Mitäs me epätäydelliset

Tiesittekö, että me eletään täydellisyyden aikakautta. Tällä aikakaudella ei tehdä virheitä, hoidetaan asiat hyvin ja ollaan vain niin hiton täydellisiä. Somessa päivän kohokohta on kerskailla omalla erinomaisuudella ja korostaa sitä tuttua lausetta.. ”ei meillä ainakaan”.

Täydellinen äiti ei koskaan tee virheitä. Täydellisen äidin lapsi ei myöskään tee koskaan virheitä. Vanhempi ei koskaan turvaudu vippaskonsteihin, mee sieltä mistä aita on matalin tai käytä oikopolkua. Sitä se nykymaailma on.. ainakin näennäisesti.

Mitä pahaa tai hävettävää epätäydellisyydessä on? Miksi virheitä pitäisi piilottaa? Kaikista paras tapa oppia on tehdä virhe, kärsiä seuraus ja tehdä ensi kerralla paremmin. Ei kukaan synny tähän maailmaan valmiina, vaan kulkee aikamoisen polun. Aikanaan perustin tämän blogin juuri sen takia, että äitiys ei ole koskaan tiensä päässä, vaan se on käytännössä aina keskeneräinen operaatio. Huominen tuo tullessaan omat mutkansa, virheensä ja haasteensa, joista selvitään tai ollaan selviämättä.

Haluan täällä blogissa aina ja etenkin nyt korostaa sitä epätäydellisyyttä. Sitä, että joskus väsyttää, joskus itkettää ja joskus sitä seisoo kädet lanteilla miettien, että mitähän hittoa tässä tilanteessa tulisi tehdä. Jokainen aamu ei avaudu välttämättä virkeänä, joten onneksi sitä voi huoletta myöntää olevansa väsynyt ja turvautua tuttuun vaaleanpunaiseen possuun telkkarin ruudulla. Jotkut päivät on vain liian kiireisiä ja ravitsevan monipuolisen terveyssapuskan sijaan sitä kipittää hakemaan kaupan tiskiltä valmiin pöperön pöytään. Arki ei ole helppoa kolmen pienen lapsen kanssa, vaan lähinnä jopa selviytymistä ennemmin.

Tiedän, että kuvissa me hymyillään, mutta se johtuu vain siitä, etten jaa someen kuvia itkevistä ihmisistä yksityisyyden takia. Tiedän, että kuvissa koti voi näyttää puhtaalta, mutta se johtuu vain kauniista kuvakulmasta. Tervetuloa meille toteamaan, että ihan tavallinen lapsikoti tämäkin on, jossa maidot kaatuu rinnuksille, sukat lojuu lattialla ja pyykkikasa odottaa viikkaamista kylppärin tasolla.

Some ja osa blogeistakin on täynnä tarinoita, jotka antaa ymmärtää, että elämä on yhtä kiiltävää täydellisyyttä. Tottakai, koska jokainen haluaa tuoda sen hyvän puolen itsestään esiin. Se on ihan ymmärrettävää sekä sallittua. Ei kukaan velvoita puhumaan niistä arjen möröistä. Itse toisaalta tykkään ajaa eteenpäin näitä asioita, jotka on monelle arkipäivää, mutta joista ei aina puhuta ääneen.

Provosoiduin tällä viikolla keskustelemaan vanhasta aiheesta, jossa kiisteltiin lasten ruokakauppasyömisestä. Itse olen asiassa sitä mieltä, että varastaminen tapahtuu silloin vasta, jos kassan ohi mennään maksamatta. Se, että diabeetikko joutuu juomaan mehun kaupassa ei tee ihmisestä huonoa taudin hoitajaa. Se tekee ihmisestä sen tyypin, jolla on sairaus, mitä on äärimmäisen vaikea ennakoida ja hoitaa. Olen itse diabeetikko ja niinkin epätäydellinen, että joskus varamehu unohtuu kotiin ja verensokeri pääsee laskemaan väärässä paikassa. Tästä keskustelusta heräsi se täydellisyyden tavoittelun ja epätäydellisyyden vastakkainasettelu mieleen.

Minä olen epätäydellinen. Minä olen se äiti, jonka lapset ei aina syö lautasta tyhjäksi, mene ajoissa nukkumaan tai ole hiljaisia julkisilla paikoilla. Olen se äiti, joka opettaa lapsille käytöstapoja, mutta ei saa silti ehkäistyä jokaista hölmöä temppua. Olen se, joka ei halua notkua sateessa hiekkalaatikolla, vastaa lapsille joskus joojoo tai syö heidän jäätelöt iltanaposteluna. Olen myös se mutsi, joka joskus antaa huutavalle lapselle palan leipää kaupassa, jättää pöydän pyyhkimättä tai lahjoo lapset käyttäytymään.

Ja tästä kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta, olen onnistunut kasvattamaan ihan hirveän onnellisia lapsia, jotka pääosin sopeutuu hyvin yhteiskunnan sääntöihin. Esikoisen, joka on kultaakin arvokkaampi, keskimmäisen, joka jakaa rakkautta lähimmäisilleen ja kuopuksen, joka hymyilee lähes koko ajan. Miksi siis tavoitella täydellisyyttä? Eikö elämässä tärkeintä ole se, että yrittää, mokaa ja oppii. Hymyilee, itkee ja rakastaa. Ei tätä polkua ole valmiiksi kirjoitettu, vaan se voi yllättää heti mutkan takana.

Pitääkö elämän olla täydellistä vai sallitaanko meille se epätäydellisyys? Minä ainakin sallin itselleni, sinulle ja jokaiselle. Nyt jokainen epätäydellinen voi nostaa kätensä ylös.. meitä on varmasti muitakin!

Kommentit

7 kommenttia
Avatar

Onneksi en tunne sinua. Voisi tulla sanomista.

Avatar

Ihanaa, hienoa, KIITOS!!! Ja aamen. ?

Anette - Operaatio Äiti.

🙂 ♡

Avatar

Kyllä, täälläkin yksi! Monia hyvin tuttuja juttuja

Anette - Operaatio Äiti.

Avatar

Juuri näin! <3

Anette - Operaatio Äiti.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä