operaatio äiti - Banneri

Mä luen melkein päivittäin erilaisia synnytystarinoita. Suurinosa niistä on melko onnistuneita ”rykäisyjä” varustettuna kovalla kivulla, mutta myös suurin osa ihmisistä sanoo sen kivun kuuluvan asiaan ja unohtuvan helposti. En tiedä, kun en ole suhteellisen normaalia synnytystä kokenut.

Ensimmäinen synnytys oli hitaasti etenevä kaaos

Oma ensimmäinen synnytys oli melko tapahtumarikas raskausmyrkytyksineen, supistuksineen ja ballonkin aiheuttaman verenlennon takia. Se lopulta päätyi sektioon 13 tunnin odottamisen ja yrittämisen jälkeen. Sektio on vain elämää. Joskus vauvat syntyy alakautta ponnistamalla ja joskus ne tulee oikotietä kirurgin veitsen avulla. Itsetunto ja kaikki muu koki ensin kolauksen esikoisen syntymän aikaan, mutta hetken toivuttua sekin meni ohi. Synnytyksen kulkua ei voi koskaan ennustaa.

Toisen synnytyksen muisto saa pelkäämään

Olen nyt melkein kaksi vuotta lykännyt toisen synnytyksen läpikäymistä. Se päivä saa edelleen voimaan huonosti, pelkäämään ja tärisemään. Mitä pidemmälle mennään tämän raskauden kanssa, sitä enemmän alkaa hiipimään paniikki matkaan mukaan. En juuri koskaan traumatisoidu mistään, mutta meinasin yksi päivä naistenklinikalla tyyliin pyörtyä, kun kävelin sen paikan ohi missä kaikki tapahtui. Shokki. Järkytys. Miten näin voi käydä omalle kohdalle?

Haastava loppuraskaus vaikutti

Viime raskaus oli lopussa haastava, koska vauva otti lopussa pahaa kasvuspurttia sairastamani diabeteksen (ei raskausdiabetes, vaan tyyppi 1) takia. Ihan parissa viikossa painoarvio hyppäsi keskikäyrältä yläkäyrän tuntumaan ja se aiheutti levotonta liikehdintää lääkäreissä. Makrosomia ei ole ainoastaan vauvan liikakasvua, vaan se voi haitata myös sikiön elinoloja kohdun sisällä. Lääkärit tihensivät käyntejä ja puhuivat lapsivesipunktion sijoittamisesta raskausviikolle 34. Jos tulos olisi huono, raskaus purettaisiin välittömästi. ( LUE )

Raskausviikon 34 tienoilla menin hieman stressaantuneena ultraan ja istahdin äärimmäisen epäkohteliaan lääkärin penkkiin. ”Iso on, mutta kuuluu asiaan. Tule uudestaan kahden viikon kuluttua.” Edellisen lääkärin pelottavat sanat ja varoittelut soivat päässäni, kun astuin ovesta ulos. Itkin koko illan. Kohtukuoleman riski on tässä paskassa taudissa niin suuri. (  LUE )

Aika lapsivesipunktioon

Seuraavalla viikolla soitin aivan ihanalle diabeteskätilölle, joka on ollut tukena sekä turvana jokaisessa raskaudessa. Hän totesi, ettei homma toimisi näin ja rupesi järjestelemään aikaa punktioon, jonka sain jo seuraavalle viikolle. Helpotuin hurjasti ja olin taas positiivinen. Samaan aikaan valmensin itseäni pään sisällä tulevaan koetukseen, koska tarkoitus oli synnyttää alateitse. Loppuviikon aikana juhlittiin 79-vuotis juhlia, joissa mahan kokoa jo päiviteltiin,  iltaisin mietittiin puuttuvia tavaroita ja päivisin ulkoiltiin. Tuntuu hassulta katsoa jälkeenpäin sen viikon kuvia omalta instatililtä. ”Tuolla hetkellä en tiennyt, mitä tapahtuisi muutaman päivän päästä.”

Valtava yllättävä kipu vei jalat alta

Tiistaina aamulla heräsin normaalisti. Olin hyvällä päällä, koska oltiin edellisenä iltana tehty pojan kanssa retki Tapiolaan syömään ja touhuamaan yhdessä. Aloittelin päivää pikkuhiljaa, kun tunsin ihan mieletöntä kipua vasemmalla hieman kyljen alapuolella. Tähän väliin pakko kertoa, että en ole kipuherkkä. Voin murtaa käteni, polttaa sen uunissa tai antaa ommella tikit ranteeseen ilman ilmeenkään värähtämättä. En juuri koskaan tunne kipua, mutta nyt tunsin ja se kipu vyöryi valtavalla voimalla tajuntaan.

Voiko se olla istukka?

Tuskan hiki valui otsaa pitkin ja kaaduin sohvalle makaamaan. Painelin päivystyksen numeron näytölle ja hetken päästä esikoisen synnytyksestä tuttu kätilö vastasi puhelimeen. ”Ne on kiinnikekipuja. Ota 1000mg panadolia ja käy suihkussa.” Olin hämmentynyt ohjeista, mutta luotin niihin. Otin särkylääkettä ja vietin suihkussa varmaan 30 minuuttia. Kipu hälveni pikkuhiljaa ja menin takaisin sohvalle. Se outo tunne pään sisällä kuitenkin pysyi itsepintaisesti. Todella usein, kun olen neuvoton.. soitan äidilleni ja niin tein tälläkin kertaa. Äiti tietenkin huolestui ja yritti käskeä menemään silti päivystykseen. Ensimmäinen kysymys, jonka hän esitti oli ”Missä sun istukka olikaan?”.

Vaisto käski lähtemään näytille

Puhelun jälkeen nukahdin ja tulevan vauvan isi lähti hakemaan vauvalle tilattuja tavaroita postista. Meni noin nelisen tuntia, kun heräsin uudelleen samaan kipuun. Päivystyksestä ohjattiin samat ohjeet ja sanottiin, että toki voin tulla käymään, jos olen huolissani. Tällä kertaa juttelin vanhemman kätilön kanssa. Noudatin ohjeita, mutta päätin suihkussa istuessani, etten uskalla jäädä kotiin. Joku järjen ja vaiston sekainen ääni siellä takaraivossa kolkutti.

Sairaalan ovilla olin jänistää ja palata takaisin kotiin

Pakattiin poika autoon ja ajettiin suoraan äitini työpaikalle. Sinne jäi pieni innokas poika mummin kanssa. Varmaan sen kuuluisan vaiston takia olin napannut lähtiessä mukaan sairaalakassin, joka oli ehkä ainut valmiina oleva asia. Yllättävän nopeasti oltiin sairaalan pihassa ja löydettiin vastoin kaikkia oletuksia parkkipaikkakin. Tässä vaiheessa kipu oli taas kadonnut ja aloin SUURESTI epäröimään. Pelkäsin nimittäin ihan hirveästi turhautuneita hoitajia ja hysteerikon leimaa. Hetken siinä auton ulkopuolella seisoskelin epävarmana ja lopulta ilmoitin miehelle, että en aio sittenkään mennä sinne tuhlaamaan aikaa. Mies lähes mulkaisi ennen käteen tarttumista ja ilmoitti, että nyt mennään sisälle. Hämmästyin tuosta päättäväisyydestä enkä laittanut yhtään vastaan.

Sikiön syke huitelee liian korkealla

Päivystysluukulla ilmoitin itseni sisälle naama mutrulla ja vähättelin oloani. Kätilö kuitenkin ohjasi meidät huoneeseen, jossa pääsin sängylle makaamaan. Hetken päästä tuli joku harjoittelija laittamaan käyrille ja mietin jo turhautuneena sekä häpeillen siellä oloa. Koitin keventää tunnelmaa juttelemalla miehen kanssa ja heittämällä muutaman kommentin vauvaryhmään somessa. Olin varautunut siihen, että odottelusta tulisi pitkä, mutta kuinka väärässä olinkaan. Oli ehtinyt kulua vain muutama minuutti, kun paikalle saapui joku kokeneempi kätilö säätelemään antureita vatsalla. Hän pyysi vaihtelemaan asentoa ja kyseli liikkuuko vauva tällä hetkellä. Pudistin päätäni ja olin hämilläni. Kätilö lupasi palata hetken päästä takaisin ja hänen poistuttua mies kysyi, että kuuluuko vauvan sykkeen olla noin korkea. Käännyin salamana ympäri ja vauvan leposyke näytti olevan jatkuvasti noin 200-220. Tuijotin lukua suu auki ja aloin näpyttelemään googleen hakusanaa ”sikiö ja korkea syke.”

Pakko ultrata heti!

En ikinä ehtinyt lukea googlen tuloksia, kun kätilö pamahti huoneeseen ja sanoi, että lääkäri haluaa meidät heti ultraan. Mies alkoi poimimaan tavaroita hitaasti ja odottelin häntä. Kätilö kuitenkin hoputti ja sanoi, että tavarat voi jäädä… nyt mennään reippaasti. Ultrahuone sijaitsi käytävällä muutaman huoneen päässä ja sisällä odotti alkuraskaudesta tuttu lääkäri. Hän viittoili kohti penkkiä ja nousin sille istumaan. Ultraaminen alkoi heti ja ultraavan lääkärin lisäksi huoneessa oli toinenkin lääkäri, joka ravasi ultralaitteen ja tietokoneen väliä.

Vauva ei voi hyvin, nyt mennään sektioon.

Koko tilanne kesti vain muutaman minuutin. Lääkäri ultrasi salaman nopeudella, pudisteli päätään ja osoitti kollegalleen jotain ruudulta. Yhtäkkiä hän kääntyi meihin päin ja sanoi ne pelottavat sanat. ”Vauva ei voi hyvin. Nyt mennään sektioon.” Koko maailma keikkasi siinä vaiheessa ja lamauduin. En muista tarkasti seuraavia minuutteja, mutta jotenkin päädyin riisuutumaan ja suoraan käytävän toisella puolella olevaan leikkaussaliin pöydälle makaamaan. Hetkeä myöhemmin miljoona hoitajaa oli ympärilläni laittamassa piuhoja ja putsaamassa vatsaa sekä iskemässä happiviiksiä naamalle. Moni esittäytyi lennosta ja kaikki vilisi silmissä. Muistan, että koko sisin halusi itkeä, mutta järkytys esti kyynelten tulemisen. Makasin vain aloillani lamautuneena ja todellisuudesta irti repäistynä.

Reuna-ablaatio eli revennyt istukka

Mies saapui viereen ja melkein heti leikkaus alkoi. Rauhoittavia tarjottiin, mutta kieltäydyin, koska halusin olla läsnä vauvan syntyessä. Yritin muistella esikoisen sektion vaiheita ja päätellä missä mennään, mutta olin vieläkin melko puulla päähän lyöty. Joku huikkasi korvaan, että vauva pitäisi viedä heti pois salista lastenlääkärin tarkistettavaksi ja leikkaava lääkäri kommentoi jotakin aina välillä. ”Melko paljon kiinnikkeitä.” ”Reuna-ablaatio.” ”Onneksi tulitte ajoissa, oli todella hyvä.” Aika tuntui menneen ikuisuuden eteenpäin, vaikka oikeasti puhutaan minuuteista. Vatsassa alkoi kova mylläys ja hetken päästä kuului itkua. Pikku E syntyi 10.11.2015 klo 16:25 raskausviikolla 35+2. Paino 3350g ja pituus 49cm. Kysyin paniikissa, että onko normaalia, että se itkee enkä ajatellut järjellä. Vauva vilautettiin nopeasti vasemmalta ja muistan miettineeni, että näyttääpä se oudolta. Huomasin itkeväni, mutta en ilon takia, vaan sen takia, että tiesin vauvan seuraavaksi vietävän pois luotani. Käskin miehen lähteä perään.

Paniikkikohtaus kesken sektion

Alkuun yritin zempata todella paljon siinä pöydällä maatessani. Kipua ei tuntunut ja kaikki oli mennyt ihan hyvin. Vauva oli hengissä ja itse olin myös. Niin.. vauva oli nyt todella täällä. Meni jonkun aikaa, kun aloin miettimään sitä, etten saa liikkua. Tuo ajatus vaivasi ja koin kamalaa tarvetta liikkua. Puutunut kroppa ei totellut ja yhtäkkiä happiviiksetkin häiritsivät liikaa. Nostin kättä ja laskin sen heti perään. Paniikki alkoi hiipimään sisälleni ja pakottava tarve liikkua kasvoi koko ajan. Hengitys alkoi tihentymään ja pulssi nousta. Tunnistin itsestäni paniikin oireet ja huusin kovaan ääneen, että tarvitsen niitä rauhoittavia NYT. Hoin saman lauseen muutaman kerran paniikin kasvaessa, mutta onneksi pyyntöön vastattiin ja rauhallinen tunne levisi ympäri kroppaa todella nopeasti. Lopun leikkauksen olin hieman utuinen, mutta rento. Odottelin rauhassa toimenpiteen päättymistä ja kadotin ajantajuntani. Sitten se vain oli ohi.

Hän on nyt täällä

En tiedä kauan oli mennyt aikaa ja missä vaiheessa havahduin, mutta huomasin yhtäkkiä olevani heräämössä. Ei vauvaa, ei miestä lähelläkään. Huhuilin hoitajalta puhelinta ja avasin sen nähdäkseni oliko joku kaivannut. Miksi olisi? Ei kukaan tiennyt mitään siitä tunnista, jonka olin juuri käynyt läpi. Odotin hetken ja tunsin ahdistuksen pienen siemenen porautuvan syvemmälle valmiina kasvamaan isoksi hukuttavaksi versoksi. Ajatuksensiirto – se toimii aina. Niinpä otin puhelimen käteen ja kirjoitin someen ne sanat, jotka yllättivät jokaisen. ”Hän on täällä ♡”

Katkerana heräämössä

Heräämössä odottelu on aina hieman tuskaista. Sitä haluaa päästä nopeasti seuraavaan vaiheeseen ja ottaa askeleita kohti parantumista. Mies ravasi heräämön ja vauvan valvontaosaston väliä päivittämässä tilannetta. Alkuun hyväkuntoinen vauva väsähti nopeasti ja tarvitsi happituen käyttöön. Se on jotenkin orpoa seurata vierestä kuinka toinen ihminen kertoo minkälainen vauva on, miltä se näyttää ja kuinka ihanalta tuntuu. Pureskelin katkerana hampaitani ja toivoin vain pääseväni osastolle.

Isi yllätti pettyneen äidin

Pari tuntia meni ja sänkyä lähdettiin kärräämään kohti toipumispaikkaa eli osastoa. Äheltämistä ja puhaltamista kuului ympäriltä, kun poikettiin matkalla huoneeseen. Sitä ISOA sänkyä yritettiin sovittaa ahtaista koloista ja kääntää mitä omituisempiin asentoihin. Kummastelin tilannetta, kunnes koko maailma yhtäkkiä pysähtyi. Siinä hän pienenä ja suloisena makasi edessäni. Nukkui rauhallista unta toipuen juuri äskeisestä maailmaantulosta. Lapseni isä oli vaatinut ja anellut, että pääsisin ennen osastolle menoa katsomaan vauvaa. Oli vedonnut pettymykseen, shokkiin ja siihen, että kaikki oli mennyt niin suuren trauman kautta.

Sekavissa tunteissa osastolle ilman vauvaa

Osastolla halusin nousta heti seisomaan, mutta sektiosta oli alle kuusi tuntia ja oli jo myöhäinen ilta. Hoitajat eivät halunneet nostaa pystyyn yötä vasten, vaan kehottivat nukkumaan yön yli. Mies lähti, vauva oli muualla ja maha löllyi edessä tyhjänä. Olo oli lähes yhtä ontto. Miten sitä pystyy nukkumaan, kun on juuri revitty tavallisena tiistaina kahtia ihan yllättäen ja sisältä on viety se olento, jota haluaisi halata juuri nyt? Yö meni hankalasti pätkissä nukkuen.

Alku oli hyvä, sitten alkoi alamäki

Seuraavana aamuna huhuilin hoitajia paikalle, että pääsisin ylös. Hoitajilla oli kiire ja he lupasivat saapua pian paikalle. Odottelin ja odottelin, mutta mitään ei tapahtunut, joten nousin sängystä itse. Mies sattui juuri silloin tulemaan paikalle ja päättäväisenä vain ojensin kättä pyytäen vähän jeesiä. Pääsin pesulle, söin ja lähdin vauvan luokse. Siitä alkoi nopea toipuminen itsellä. Pikkuneidin tila näytti hyvältä ja vierihoitoon pääsemistä lupailtiin samalle päivällä, joka olisi vuorostaan tarkoittanut kotiutumista parin vuorokauden iässä. Sitten alkoi alamäki.

Kotiutin itse itseni, vauva siirrettiin toiseen sairaalaan

Ensin putosi verensokerit. Niitä seurattiin. Sitten tuo vauva päätti unohdella hengittämisen jalon taidon ja alkoi apneoimaan. Hengitys katkesi aina ensimmäisenä ja sitten lähti syke syöksykiertoon alaspäin. Vain hoitajan herättelyllä hengitys käynnistyi uudelleen, mutta eipä tässä tilanteessa voinut minnekään kotiin lähteä. Imetyskään ei sujunut vauvan väsyneisyyden takia ja lopulta maito alkoi menemään letkusta ja särkylääkkeillä lievitettiin oloa. Kolmantena päivänä sektiosta ilmoitin, että lähden ilman mukinoita kotiin, koska pää ei kestä sairaalassa oloa enkä saa siellä maitoa nousemaan. Pyysin Pikku E:lle siirron toiseen sairaalaan lähemmäs meitä ja näin vei tie kohti Espoon Jorvia.

Hengityskatkoksia, sinivaloa ja syömättömyyttä

Hengityskatkoksiin aloitettiin lääkitys, sinivalossa jouduttiin hengailemaan useampi päivä ja voitte uskoa, että istuin sairaalassa aamusta iltaan vauva sylissä. En suostunut liikahtamaan muualle kuin pumppaamaan maitoa. Kotiin päästessä illalla itkin tolkuttomasti ja olin ihan hajalla. Se tunne oli sanoinkuvaamaton, kun napanuora oli venytettynä kilometrien päähän, vaikka olisi pitänyt nyt makoilla sängyssä yhdessä nauttien suloisesta vauvan tuoksusta. Kolmen vuorokauden jälkeen sektiosta lopetin särkylääkkeet ja olin fyysisesti normaali, mutta se psyykkinen puoli meinasi jyrätä kaiken alleen.

Kotisairaalan turvin kotiutus 8vrk iässä

Yhteensä 8 vuorokautta tuo pieni ihme vietti sairaalassa ja sitten päästiin kotiutumaan. Maitoa hän ei syönyt itse pisaraakaan, mutta saatiin kotiutua nenämahaletkun kanssa, jota pitkin oli helppo sitten taata maitoannoksen saaminen. Pumppasin muutaman tunnin välein maitoa ja letkutin sen vauvan vatsalaukkuun. 18 vuorokauden ikäisenä hän tarrasi kiinni rintaan ja siitä se sitten lähti. Pyysin äitiäni (sairaanhoitaja) poistamaan nenämahaletkun ja arki alkoi tuntumaan jo hurjasti normaalimmalta. Apneariski pysyi matkassa mukana yhteensä neljä kuukautta ja tänä aikana vauvaa lääkittiin sekä seurattiin kotona öisin saturaatiomittarilla, joka huusi heti happitason laskeutuessa.

Pikku E syntyi siis rytinällä tähän maailmaan 10.11.2015 kello 16.25. Hän painoi 3350g ja oli 49cm pitkä. Syy sektioon oli revennyt istukka ja istukan repeäminen johtui pitkistä supistuksista, jotka kestivät noi  20 minuuttia kerrallaan. Kipukohtaukset oli siis vääränlaisia supistuksia, joita istukka ei vain kestänyt. Alkutaival ei ollut helpoimmasta päästä ja näin äitinä olen vieläkin vähän traumatisoitunut tuosta ajasta. Pelko on hiipivä sairaus, joka myrkyttää tällä hetkellä sisuskaluja. Tänään sain lähetteen pelkopolille, toivottavasti siitä olisi hyötyä.

 

Tervetuloa tyttö pieni!

Eilisiä tunnelmia

Ennenaikainen vauva

Aina ei mee niinku suunnitteli

Kommentit (16)

Mulla neljännessä raskaudessa istukka alkoi irrota ennenaikaisesti. Lapsivedet meni 35+5 aamulla yllättäen ja samalla tuli paljon verta. Ambulanssilla pillit huutaen mentiin sairaalaan sen 100km ja koko matkan pelkäsin ettei vauva elä enää. Ihanimmat oli sairaalaan päästyä kuullut sydänäänet. Kohta mentiin sektioon ja tyttö synty sit aika pian. 3950g ja 49cm. 1-tyyppi minäkin. Sairaalassa oltiin hyvä tovi sinivaloissa niin kuin kaikkien lasteni kanssa on oltu.

En oo tiennytkään että istukka voi irrota/osittain irrota ilman verenvuotoa?itselläni oli osittainen irtoama ja verta tuli kuin saavista.

Voi irrota ja se tässä tekeekin tästä hankalaa. Revennyt istukka ei kuulemma aina ilmoita itsestään mitenkään ja joskus taas hyvinkin rankalla kädellä. Käytiin tätä juuri viime ultrassa läpi. :/ Ja se veri oli tosiaan kaikki vuotanut lapsiveteen, mutta ei ulos.

Itse käyn näitä tunteita ja traumoja edelleen läpi. Poikani syntyi 2011 rv 36+1 vauhdilla sektiolla istukan ablaation vuoksi. Traumaattinen kokemus joka uudessa odotuksessa sai minut lähes hysteeriseksi! En tiedä pääseekö tästä ikinä varsinaisesti yli, ajoittain vieläkin ne paniikin, pelon ja hädän tunteet nousee pintaan ja se kuinka oli minuuteista kiinni että toinen tai jopa kumpikaan ei olisi selvitty… Ihanaa että teidänkin tarinassa kävi hyvin, useita olen kuullut joissa enkeli ei ole ollut juuri sillon olkapäällä…

Joo monelle ei välttämättä käy hyvin :/ Siksi kiitän eniten koko ajan sitä, että me selvittiin ♡

Kova on kyllä ollut pikkutytön elämän alku♡! Tilanne on ollut sellainen, ettei ihme, että nyt uudessa raskaudessa järkyttävät muistot nousevat uudestaan pintaan. Toivotaan, että saat pelkopolilta apua!
(Mietin tuota yhtä kohtaa tekstissä, kun kirjoitat ettet yleensä traumatisoidu. Ihminenhän ei voi itse päättää traumatisoituuko vai ei. Toisille erilaiset asiat jättävät trauman, joskus sivusta katsoen pienetkin, ja toinen selviää isoistakin järkytyksistä.)

Joo ei ihminen tosiaan sitä päätäkään 🙂 Mutta hassua vaan, että tämä on varmaan ensimmäinen asia mistä mieli keikkasi ihan kunnolla!

Melkoinen kokemus kyllä. Oot kyllä aikamoinen selviytyjä! <3

Tsemppiä pelkopolille! Itselläni on traumaattinen raskaushistoria, taustalla kaksi menetystä ennen kuin kolmannen lapsen sain kotiin asti. Pelkopolista oli paljon apua viimeisimmän raskauden aikana. Halaus sulle <3

Kiva kuulla, että siitä on hyötyä ♡

Itselleni kesti pitkään ymmärtää, ettei sellaista täydellistä synnytystä tai lapsivuodeaikaa ole olemassakaan. Kolmannen lapsen jälkeen oli melkein pakottava tarve saada vielä kerran yrittää ja onnistua.
En tiedä miksi, mutta omien synnytysten ”hyväksymiseen” on mennyt vuosia. Eivät tietysti ajan kuluessa ole olleet aktiivisesti enää mielen päällä, mutta kuitenkin. Lopulta ovat saaneet mittasuhteensa yhtenä unohtumattomana päivänä elämässäni, yhtenä tarknana tarinoiden joukossa jokainen niistä.

Mulla on ollut kaks haastavaa synnytystä takana ja mäkin mietin voiko onnistunutta tulla. Ehkä voi? Tai sitten ei? Jääköhän sekin sitten aina vaivaamaan.. en tiiä :/

Mun poika on syntynyt myös 10.11.2015,hän saapui hätäsektiolla.
Lähettiin käynnistää synnytystä pienikokoisuuden ja lapsiveden vähyyden takia. Käynnistystä kulunut 3 vuorokautta, sydänäänissä huomattiin melkosia laskuja, vaikka ei supistanut. Sitten lähtikin synnytyskäyntiin. Melkein 4h oltiin salissa, laskuja tuli enempi, lopussa lääkäri totes ahdinkotilan ja pitkittyneet sydänäänten laskut. Loppujen lopuks poika syntyi hätäsektiolla, verta menetin paljon ja pojalla pieniä vaikeuksia elämän alkutaipaleella. Traumat jäi, mutta halu toisesta lapsesta on suuri.

Toivottavasti toisen mahdollisen lapsen kohdalla kaikki menee hyvin! ♡

Sullakin siis ollut hurja kokemus ❤ onneks kaikki meni hyvin

Vastaa käyttäjälle Mari Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Anette - Operaatio Äiti.

Anette - Operaatio Äiti.

Lauttasaarelaisen perheen elämää ja arjen kiemuroita höystettynä lastenvaatteilla sekä lukemattomilla kuvilla. Blogi sisältää paljon pohdintaa sekä realistisen katsauksen perheen arkeen.

Äiti -90. Isi -96. Poika 10/12. Tyttö 11/15. Tyttö 12/17. Poika 02/21. + 🐕🐕🐰🐰🐹

Arkisto

X