys vauvaan syntyy hiljalleen, hän hitsautuu osaksi Teidän Porukkaa. Itse en ole kokenut juuri syntynyttä vauvaa koskaan ”ihan täysin yhtä rakkaana” kuin olemassa olevaa lasta/lapsia, toki kiintymys, välittäminen ja hormonienkin aikaansaama huolenpito heräävät heti vauvan synnyttyä. Mutta ei siinä ole mitään väärää.

Moni sukulainen kiikutti aikanaan vastasyntyneelle vauvalle vaikka mitä. Oma äitini sanoi viisaasti, että he tuovat lahjat vain isommille, hän pitää vauvaa, tehkää te jotain näiden isompien kanssa, jotka kaipaavat seuraanne. Toki vauva tarvitsee alussa sinua paljon jo mahdollisen imetyksenkin takia ja rakkaus vaatii sylittelyä, jotta kiintymyssuhteesta tulee vahva. Mutta kyllä kainaloon mahtuu toinen, kolmaskin. Varmasti Elsa oppii auttamaan ja osaa olla empaattinen vauvaa kohtaan, mutta hän, kuten Topikin, on itsekin vielä monta vuotta aika pieni. Tämän sanon jälkiviisaana. 😀

Rakentakaa vaikka väliaikaisesti leveämpi peti, jotta Elsakin pääsee viereen. Tai auttaisiko, jos isommat sisarukset nukkuvat yhdessä. Monenlaisia, teille oikeita ratkaisuja kannattaa vaan rohkeasti toteuttaa. Kyllä sä riität, vaikkei aina ihan siltä tuntuisikaan. <3

Anette - Operaatio Äiti.

Voi kiitos, kun jaksoit jakaa oman kokemuksen. Näitä juuri tässä kaipasin. Että olenkö yksin tässä pohtimassa näitä asioita, miten käytännössä arki on muilla mennyt jne. Auttaa kovasti kuulla muita siinä vaiheessa, kun omat ajatukset tuppaa menemään solmuun ! ♡

Avatar

Tuo on juuri se syy, miksi en ymmärrä päätöstäsi ja viimeisintä vauvakuumetta. Enkä ymmärrä ihmisiä, jotka tekevät 2 lasta ihan putkeen (toinen syy on kropan rääkkääminen). Itselläni on 2,5 vuoden ikäerolla lapset ja siinäkin esikoiselta lähti valtavasti huomiota, mitä hän olisi ilman pikkusisarusta saanut. Toisaalta pikkusisarus ei saanut ikinä sitä jakamatonta huomiota. Se oli kuitenkin mielestäni ehdottomasti minimi ikäero, jotta kumpikin saavat tarpeeksi huomiota ja läsnäoloa, eikä vain väsynyttä äitiä.

Kyllähän lapset sopeutuvat, kun on pakko. Itse vain haluaisin olla jokaiselle lapselle yhtä hyvä äiti ja mielestäni jokainen lapsi ansaitsee jaksavat, positiiviset vanhemmat ja paljon jakamatonta huomiota ja hellyyttä.

Joskaan tilanteita ei voi elää tai tietää etukäteen, voihan asiat mennä hyvinkin ja parhaalla mahdollisella tavalla 🙂
Itse vain tyyppinä ajattelen asiat useista näkökulmista, loppuun asti, enkä koskaan tee ratkaisuja pelkästään fiilispohjalta tai äkkipikaisesti.

Eli kyllä, olet mielestäni rohkea, minun näkökulmastani typerän rohkea ja äkkipikainen, mutta se on harkitsevaisen ihmisen näkökulma, sinä elät omaa elämääsi. Kaikkia ei voi eikä tarvitse miellyttää, sinä teet omannäköiset ratkaisusi. Tsemppiä tulevaan! 🙂

Anette - Operaatio Äiti.

Kyllähän näilläkin ikäeroa tulee parhaimmillaan se 2vuotta ja 3 kuukautta, joka ei ole paljoa vähempää kuin se 2,5v. Topilla ja Elsallahan taitaa olla tasan 3v ikäeroa, joka taas tuntuu arjessa tosi usein liian isolta määrältä suoraan sanoen. He tulevat hyvin toimeen eivätkä riitele, mutta usein pikkusisko on ”liian vauva” isomman leikkeihin ja isompi vetäytyy itsekseen. Tämä hänelle sallittakoon, mutta eihän E sitä oikein sitten tahdo ymmärtää. Siksi ajattelin, että pienempi väli olisi parempi… mutta nyt kun tämä ”erityisyys” ei ole lähtenyt niin on alkanut pohdituttamaan ratkaisun järkevyys. Kaikki hoki aina, että kyllä se menee iän myötä ohi. Nyt raskauden aikana vihdoin olen tajunnut, että ei… ei se vaan mene.

Avatar

Minun mielestä et voi arvostella toisten ihmisten tekemiä päätöksiä sillä perusteella, miten itse tunnet. Teille ja teidän tilanteeseen lyhyempi ikäero ei ois ehkä sopinut, mutta jollekin toiselle se voi olla juuri oikea ratkaisu. Itsellänihän on lapset 1v 5kk ikäerolla ja meillä menee niin hyvin. Lapsilla on juuri samanlaiset leikit ja he leikkivät päivästä toiseen yhdessä. Ovat kuin parhaat kaverukset ja toisilleen niin tärkeitä. Monesti mietin kuinka onnellinen olen, että ikäero on niin pieni. Tietenkin vauva-aikana haasteita oli enemmän, mutta nykyään koen sen ainoastaan positiiviseksi asiaksi meidän kaikkien kannalta.

Eli tivistettynä, tehdään kaikki omat ratkaisut toisia arvostelematta 🙂 Joku voi haluta vaikka 10 lasta ja kyetä siihen täysin, kun toiselle se yksi on jo liikaa.

Anette - Operaatio Äiti.

Jokaiseen perheeseen tosiaan varmasti sopii erilaiset ikäerot 🙂

Avatar

Tuntemattomuus ja epävarmuus pelottaa. Niinkuin itsekin kuvaat. Kun ei voi tietää millainen vauva on ja millaiseksi elämä kolmen lapsen kanssa muodostuu. Ihan varmasti kuitenkin pärjäätte. Sinulla on herkkyyttä, rakkautta ja halua tehdä kaikki lastesi parhaaksi. Jos tuntuu, että ei omin voimin pärjää, haette apua esimerkiksi neuvolasta.
Esikoinen oli reilu 2v kun aloin odottaa vauvaa. Koin todella paljon syyllisyyttä ja huolta siitä, kuinka meidän hyvin tiiviille suhteelle käy. Olin imettänyt esikoista pitkään ja haastavan vauvavuoden seurauksena (vauva viihtyi lähinnä sylissä ja kantoliinassa) meille oli kehittynyt erityisen voimakas symbioosi. Syyllisyyden ja huolen tunteet ja ajatukset ovat aivan tavallisia, ilman mitään erityishaasteitakaan. Jos ajatukset vievät voimia tavalliselta arjelta, kannattaa käydä keventämässä sydäntään esimerkiksi neuvolapsykologilla.

Anette - Operaatio Äiti.

Varmaan juuri myös sr pieni henkinen trauma siitä edellisestä vauvavuodesta vaikuttaa. Jaksoin ihan hyvin zempillä, mutta en missään nimessä haluaisi kokea sitä enää koskaan uudelleen. En ikinä. En osaa enää edes nähdä vauvavuotta helppona. Muistelen epäröiden aikaa Topinkin kanssa, että makoiliko se oikeasti tuntitolkulla lattialla iloisena tai istuiko rattaissa hiljaa? Jep. Ei vaan tunnu realistiselta E:n jälkeen. Onneksi perhetyö tietää meidän tilanteen. Ja myös tästä syystä Topi aloitti jo hoidon. Elsallekin saadaan järkättyä näin jotain, jos arjesta ihan oikeasti tulee kävelevä kaaos. Onneksi asutaan Suomessa, jossa on apua tarjolla.

Avatar

Kommentoin vielä nukkumisjärjestelyistä. Niissä kannattaa pitää mielikuvitus avoimena, vauvan turvallisuus tietysti ensisijaisena huomioiden. Meillä on ollut uuden vauvan synnyttyä isommilla sisaruksilla kaikenlaista kuviota. Lähtökohtana on ollut se, että vauva on tullut perhepetiin ja isompi sisarus tarvittaessa totutettu uuteen järjestelyyn hyvissä ajoin ennen vauvan syntymää. Meillä on ollut ison sisaruksen sänky vanhempien makuuhuoneessa erillään, vanhempien makuuhuoneessa poikittain jalkopäädyssä sekä parisängyssä isän sängyn vieressä tai toisella kertaa äidin sängyn vieressä. Jos isompi sisarus on tullut välillä nukkumaan perhepetiin, vauva on ollut vanhempien keskellä ja isompi sisarus sitten jomman kumman toisella puolella, ei vauvan vieressä.

Avatar

Itse olen nyt siinä tilanteessa, että kaksi on, mutta kovasti käyn pään sisällä sitä kamppailua, olisiko minusta / meistä enää kolmannen vanhemmiksi. Vauvakuume kamppailee riittämättömyyden kanssa. Että riittäisikö isommille hellyyttä enää vauvakuplassa, ja miten me voitais jaksaa, kun nytkin on joskus vaikeaa. No, meillä pohdinta varmaan jatkuu vielä vuosia, kun olisi mielellään valmistuttava ensin ammattiin 🙂 Mutta tuttuja tunteita, ja uskon kyllä siihenkin, että asioilla vaan on tapana järjestyä. Ja rakkautta tulee lisää sitä mukaa kun lapsiakin. Joskus lohduttaudun sillä, että joillakin on kymmenen lasta ja hekin saavat arjen sujumaan ja jaksavat rakastaa. Mutta toki erityisyys tuo oman haasteensa, meillä on myös tuota erityisherkkyyttä ainakin toisessa lapsessa. Siinäkin pahimmat särmät tuntuvat sulavan iän myötä:) Nyt on jo ihan reipas eskarilainen omine erityisyyksineen. Kyllä te pärjäätte! Ja loppujen lopuksi haastavinta aikaa on ehkä vaan pari vuotta, ja siinäkin vaiheet vaihtelee helpompien ja vaikeimpien välillä. Varmasti tulee väsyneempien päivien kanssa vuorotellen myös niitä päiviä, että elämä on ihanaa <3 Kun vauva hieman kasvaa, niin Elsa saa myös ihanan seuralaisen pienellä ikäerolla, siskon leikkikaveriksi 🙂

Anette - Operaatio Äiti.

Tää on se ajatus,joka kantaa. Vaikean vuoden jälkeen Elsalla on se ystävä sitten ♡ Leikkitoveri. Sisko.

Avatar

Sinä olet ihana, upea, kaunis äiti ja nainen <3 Tällaiset tunteet ovat varmasti tarpeellisia kolmen lapsen äidiksi kasvamisessa ja toki salli ne itsellesi, mutta te selviätte varmasti <3 Voi aluksi olla rankkaa (tai yllättävän helppoa, kuka tietää), mutta vuosien kuluttua on varmasti helppo nähdä, miten kaiken kuului mennä juuri näin ja juuri tällä aikataululla. Sinä riität <3

Anette - Operaatio Äiti.

♡♡♡♡

Avatar

Paljon samoja ajatuksia kuin itselläni. Olen myös raskaana, meillä on valmiiksi 2 isompaa sisarusta sekä yksi isompi koululainen. Meidän edellinen lapsi oli koliikkivauva ja sairasteli vauvavuotenaan paljon pissatulehduksia. Hän on nyt 2-vuotias, mutta kyllä tuleva arki jännittää ja välillä jopa hirvittää. Se väsymys ja itku on ikävä kyllä takaraivossa pelottelemaan, että et sinä pysty etkä jaksa.. Olen päättänyt, että en jää liikaa murehtimista asioita joille en mahda mitään vaan koitan ajatella positiivisesti.
Aiemmissa raskauksissa en myöskään ole miettinyt näin kovasti että riitänkö kaikille. Uskon kuitenkin, että tämä on osa prosessia jossa valmistauduin olemaan äiti myös tulevalle vauvalle. Luotan siihen, että kun on kaksi aikuista perheessä, niin lapset saavat jakamatonta huomiota päivittäin myös tulevaisuudessa. Varmasti tulee hetkiä jolloin ei riitä kaikille yhtäaikaa, mutta se on sitten sen hetken tilanne.
Tulet varmasti pärjäämään hienosti, lapsi on valtava lahja ja olet rohkea että uskallat ottaa sen vastaan, vaikka pelottaakin! ?
Paljon tsemppiä, voimia ja rakkautta teille!

Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos kovasti! ♡ Zemppiä myös teille ja toivottavasti kaikki sujuu sitten vauvan myötä 🙂

Avatar

Mun mielestä tää oli hyvin kaunis ja aito kirjoitus. Itse olen myös kokenut uuden lapsen haluamisesta syyllisyyttä, joten ajatuksesi ovat minulle samaistuttavia. Toisaalta uskon, että ne kuuluvat joillain hyvin luonnollisena osana siihen prosessiin, kun siirtyy totutusta lapsimäärästä isompaan.

En oikein osaa sanoa muuta kuin kiitos tästä tekstistä. Mukavaa syksyä!

Anette - Operaatio Äiti.

Kiitos kommentista ♡

Avatar

Esikoiseni ei ole ns. suuritarpeinen vaan ennemminkin ”helppo”. Silti tunsin syyllisyyttä kuopuksen raskausaikana siitä, etten kohta enää voisi olla toiselle tarpeeksi, tai voisinko kummallekaan. Takana oli keskenmenoja ja mietin, yrittikö joku niillä kertoa, että tyydy nyt vaan siihen yhteen lapseen,et tarvitse toista. Itkin, valvoin, kävin psykologilla. Itkin menetyksiä ja pelkäsin tulevaa. Tunsin menettäneeni esikoisen tärkeitä vuosia jo kesken menneillä raskauksilla, kun pahoinvointi esti tekemästä sitä ja väsymys tätä ja sitten menetyksestä toipuminen oli kuin menisi sumussa eteenpäin. Oli syyllinen olo, että nyt tähänkö sitten vielä vauvavuosi perään ja esikoinen joutuu edelleen ”sijaiskärsijäksi”. Eihän noissa ajatuksissa näin jälkeenpäin ajateltuna ollut järkeä mutta siinä raskaushormoneissa oltiin kyllä aika syvällä. No, sitten kakkonen syntyi ja palat loksahtivat saman tien kohdalleen: näin tämän kuului mennä, tämä lapsi oli tähän perheeseen tarkoitettu.

En tiedä, oliko tästä sekavasta selityksestä mitään apua, mutta uskon, että teilläkin palat loksahtavat kohdalleen, kun vauva syntyy. Jos ei heti, ajan kanssa. <3

Anette - Operaatio Äiti.

Oli tietenkin,kiitos kun jaoit sun kokemuksen ♡

Avatar

Jo se että mietit kovasti etukäteen kertoo sun tarpeesta olla rakastava äiti. Ja siinä on kaikki. Riittää kun tekee parhaansa. Sä riität. Ja pyydät apua tarvittaessa, koska sulla ei ole varaa mennä itse rikki.
Itse olen esikoinen ja mulla on monen monta pikkusisarusta. Eli en todellakaan ole saanut jakamatonta huomiota kuin pikkuisena. Ja lisäksi eroperheestä. Ja silti koen todella olleeni rakastettu ja huolehdittu enkä vain suurempitarpeisten pikkusisarusteni varjossa kasvanut. Kaikki yleensä järjestyy jos oma ja parisuhteen mielenterveys pysyy kasassa!

Anette - Operaatio Äiti.

Eiköhän se mielenterveys pysy kasassa ja varmaan sitten hormonit ohjaa, kun vauva syntyy. Ehkei siinä kuplassa edes osaa murehtia samanlailla. Parisuhde on kyllä joskus lasten kanssa koetuksella ja sille pitäisi pystyä enemmän irrottamaan!

Avatar

Minulla ja esikoisella oli tosi läheiset suhteet (mies paljon poissa jne.), olimme aika symbioottisesti yhdessä. Esikoisesta tuli isosisko reilu neljävuotiaana, ja surin koko nraskausajan sitä, miten meidän suhteemme esikoisen kanssa käy. Vaikka ikäeroa on noinkin paljon, olisin vielä jatkanut esikoisen ”ainokaisuutta” pidempään. Kyllä se suhde muuttui paljon pikkusisaruksen synnyttyä. Itse taistelen edelleen oman riittävyyteni kanssa, ja tuntuu etten kykene olemaan tarpeeksi kummallekaan. Toki molemmat ovat rakkaita, mutta opin itsestäni, että olen parhaimmillani yhden äiti (kahden kanssa menee hermo nopeammin (tätä ei tapahtunut yhden lapsen kanssa lainkaan), en jaksa jatkuvasti selvitellä lasten välisiä riitoja ja tappeluita jne.). Äitiys tuntuu selviytymiseltä nykyään. Yhden lapsen kanssa se oli antoisaa myös itselle.

Anette - Operaatio Äiti.

Zemppiä arkeen ♡

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä