Arki 2-vuotiaan kanssa

Vauvakuplan keskeltä ajattelin kirjoitella vähän isosiskon kuulumisia, joita moni on kysellyt. Vähän tottakai joudun someen rajaamaan, että mitä kirjoitan lapsista. Ihan heidän itsensä takia. En halua kirjoittaa jokaista katastrofia, isoa vastoinkäymistä ja juttua kaikkien saataville, koska en halua ottaa vastuuta siitä olisiko asia okei lapselle vielä vuosienkin päästä. Onko kiva, että koulukaverit voi lukea äidin blogista ihan kaiken? Noei ole. Tästä syystä kirjoittelen kuulumisia tällein vähän omaan tahtiin ja sen verran, kun tuntuu hyvältä.

Olen kirjottanut tänne suuritarpeisesta vauva-ajasta neidin kanssa, kovista itkuista ja vastoinkäymisistä. Viimeiset kaksi vuotta on ollut ehkä keskivertoa haastavampaa, mutta ei mitenkään kurjaa tai ikävää. En osaa ajatella, että lapsen luonne tai arki lapsen kanssa olisi huono, vaikka se vaatisikin enemmän ponnisteluja. Meille on kasvanut ihan mieletön side tuon neidin kanssa tämän haastavan ajan aikana ja en koskaan vaihtaisi temperamenttista pikkulikkaa toiseen.

Itkut kuitenkin vähenivät syksyllä ihan yllättäen ja niin myös spessut raivokohtauksetkin. Tuli tyyni jakso, joka alkoi siitä, kun lopetin imetyksen. Olen tosi imetysmyönteinen ihminen, mutta E:n kohdalla täytyy sanoa, että imetyksen päättyminen oli fiksuin asia ikinä. Jatkuva lohdun hakeminen rinnalta sai neidin tosi itkuiseksi eikä hän osannut etsiä muita keinoja lohduttautua. Tissien jäädessä pois elämästä lohtua alkoi tulvimaan muualta roppakaupalla. Isin syli on parasta, kun tuntuu pahalta. Puhaltaminen vie kivun pois. Koira naurattaa, kun harmittaa.. Enää ei ole sitä pakonomaista tarvetta päästä vain äidin syliin tissille.

Tätä kaikkea seurasi itsenäistyminen ja huima kasvu henkisesti. Hän viihtyy pitkiä aikoja yksin, tekee asioita itse ja pärjää jopa hoidossa hirveän hyvin. Olen todella ylpeä tuosta pienestä ihmisestä, joka on ottanut suuria harppauksia kehityksessä. Toki temperamenttia löytyy edelleen ja äärimmäisen vahvaa tahtoa. Itsenäistymisen myötä saapui myös uhma. Se on se vahva tahto, joka kirkuu pään sisällä miljoona kertaa päivässä ja saa asiat menemään nurinkurin.

Hänen uusi lempisanansa on ei. Lautanen lentää kirjaimellisesti kaaressa ruokapöydästä, jos ruoka ei pysy oikein haarukassa. Pukemista varten täytyisi vähintään palkata painin ammattilainen avuksi. Nukkuminen on yliarvostettua ja on ihan normihomma ponkaista uuteen aamuun klo 4. Lelut on tyhmiä ja lentää seinään. Isikin on typerä ja saa isovarpaasta nenään, jos kehtaa nostaa syliin väärällä hetkellä. Kaupassa on mahtavaa makaa pitkin pituuttaan ja osoittaa mieltään. Mieltään voi osoittaa myös autossa, rattaissa tai julkisessa kulkuneuvossa. Mikään ei ole parempaa kuin kirkua ei:tä ja potkia ilmaa tuhannen myllyn vimmalla samaan aikaan.

Sellaista se arki on nyt hänen kanssaan. Pitkää pinnaa vanhemmilta, tahtoiän ilmaisua vahvalla luonteella ja myös sitä itkua. Tämä itku tosin on erilaista kuin ennen. Tämä on sitä itkua, jonka jokainen vanhempi varmasti tunnistaa. Itkua, jota vanhempien kesken kutsutaan makaroniraivareiksi tai uhmatuhmaksi. Voisi melkein siis sanoa, että arki on nyt vihdoin astetta arkisempaa lapsiarkea. Ymmärrän suurimman osan ajasta tuota lasta paremmin, mutta joudun myös laskemaan sataan useammin.

Hän on vahvatahtoinen. Hän tietää mitä haluaa. Häntä koettelee tällä hetkellä ikä ja sen tuomat kehitysvaiheet. Hän on silti empaattinen, touhukas ja äärimmäisen toiminnallinen. Suuret tunteet on edelleen läsnä ja vihaisuuden vastakohta on äärimmäinen rakkaus sekä hellyys. Joskus mennään lujaa nauraen ja sitten taas huudetaan. Suuritarpeinen ja erityisherkkä hän on kaiken taustalla edelleen, mutta kuitenkin pärjää mielestäni jo hurjasti paremmin elämän haasteissa. Ehkä se on sitä, kun saa jeesiä ja vanhemmat oppii tukemaan tietyissa asioissa. Joka päivä tulee uusia tilanteita ja oppii taas uutta.

Sellainen tyyppi tuo meidän 2-vuotias on. En sano, että arki vieläkään on täysin helppoa, mutta eihän sen kuulukaan olla tasaista viivaa. Ylä- sekä alamäkeä kaikki tässä maailmassa on ja se tekee elämästä mielenkiintoisen. Se tekee meidän neidistä mielenkiintoisen ja oman ihanan persoonansa. Olen aivan varma, että tuo pieni tyyppi tulee pääsemään elämässä vielä pitkälle!

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä